Kahdeskymmenesseitsemäs postaus

Hyvää, rauhaisaa, sairaala- sekä traumavapaata joulua kaikelle kansalle.

Kahdeskymmeneskuudes postaus

Ehkä lyhyestä nyt virsi kaunis/kauhea.

Hyvät Naiset ja Herrat:

Tommy Taberman



Ja seuraavaksi Hans Teeuwen



Ei enempää kommentteja tältä tiimoilta.

Kahdeskymmenesviides postaus

Rakkaalla ainokaisella pojallani on ollut kovia kokemuksia viime aikoina. Ensin äiti hylkäsi laitokseen kahdeksi vuorokaudeksi, jotta pääsi harrastamaan ompelua sekä henkeviä ja pitkiä keskusteluita Isomman Ukon kanssa.

Koettelemuksesta toivuttuaan Pikku-Ukko joutui sairaalaan, jossa häneen asennettiin ikäänkuin uusi napanuora. Useimmat kutsuvat härveliä gastrostoomaksi tai PEG-letkuksi tai joksikin vastaavaksi. Pikku-Ukko oli alkuun melko närkästyneen, myös kipuisan oloinen, mutta toisaalta ehkä tyytyväinen siihen, ettei nokassa ole enää letkua.

Noin periaatteessa ja käytännössäkään en tykkää erityisesti siitä ajatuksesta, että lapseen, joka on minusta syntynyt, tehdään jotain uusia reikiä. Mutta tämä nyt varmaan oli paras valinta. Operaatio tehtiin keskiviikkona ja kotiutuminen tänään. Ihan kiva. Viime yönä heräsinkin jo kerran siihen, että tunsin JONKUN puuttuvan. Yritin sitten lohduksi kaivautua Ukon selkään kiinni.

Mutta siis nyt vieressä on pieni sirkuttaja, joka olosuhteisiin (maha täynnä ilmaa ja se harmittaa) nähden voi hyvin. Ihan jees.

Sosiaalivirastosta tuli päätös taksimatkojen korvauksesta: Pikku-Ukolle korvataan per kk 14 yhdensuuntaista matkaa. En tiedä, mikä on normaali määrä, mutta meidän tarpeeseemme se on nyt enemmän kuin riittävästi. Sitä en tiedä, muuttuuko ajatus jossain vaiheessa. Hetken tunsin itseni sosiaalipummiksi, mutta vaiensin sitten aatokset.

Oikeasti Pikku-Ukon kanssa EI ole helppo matkustaa. Ei ainakaan kahdestaan. Heloointa on kävellä paikasta toiseen, mutta aina se ei ole järkevää tai mukavaa. Kahdestaan on ihan mahdotonta mennä autolla. Rattaat ovat jo melkein hajonneet, kun olen tunkenut ja ängennyt niitä takaluukkuun (ne ovat PIRUN painavat, menevät huonosti kasaan ja pyörien väli on noin 1m). Haaveilen tila-autosta. Tai jostain, minne saa ne rotiskot vain nostettua. Kerpele.

Eli tämä matkojen saaminen oli kyllä ihan odotettu uutinen.

Ai niin, joulukin tulee.

Huomenna pitäisi keksiä jotain tekemistä Ukon ja Ukon jälkikasvun kera. Lampaita se kovasti havitteli ja kysyin siltä, että onko kyseessä joku "schapen neuken" -tyylinen fantasia - eli sorkat saappaisiin ja saparo sivuun - mutta tuo kielsi ehdottomasti moiset eksoottiset ajatukset.

Ylihuomiseksi olisi tarkoitus laittaa pataan nyt parvekkeella lojuvat, murhatut fasaaninpojat. Kysyin Ukolta, vaeltaako niiden kadotetut sielut nyt täällä ympäriinsä. Nyt en just muista, mikä vastaus oli (...)

Fasaani on tasapainottelua joulukinkun ja pupujussikan välillä. Kovin hämmentyneenä, mutta silti nyökytellen hyväksyin Ukon kertomuksen siitä, että hänen kotimaassaan jänöjä lakataan myymästä lemmikkieläinkaupoissa joulun alla. Ilmeisesti ajatus on, ettei kukaan sentään osta lemmikkiä aina esim alkuvuodesta vain loppuvuoden juhla-ateriaa varten.

Äitini on kyllä joskus kertonut tarinoita Roope-possusta, joka uudistui joka vuosi kadotakseen parahultaisesti joulun alla. En tiedä onko se täysin ERI asia. Brutaalia. Sydämetöntä. Epäreilua.

Sumea nälkä. Nyt on paras lopettaa tämä x-jauhanta.

Kahdeskymmenesneljäs postaus

Katan meemi

Artisti:

David Bowie

1. Sukupuolesi?

Lady Stardust

2. Mikä on suurin unelmasi?

God only knows

3. Mitä inhoat?

Big Brother

4. Millainen fiilis sinulla nyt on?

Chant of the Ever Circling Skeletal Family

5. Miten elämäsi sujuu ylipäätään?

John, I'm only dancing

6. Mistä asioista pidät?

Rebel, rebel

7. Mitä haluaisit sanoa ihastuksellesi/tyttö-/poikaystävällesi?

Soul Love

8. Missä haluaisit olla?

Amsterdam

9. Kuvaile elämää?

Day in - day out

10. Kuvaile itseäsi?

Too dizzy

11. Mitä sinä haluaisit juuri nyt?

Bang bang

------------------

Ompelukone johdatti minut muutamaksi tunniksi suloiseen flow'n tilaan, jossa kuvittelin olevani alipalkattu Hennes Mauritzin ompelija Kambuzassa.

Niksi Pirkkaan pään sisäistä roolileikkiäni ei ehkä hyväksyttäisi, mutta suosittelen. Tulosta tuli aika rapeasti.

------------------

Hylkäsin ainokaisen poikani kahdeksi yöksi tilapäishoitoon. Toivottavasti muru murunen ei houkkaa sieltä mitään korvatulehdusta mukaansa.

Kahdeskymmeneskolmas postaus

Jos seurustelet nörtin kanssa, uhkana ei ehkä ole toinen nainen, vaan...

Viime päivien tapahtumat:

1. Ukko lähti yhdistetylle työ- ja hupimatkalle.
2. Pikku-ukko, eli Poika, on sairaalassa - kai korvatulehdus, syy sairaalaan menoon huonontunut kohtaustilanne.
3. Siivosin eilen noin 1.30 asti yöllä, kun sain hyvän draivin päälle. Nyt on joulu.

Täällä, tänään:

1. Ukko saapuu nippanappa tämän vuorokauden puolella.
2. Pitäisi klampsia kohta sairaalaan.
3. Yritän olla sotkematta.

Jospa poikkeaisinkin tavoistani, pistäisin nyt toosan kiinni, hakisin lisää kahvia ja lukisin Hesarin?

Hjuva ajatus.

Mjuoks:

Pikku-Ukko pääsee hospitaalista kotiin. Siis haemma hänet. Keskiviikkonahan meidän pitää taas palata takaisin, joskin tällä kertaa vain kuntoutussuunnitelman tekoon. Luulen ma, että pyydän kuntoutusvastuun siirtoa kehitysvammaneuvolaan, se säästäisi omia närvejäni (jotka ovat yleensä melko heikolla tolalla, vähintään lyhyet. aika sytytyksestä räjähdykseen on alle kaikkien mitattavissa olevien asteikkojen, joskus sitä edellistäkään tapahtumaa ei tarvita).

Vielä lisää:

Pikku-Ukolla oli pahan olon takana ikävä korvatulehdus. Molemmissa korvissa. Sitä ei huomattu, ennenkuin korva vuosi mähnää ja töhnää.

Tosi vaikeaa välillä löytää syytä lapsen pahaan oloon silloin kun hän ei kommunikoi kuin ilmeillä. Silloin kun Pikku-Ukko vielä itki ja liikkui, tulkinta oli helpompaa. Nykyään hän enimmäkseen vain näyttää hyvin kipuisalta, mutta syy voi tosiaan olla melkein ihan mikä vain. Vaikka se huono kohtaustilanne ja ikävä yleisvointi :-(

Mää inhoan hymiöitä :X

Kahdeskymmenestoinen postaus

Ottaa aivoon vieläkin.

Siis miksi, oi miksi, mä en saa jalostettua itsestäni ihmistä, jolla olisi kyky kommunikoida sosiaalisesti hyväksytyllä tavalla? Miksi mä olen juuri sellainen juntti, joka antaa vääriä vastauksia työhaastatteluissa?

Mä en ymmärrä, mikä on se juttu, joka toiset saa tajuamaan, mitä pitää vastata. Mä en käsitä, miten se on sitten niille täysin päivänselvää. Eivätkä ne ihmiset (mukaan lukien eräs nimenomainen, joka tätä kenties lukee), joille moinen sosiaalisesti hyväksyttävä käytös on ainakin riittävän luontevaa tajua, miksi mä en voi vain tehdä just niinkuin he itse tekevät.

Ehkä seuraavassa työhaastattelussa mä sanon jotain seuraavaa:

Haluan tätä harjoittelupaikkaa, koska tavoitteeni on valmistua. Minä en tiedä helvettiäkään, millaista teidän puljussanne on työskennellä, koska en ole teillä ollut ennen. Edellisestä syystä johtuen en TODELLAKAAN voi tietää, haluaisinko minä työskennellä kanssanne työharjoittelun jälkeen, vai en.

Jos teillä työnteko on edes jossain määrin mielekästä, työympäristö "ok", palkka kohtuullinen ja ihmiset edes suhteellisen mukavia, voisin mahdollisesti olla teillä töissä. Mutta jos jotain kiinnostavampaa tai paremmin palkattua osuu kohdalle, älkää kuvitelko, että olisin millään muotoa lojaali kuin omille tarpeilleni. Ettehän tekään sitä kuitenkaan ole.

Minulla EI ole mitään erityisiä suuria visioita siitä, mitä haluaisin tehdä tulevaisuudessa, koska kaikki riippuu kaikesta. Miten niin muka minä voin päättää kovin tarkasti, mitä minä haluan tehdä tulevaisuudessa, koska ensin pitäisi tehdä sitä kaikkea, ennenkuin tietää, mikä on mielekästä ja mikä ei. Mistä ihmeestä minä voin tietää, vastaavatko minun mielikuvani todellisuutta, vai eivät?

Mulla taitaa olla pahanlaatuinen asennevamma. Kun mä en ymmärrä, miksi mun pitäisi tuntea itseni mukavaksi tilanteessa, joka perustuu pelkälle sosiaaliselle paskanjauhannalle?

(Nyt mä kuulen äänen sanovan: "Älä ole AINA noin negatiivinen, hei ihan oikeesti, ei se NOIN mee".)

Mun näkökulman mukaan työhaastattelut ovat (usein?) tilaisuuksia, joissa haastattelija haluaa kuulla tietynlaiset vastaukset. Haastateltavan on annettava juuri ne vastaukset, jotka on arvotettu sopiviksi, huolimatta siitä, vastaavatko ne todellisuutta vai eivät.

Näin siis haastattelija ja haastateltava käyvät läpi tietyn teatteriesityksen, jossa haastateltava esittää, että on ihan taivaallisen kiinnostunut juuri siitä työpaikasta, jota hakee. Haastattelija odottaa, että haastateltavan unelma olisi juuri tämä nimenomaisen haun kohteena oleva työtehtävä. Vähintään tavoitteena pitää olla pääsy itse yrityksen sisään, ehkä tuon "helpon" tehtävän kautta vaativampiin hommiin.

Kuitenkin objektiivisesti tarkasteltuna työ voi olla juuri sellaista, jota kukaan järkevä ihminen (joka ei syö hasista*) ei koe unelmatyökseen. Vaan tekee sitä ainoastaan sen takia, että saa kenties menetetystä vapaa-ajasta sopivan tuntuvaa korvausta. Ja tuolla summalla voi sitten saavuttaa itselleen mieluisia asioita, kuten ruokaa, vaatteita, katon pään päälle, ravintolailtoja, ehkä lipun punttisalille ja matkan Rhodokselle/Goalle/Tallinnaan. Whatteva.

Niin, ja sitten mahdollisesti tuo työpaikka antaa paremman mahdollisuuden ja turvan pyöräytellä jälkikasvua, noita pieniä vaaleanpunaisia palleroita, maailmaan. Sen jälkeen raha, fyrkka, massi, hillo voikin mennä vaippoihin, vauvanruokiin (ai eikun ei, tää oli poliittisesti epäkorrektia, vauvojahan piti TÄYSimettää ainakin 6kk ja sen jälkeen kasvattaa itse appeeksi jotain luomuperunoita parvekkeella ja keittiön amppelissa rosmariinia), teletappivideoihin, kaalimaan kakaroihin, pelikonsoleihin, satujumppiin, balettitunteihin, merkkivaatteisiin, iPodehin, näytönohjaimiin ja sitä rataa.

Pompataanpa takaisin. Joskus ammoisina aikoina olen ollut työhaastatteluissa, joissa työnantaja on vallan mainiosti käsittänyt sen, että hakemani tehtävä on vain väliaikainen vaihe mun elämässä. Hän ei ole edes viitsinyt vaatia tätä edellä kuvattua jadajadasoopaa, vaan ollut lähinnä kiinnostunut tarkistamaan, etten ole esim. alkoholi/huumeongelmainen ja hyväksynyt sen, että minulla on intressini, jotka voivat olla ihan hemmetin kaukana hänen työpaikastaan. Kuitenkin jostain satumaisesta syystä olen valmis tulemaan töihin joksikin määrätyksi ajaksi ja mikäli oikein lykästää, olen jopa hyödyksi.

No niin, nyt siis tarvitsisin kahdeksaksi viikoksi juuri tuollaisen työtehtävän. Jossa voisin parhaimmillani olla jopa hyödyksi. Se, mitä minä haluan, on vain yksi lappu, jossa lukee "ninna_a on tehnyt 8 ov harjoittelun yrityksessämme ja suoriutunut annetuista työtehtävistään milloin mitenkin".

ONKO SE NYT TAAS LIIKAA PYYDETTY, kysyn minä...

No niin, jos olisin vielä villi, lapseton ikisinkku, soittaisin jonkun kaverin kylään, korkkaisin jouluoluen ja katsoisin tuota, kunnes sekoaisin:

http://www2.hs.fi/klik/joulu2000/joulu.html

Hyvää itsepäisyyspäivää itsekullekin säädylle. Minä menen ripustamaan pyykit.

* Wanha Sananlasku Wuodelta 1994, liittyy tositapahtumiin, joita ei nyt tässä kerrata

Kahdeskymmenesensimmäinen postaus

Voi ketunpylly.

Tätä menoa mä en tule koskaan ikinä enkä milloinkaan saamaan työharjoittelupaikkaa. Ja just sen takia, että mä olen minä, enkä joku "iloinen, reipas, sirpakka, avoin, ystävällinen, oma-aloitteinen, kärsivällinen, joustava, alle 30v, lapseton", joka hammasta purren matelee ja nuolee saappaat, jos kysytään. Ja kysyy vielä sen päälle, olisko niitä saappaita vielä jossain lisää, kun hommaan suorastaan rakastuu kun siihen tutustuu.

Ei vittu kun mä olen lähinnä itseironinen, kriittinen, helvetin varautunut ja kärsimätön. Toisinaan energinen ja toisinaan melko laiska, vähän riippuen päivästä. Alle 30-vuotiasta musta ei saa kuin paperit väärentämällä, eikä lapsettomuuskaan osu kohdalle. Nöyrää ei kiinnosta edes yrittää leikkiä. Olis niiku ihan kiva tehdä töitä, eikä pelleillä jotain roolipeliä, jossa "mä oon niinku sellanen vähän dami harkkari ja mä niinku kestän ihan kaiken". Ei helvetti sitä roolia jaksa vetää edes työhaastattelussa. Jos sen paikan saisikin, niin tuskin siellä viikkoa kauempaa kestäisi.

Tuli mieleen yksi aikaisempi työpaikka. Niillä ei ollut liikaa valinnanvaraa työntekijöiden suhteen, niin joutuivat sietämään mua. Varmaan noin vuoden jälkeen (huom: ei ollut vakkariduuni) eräs työkaveri sanoi: "Kun sä tulit tänne, mä luulin, että sä olet ihan HULLU. Mut sit mä tajusin, et kyl sä oot ihan ok, vaikka aika pimee".

Yritä nyt siinä sitten. Pitäis varmaan ostaa uus luonne, tai jotain. ANGST!

Kahdeskymmenes postaus

Eilen oli pikkujoulut ja nyt vieraana Herra Kankkunen.

Kapula on luova olotila, jos sille vain antautuu. Epäilemättä siitä syystä, että tuska on suurimmillaan, mutta itsekritiikki pienimmillään. Edellä mainitusta syystä luovan toiminnan seuraukset voivat siten parhaimmillaan tuottaa iloa, pahimmillaan nolostuttaa. Noiden välissä lienee sitten jotain yhdentekevää tai melko neutraalia.

Yleensä yritän käyttäytyä melko kontrolloidusti ja olla suht järkevä ja muuta vastaavaa soopaa. Lukuunottamatta tilanteita, joissa

1) Kilahdan ja olen ääliö
2) Olen krapulassa
3) Olen kännissä
4) Olen tulossa kipeäksi
5) Olen kipeä
6) Olen PMS-oireiden vallassa
7) Olen raskaana, imetän, syön hormoneja tai olen muun vastaavan neuropsykologisen häiriön vallassa

(Kuulostaa ehkä uskomattomalta, mutta kohdat 1-7 eivät täytä aivan koko vuotta)

Silloin kun tapasin Ukon ensimmäisenn kerran, itsekritiikkini oli alentunut, koska olin mojovan flunssan vallassa. (Luullakseni arvostelukykyni oli kuitenkin tallella. Ainakaan en ole vielä tullut katumapäälle. Pus!) Laskeneen itsekritiikin ansiosta puhuin vain lievästi kangerrellen kielillä, siitä huolimatta, että yläpäätornipöllössäni oli varsinainen Baabelin kielten sekoitus.

Edellisessä tapauksessa syy mielenhäiriöön oli siis selkeä. Mutta sitä olen kelannut jo muutaman tunteroisen, että mikä v*tun excuse alentuneeseen itsekritiikkiin ja mielipuolisuuteen mulla on ollut tossa kesän elokuun ja syyskuun välissä. Luin nimittäin tässä vastikään läpi tämän blogin ensimmäisiä kirjoituksia. Vaikka kuinka yritin tavoittaa juuri sitä nimenomaista ahdistusta, joiden vallassa muutama postaus oli kirjoitettu, en kerta kaikkiaan saanut fiilareita päälle. Hämmentävää. Siis siinä ei ole mitään uutta, että mulla on ollut kriisejä. Nyt en vain pysty muistamaan, miksi.

Kiellän ehdottomasti, että syyllistä voisi löytää peilin kautta.

Hmm. Toisaalta voi olla, että samoja ahdistuksia kuin aiemmin ei ole siksi, että pannuun ottaneet asiat ovat muuttuneet. Tai mulla on löysempi pipo. Tai jotain. Ukkoperäinen ahdistus, jonka perimmäinen syy on varmaan joku kiintymys/kiinnittymissuhdetrauma, laktoosi-intoleranssi tai muu puolimielisyys on kääntäen verrannollinen tapaamisten tiheyteen.

(Ahdistus lisääntyy eksponentiaalisesti, ei lineaarisesti. Luulen kummiskin ettei äärettömyyteen, koska muuten polla räjähtää. Niin, ja jostain syystä keittiötyökaluista suurinta läheisyyttä tunnenkin painekattilaan (snelkookpan). Se toimii suunnilleen samalla periaatteella kuin minä.)

Niin, ja viime aikoina me olemme luullakseni olleet enemmän yhdessä kuin kesällä. Luullakseni. Tai sitten mä olen alkanut uskoa siihen valheeseen väitteeseen etteivät ihmiset muka lakkaa olemasta sillä siunaamalla kun ne lakkaavat siintämästä taivaanrannassa.

Se kutaleen tekele, jota neuleeksikin kutsutaan, piti purkaa. Yritän tehdä pyöröpuikoilla villapaitaa, mutta pyöräytin kudelman vahingossa kerran ympäri. Tällä kertaa en jaksanut niin persoonallista toteutusta, että paidan helmassa olisi "jännittävä" kieppi heti alkuunsa. Loivasti sadatellen revin kaiken alkutekijöihinsä, loin silmukat ja tein pari kierrosta. Samalla pienensin kokoa. Villaneulehan sinkuu (suom. venyy), eikö vain?

Alavia maita on viime päivinä kuohuttanut uutinen pienen 8-vuotiaan pojan murhasta.

Kotimaan uutisista merkittävimmät tuntuvat taas vaihteeksi liittyvän joko Mr Valjakkalaan, BB:n voittajaan tai Kestojulkkiskokelas Kuroseen.

Seuraavaksi uniosastoon:

Viime öinen känninen uni oli pitkästä aikaa jollain tavalla tosi lohdullinen, vaikka siinä tapahtuikin kummia, kuten esim. koulurakennukseni luhistui kasaan kuin WTC ikään. Tosin syynä rakennusvirhe, ei terrorismi.

Unessa kuljetin Poikaa joka puolelle pulkassa ja olin tosi iloinen ja huojentunut siitä, että sain hänet näppärästi mukaan. Sen sijaan, että hän siis olisi sitonut mut yhteen paikkaan, sain hänet liitettyä elämääni keveästi ja helposti. Pulkka kulki kuin jäällä tai pakkaslumessa, eikä ollut taakkana edes portaissa. Koulurakennuksen sortumisestakin selvisimme hengissä. Aavistin vaaran ajoissa, tempaisin kiinni pulkan narusta ja juoksin ulos.

Yleensä unissa olen vain pinteessä, joista selviydyn nipin napin, yleensä tuurin ja nopeiden kinttujen ansiosta. Tai en selviydy, vaan pinnistelen itseni hereille ollakseni ahdistunut jonkin aikaa ja nukahtaakseni uudelleen. Viime yönä olin tosi kekseliäs, rauhallinen ja järkevä. Heh.

Huomenna pitäisi tehdä päivähoidon kuntoutussuunnitelma. Mutta kun ei kiinnosta. En halua. En ala. Ihan jees varmaan, jos olisin joskus ollut tilanteessa, jossa ko sessioilla olisi ollut jotain myönteisiä seurauksia. Kenties jos olen mahdollisimman negatiivinen, koen iloisen yllätyksen?

Kohta on aika taas mennä unten maille.

Sitä ennen vietän pienen tuokion miettien sitä, kumpi nostaisi paremmin ehkäpä juuri tämän nimenomaisen päiväkirjan tasoa: Se, että alkaisin kirjoittaa nasevia kommentteja päivän polttavista uutisista vai se, että vain vaihtaisin kirjoittajaa?

Ei hyvä luoja, nelkussa alkoi chatti.

Yhdeksästoista postaus

Jahans, taas yksi laiska lauantai. Ukko häipyi täältä muutama tiima sitten ns. Goedheiligmanin vastaanottoon. Poika nukkuu. Minä istun lattialla ja vuorottelen Hesarin lukemisen, kirjoittamisen, surffaamisen ja neulomisen kanssa. Jälkimmäisen toiminnan tuloksena pitäisi kai vuoden 2007 loppuun mennessä olla villapaita. Kahtotaan.

Kävin eilen harjoittelua varten työhaastattelussa. Minä typerä ajattelin, että 25 min ehtii taksilla kohteeseen hyvissä ajoin. Kuvittelin, että ajoon menisi noin 15 min, koska bussilla pääsee perille laskennallisssa 24 min ajassa. Pysähdellen pysäkeille ja valoihin, kuten muutkin autot.

Mutta ei. 25 min TASAN meni alaovelta kohteeseen, mikä tarkoitti sitä, että kun olin löytänyt tieni sinne, missä haastattelu pidettiin, olin rapeasti myöhässä. Vain muutamia minuutteja, mutta kuitenkin. Pitääkö ihmisen olla tyhmä vai tyhmä? Miksi en tajua sitä, että voisin mennä paikalle vaikka 15 min etuajassa ja vaikka haahuilla jossain ulkona sen 5 min?

Tyhmä, tyhmä, tyhmä.

Ukko muuten ei ymmärrä alkuunkaan mun tapaani kutsua itseäni tyhmäksi. Se ei ole kuulemma viisasta, koska se on just sitä suomalaista "elämä on paskaa, paskemmaksi muuttuu, minäkin olen ontto orpopiru pää patterin välissä, väärinymmärretty ruoja, ruoskikaa minua".

Mulle se vain on tapa. Joskus itseironiaa. Ei koskaan tarkoituksellisesti sitä, että toivoisin kanssaihmisten sen jälkeen kehuvan maasta taivaaseen, "eikun ihan hyvä tyyppi sä olet" (SELLAISTA itsesääliä varten on ihan oma tyylinsä). Mietin, onko kyseessä kulttuuriero. Joko suomalaisen ja hollantilaisen kulttuurin välinen ero TAI sitten ihan vain ero kommunikaatiokulttuurissa/perhekulttuurissa.

Kulttuurierosta voinkin luoda aasinsillan parisuhdeteemaan:

Melko usein olemme Ukon kanssa pohtineet sitä, miten välttää hänen edellisen parisuhteensa karikot. Ukon mielestä nimittäin kulttuurierot olivat aika suuri syy yhä kasvaneeseen juopaan.

Mä taas mielellään sanoisin, että jos epäsosiaalinen, kaikkea ulkomaalaista epäilyttävänä pitävä henkilö nai itselleen puolison, jota ei arvosta, rakasta, eikä välitä oppia tuntemaan, niin mitä ihmettä muuta kuin ongelmia siitä voi seurata?

(Jos vaihdetaan sanan "ulkomaalainen" tilalle "eteläsuomalainen" ja muutetaan hieman kontekstia, niin sitten puhutaan suhteestani ERÄISIIN pohjoisessa asuviin Pojan sukulaisiin:

Tiedättehän muuten, että Helsingissä KAIKKI ihmiset ovat ihan valtavan rikkaita, ja sen näkee mm. kahviloiden ja hampurilaisravintoloiden suosiona? Tiedättehän sitten muuten myös sen, että KAIKISSA kaupassa myytävissä vihanneksissa on SALMONELLA, jota EI SAA millään keinolla POIS? Niin, ja isotkin kauppaketjut myyvät ns. "mätöä" lihaa kaupoissa ja hygienian taso on aivan järkyttävän alhainen! Kirjastojen kirjoissa elää vakavia tartuntatauteja, joten niitä ei lapsille voi antaa! Jokaisen ovenkahvan kosketuksen jälkeen kädet ovat TODELLA saastaiset siihen asti, kunnes ne desinfioi! Pk-seudulla on niin paljon koiria, että kadut tulvivat kusta ja haisevat saastalle!

Sen sijaan POHJOISESSA maaperässä EI elä MITÄÄN bakteereita. Pohjoisessa ei tarvitse sen takia multaakaan oikein pestä vihanneksista tai salaatista... jne.)

Tietenkään en voi tietää Ukon entisestä parisuhteesta toisen osapuolen kokemuksia, mielipiteitä tai ajatuksia. Avoimiksi jääneitä kysymyksiä ovat, miksi pysytellä parisuhteessa, jossa antaa rakkauden kohteen kohdella itseään kuin koiraa? Toisaalta taas miksi olla parisuhteessa, miksi avioitua ja tehdä lapsia kumppanin kanssa, jota ei kunnioita pätkän vertaa?

Tai ehkä olen harhateillä. Ehkä Ukon ex ei pitänytkään Ukkoa arvottomana ja tyhmänä vaan päinvastoin? Ehkä kumppania pitikin mitätöidä, jotta ei tuntisi itseään täysin arvottomaksi. Jos tunnustaisi toisen olevan "jotain", se tarkoittaisi kieron logiikan mukaan sitä, ettei itse ole "mitään". (Poikani isä yritti suhteemme loppuaikoina sytytellä tämän tyylistä viehkoa valtapeliä välillemme.)

Ukon tyyli suhteissa on olla melkein rasittavuuteen asti rakentava, myönteinen ja yhteistä parasta ajatteleva. Sillä sitkeydellä rakennetaan vaikka sata patoa kuuhun asti (rinta rinnan naapureiden kanssa), mutta ei osallistuta yhteenkään kieroon parisuhdevaltapeliin.

(Hmm. Suomalainen sitkeys varmaan riittäisi siihen, että yksi Jussi rakentaisi niin VITUN ISON PADON, ettei YHDELLÄKÄÄN NAAPURILLA OLISI SAMANLAISTA. Ja voi jee. Sen jälkeen Jussia joko puukotettaisiin tai taputeltaisiin selkään. Hyvä jätkä! Hyvähän sen on rakentaa, kun se on aina saanut kaiken. Me ei olla IKINÄ SAATU YHTÄÄN MITÄÄN. Mennään hajottamaan sen pato yöllä kauhakuormaajan kanssa. Perkele, vääryydellä se on kuitenkin patonsa rakentanut!)

Mä en tunne Ukon kulttuuria vielä niin hyvin, että osaisin kärjistää toiseen suuntaan. Ainakaan just tällä hetkellä. Ehkä vuoden päästä esimerkkejä riittää niin, että ratisee. Mutta nyt poistun tästä ikkunasta opiskelemaan kieltä, eli katselemaan Hans Teeuwenia DVD:ltä.

Kahdeksastoista postaus

Tää on jo kolmas kerta, kun alan kirjoittaa. Katsotaan, sippaanko taas kesken.

Eilen istuin sohvalla umpiväsyneenä ja mulkoilin kellosta, milloin kannattaa mennä nukkumaan. Univelka painoi päälle ja unetti armottomasti, mutta en viitsinyt mennä vielä kello 17 tutimaan, koska vaarana olisi ollut herääminen ennen kukon laulua.

Olen joskus kuullut joidenkin ihmisten väittävän, että aamuyöllä herääminen on ihanaa. Sen ajan voi kuulemma käyttää sitten kaikenlaisiin kivoihin harrastuksiin, kuten neulomiseen, leipomiseen, lukemiseen jne. Kyllä munkin mielestä ns. pikkutunnit ovat kivaa aikaa käyttää kaikenlaisiin kivoihin harrastuksiin, mutta mielellään niin, että niiden JÄLKEEN mennään vielä nukkumaan. Ei ennen.

Valuin sitten illalla noin ysiin netissä sekä mussutin vuoroin Fazerin sinistä, Lindtin pistaasisuklaata, Tuplaa ja kylmää paahtopaistia (poroa). Sitten sammutin tietokoneen, valot, viimein itseni.

Heräsin aamulla ekan kerran klo 5 huonoon omatuntoon. Olin unessa alkamassa rakastelemaan exäni kanssa jossain himputin uima-altaalla, lomakylässä. Meillä oli exän kanssa selkeä sopimus sen suhteen, että tämä paneskelu on vain ainutkertainen tapahtuma, no ainakin toistaiseksi. Ei siis minkään vanhan jatkumo. Tarkoituksena oli vain pikaiset varvit, koska Ukko oli kai käymässä jossain sillä välin ja tulisi takaisin pian. Sanoin exälle, että itsepähän se sanoo ettei ole mustasukkainen, joten kai sitä ominaisuutta sitten voi hyödyntää. Tuskin se mitään huomaa.

Yhtäkkiä kesken touhujen tajusin, ettei meillä herrantähden ole kondomia. Voi hyvänen aika, mikä morkkis! Kysyin exältä, onko hänellä ollut paljonkin suhteita viime aikoina, johon hän vastasi myöntävästi. Eikä tietenkään kortsua käytössä.

Aloin heti kuumeisesti miettiä, millä ihmeen ilveellä saisin pihdattua seksiä aina tautitesteihin asti. Olisihan se aivan übernoloa, että kumppani saisi esim. klamiksen ja siten selville, että vieraissa ON käyty. Jokainen järkevä ihminenhän pettää vain kortsun kera. Totesin sitten exälle, että tätä panoa en nyt oikein pysty jatkamaan, fiilikset meni, sorry vaan.

Pohdin todella antaumuksella, millaisen selityksen yhtäkkiseen haluttomuuteen antaisin. Ja vielä kesken romanttisen lomamatkan! Pikku hiljaa alkoi harmittaa, että pitikö nyt tämäkin tulla tehdyksi, naida exän kanssa täysin vastuuttomasti. Ja sitten vielä menettää hyvä fiilis kesken kaiken. Voi jospa olisi tajunnut jättää väliin. Vai oliskohan niin ihanasti, että tää kaikki oli vain UNTA?

Peukutin ihan hulluna, että tapahtuneet ovatkin vain villin mielikuvitukseni tuotetta. Ettei tarvitsikaan käydä testeissä. Että se ex oikeasti oli vain unta. Etten mä ole sittenkään pettänyt. Avasin silmät ja katsoin kännykkää. Kello on tasan viisi. Omatunto kolottaa. Ehkä jos nukahtaisin uudelleen, se vaikenisi.

Heräsin toisen kerran heti klo 8 jälkeen. Uni tuntui vieläkin vähän todelliselta, mutta onneksi vähän kaukaisemmalta. Ponkaisin ylös. Ei, en ole uima-altaalla saati sitten lomamatkalla. Ukko oli lähettänyt illalla viestin kännykkään, mutta olin ollut jo sikeässä unessa. Huh, mikä helpotus.

Oudoista unista pitää varmaan mainita toissaöinen. Siinä matkustin Ukon kanssa Hollannissa junalla, jota aggressiivinen tappajatuulimylly yritti pistää palasiksi. Sitä edellisenä yönä pyysin Ukkoa tuomaan tuliaisiksi kukkaa hollantilaisesta kahvilasta. Minähän siis en edes polta. Mutta unessa ehdottomasti halusin "vähän rentoutumista synkän syksyn keskelle".

Jep jep.

Nyt pitäisi ryhtyä jollain tavalla produktiiviseksi. Pitäisi viedä Ukon judopuku hänen työpaikkansa respaan. Pitäisi ehkä siivota vähän, koska viikonloppuna en ehtinyt ja nyt on mainio sauma. Pitäisi lukea. Pitäisi vaikka mitä. Kiinnostaa miljoonasti.

Sitten ihka elävän elämän uutisia:

1. Meille tuli leveämpi sänky ja vaihdossa meni 120-senttinen + Pojan pikkusänky. Vaihtokumppaneina ovat vanhempani. Meille tuli 160-leveä vanha parisänky (johon pitää ostaa uusi patja) heidän vierashuoneestaan, jonne nyt sänkyvaihdon jälkeen mahtuu yhtä ja toista. Minisänky menee kai vintille.

2. Olen menossa kahteen työpaikkahaastatteluun. Ensimmäinen on 1.12. ja toinen 5.12. Molemmat paikat vaikuttavat mielenkiintoisilta.

3. Hylkäsin eilen ainokaisen poikani tilapäishoitoon. Toivottavasti hän viihtyy siellä.

4. Olen addiktoitunut katselemaan "Raving Rabbids" -trailereita. Jos joku ihana löytää vielä sen, jossa taustalla soi tämä musiikki - sen löysin ja hukkasin - olisin kiitollinen linkistä. (Please). Sitä en osaa sanoa, onko se muka parempi kuin ne muut trailerit.

5. Tiedustelin Ukolta, haluaisiko hän mun pitävän yhtä lyhyttä hamosta kuin eräs kuuluisa kahden lapsen äiti, joka on värjännyt taas tukkansa blondiksi, mutta hän ei ole vieläkään vastannut mitään. Joko hän ei ole ehtinyt tai sitten hän kokee sen jotenkin loukkaavaksi, että lähetän hänelle "tuollaista" meiliä.

(Tähän voisin vielä sanoa, että aivan suhteemme alkuaikoina hän lähetti kyllä mulle linkkejä kaikenlaisiin youtube & yahoo videoihin, joissa oli sirpakoita tyttösiä heiluttelemassa tissejä. Kai se sitten oli ERI asia - se ei ole mitenkään loukkaavaa, mutta sitten vastaavien linkkien lähettäminen miehelle on sitä. Kun se on kuin kannanotto siitä, että mies on vain tissien perään)

(No totta munassa se on juuri sellainen kannanotto ainakin silloin, kun minä sen lähetän. mutta en vain myönnä sitä ;-)

(Ilmaan jää vain kysymys siitä, että minkä hemmetin takia se lähetteli MULLE niitä? Sitä en käsitä vieläkään)

Päivän kysymys:

Saako ihminen, joka ei käsitä lainkaan, mitä tarkoittaa "KERNELIN KÄÄNTÄMINEN", käyttää Ubuntua?

Yst. vast. vast. laatikkoon

Kiitos, näkemiin ja anteeksi.

Seitsemästoista postaus

Etsin kerran tätä päiväkirjaa googlesta ja törmäsin seuraavaan, täydelliseen luonnehdintaan tän päikyn hengestä, niinq.

Ninna? Onko se susta hellittelynimi? Musta se kuulostaa 16-vuotiaalta supermalliksi havittelevalta tytsiltä, jonka äidin nimi on Minna ja joka halusi jotenkin jatkaa nimeä suvussaan, mutta tiedosti sen miten tunkkaiselta ja 70-lukulaiselta Minna kuulostaa. Äidillä oli mielessä myös Manna, mutta se oli hänestä liian aktivistimainen nimi.

Eli jos tää olis Ninnan päiväkirja, täältä tulis sellast juttuu niinq. Haluatko?

lähde

Ihqudaa. Paitsi tietysti etten ole enää 16v, vaan epätoivoisesti nuoruudessa roikkuva, elähtänyt, 30v jo ajat sitten täyttänyt nainen, jonka vagina roikkuu kuin velhon hiha (ks. Borat!).

Tänään googlasin sitten vähän enemmän hakusanalla "ninna". Ne tulokset eivät voi kiinnostaa ketään. Varmuuden vuoksi pitää silti tähdentää, että minä EN ole SE Ninna, joka kirjoittaa eräälle autoerotismiharrastusta tukevalle forumille. Ihqudaa.

Eilen selailin blogilistaa ja törmäsin mm. seuraavaan blogiin: mattijamervi

Siinä oli jotakuinkin pähkinänkuoressa yleisimmät netistä lukemani ihmissuhde/erodraamat ja hässäkät. En ole ihan varma, tulinko hyvälle vai pahalle tuulelle.

Duh. Taidan mennä suihkuun.

Hmm. Pähkinä purtavaksi: Jos Sinterklaasin avustajat, ne pienet mustat orjat, tulee yleensä savupiipusta, niin jos niinku ihminen asuu kerrostalossa, niin mistä ne niinku sit tulis? Mun mielipide on niinku et parvekkeen kautta, jos sellainen vain on olemassa.

Vai voix ne käyttää liesituuletinta?

Kuudestoista postaus

Borat oli loistava, yllättävä, odottamaton ja hauska (en jaksa linkittää). Kuvan jälkeen käytiin syömässä ja vielä yhdellä, kotona (= meillä) oltiin sitten säällisesti puolen yön tietämillä.

Tänään käytiin lasten mehukesteillä ja vietettiin laiskaa päivää. Miten ihmeessä voi olla kankkunen kahden ison bissen ja yhden siiderin jälkeen? Suoritimme erinäisiä dagen efter -päivään sopivia aktiviteettejä, kuten musiikin lataamista ja... no, sitä musiikin lataamista. Syötiin ankkaa ylikypsien kasvisten kera (hollannin kansallisruoka). Seurattiin MTV:ta, ei siis sitä kolmosta, vaan ohjelmaa "Pimp my ride". Kuka helvetti muuten haluaa autonsa täyteen tv-ruutuja?

Illan tullen sanoi hän, tuo hollannikas "puh, pah, pelistä pois" ja katosi kotiinsa. "Sinä lähdet, tulvii Pohjanmaa, sammuu tähdet ja tuuli ulvahtaa", totesin. Ja poistun nyt nukkumaan.

Viidestoista postaus

No niin, paljon on vettä virrannut sitten kun viimeksi on täällä tullut käytyä. Loka-marraskuun dramaattisimmat tapahtumat voisivat olla järjestyksessä (pahin ensin):

1. Kannettavan kovalevy hajosi
2. Sinne meni valokuvat
3. Ja musiikki
4. Elämäni pahin krapula 5.11. - 6.11.
5. Täytin vuosia
6. Ukolla hävisi lompakko meidän Saksan matkalla, auf wiedersehn luottokortti, ajokortti, kela-kortti ja mitä niitä nyt olikaan.
No tuosta taisivat tulla jo tärkeimmät ilmi.

Männä 1,5 kuukauden aikaiset hyvät tapahtumat, edellisten vastapainoksi:

1. Kovalevyjä saa uusia, samalla ukko asensi Windowsin tilalle Ubuntun
2. Osa valokuvista löytyi emaileista
3. Kiitos, torrentit
4. Krapula meni ohitse
5. Ukko on aina ja ikuisesti 6 viikkoa vanhempi
6. Luottokortilta ei mennyt rahaa, passi oli hotellihuoneessa, lompakossa oli reilusti alle 100€ ja Ramsaun poliisi oli ystävällisistä ystävällisin

Matka Saksaan oli kiva ja romanttinen ynnä muuta sellaista. Eläkeläishotelli, jossa vietimme pari yötä, oli viihtyisä ja mukava. Sää oli aivan ihana, reilu + 20 päivällä (huom: matka oli lokakuun alussa), aurinkoista. Sininen taivas ja vihreä nurmi.

Ukon mukaan meidän hotellimme oli siisti ja kiva, keskiluokkainen, perheystävällinen paikka. Mutta ei MITÄÄN verrattuna sitten sellaisiin chic-paikkoihin, joihin mennään asiakkaaksi "escortin kera". Jätetään kommentointi sikseen.

Viimeiset 2 viikkoa olen yrittänyt tuskallisesti saada alkuun jotain koulutehtäviä, mikä on toki todella kypsää. Yhden referaatin sain aloitettua sillä, että avasin uuden word-dokkarin ja nimesin sen, mutta siihen se sitten jäikin. Odottelemaan parempaa päivää.

Olen myös yrittänyt etsiä työharjoittelupaikkaa, mikä ei ole vallan helppoa, jos siis haluaa olla valikoiva edes jollain tavalla. Vuokratyöpaikkaan pääsisi varmaan lounasnakiksi ihan minne vain, mutta jos nyt ei kuitenkaan kiinnostaisi, vaikka siitä vois vähän rahaa saadakin, sen TESin minimin verran.

Nyt pitäis tehdä jotain järkevää. Mutta ai niin:

Tänään mennään katsomaan BORAT!

Neljästoista postaus

Tauti hellittää ja elämä voittaa tässäkin hitas-asunnossa. Ja ihan ilman saunaa, viinaa tai tervaa. Tajuton väsymys, joka huipentui eiliseen migreeniin, on jäänyt taakse. Myös Poika on ollut jo 2 päivää ilman kuumetta.

En muista oikein milloin viimeksi mulla on ollut migreeniä, luulen että alle 20-vuotiaana. Siihenhän ei sitten ollut lääkekaapissa mitään lääkkeitä. Panadol ei auttanut, burana loppu. Useamman tunnin kärvisteltyäni oksennuksen maku suussa, pää ja niska jyskyttäen ja silmät valonarkoina tajusin lainata pojan naprokseenia. Joka onneksi auttoi, annostuksella 10ml.

Meillä oli taas tavanomaisesta aiheesta Ukon kanssa pieni- tai keskisuuri riisi. Sitä en oikein osaa sanoa, kummalla oli enemmän osuutta alkamiseen. Mielelläni kuitenkin nakkaisin syyllisyyden eteenpäin.

Meillä suurin ero ongelmien käsittelyssä on se, että jos mulla on asioita mielessä, olen niistä hiljaa niin kauan kunnes olen saanut ne jäsenneltyä mielessäni. Jäsentelyprosessi tapahtuu taas niin, että yritän lajitella ongelmat sellaisiin, joille voin tehdä jotain ja sellaisiin, joille en voi tehdä mitään.

Ensimmäisiin voin pyytää apua, jälkimmäisistä en välttämättä puhu mitään. Tai no, ehkä joskus saatan kysyä neuvoja, miten voin sopeutua.

(No ehkä toi oli vähän idealisoitu kuva, mutta toi mulla on pyrkimyksenä)

Mies taas oksentaa ongelmat sellaisenaan ulos, riippumatta siitä millaisia ongelmat ovat.

Esimerkki: Siis kyllähän mä nyt sen ymmärrän, että ei se yöuni ole loistavaa jos yksi pieni poika möykkää ja oksentaa koko yön - mutta toisaalta kun se pieni poika on osa tätä "ninna-pakettia", niin aika vähän muutoksia itse asiaan voi tehdä. Nukkumajärjestykseen voi toki tehdä muutoksia.

Mä taas en tuntisi viisaaksi kritisoida Ukolle esim. hänen lapsiaan - koska eihän hän heitä voi muuttaa olemattomiksi. Ja mun mielestä kaikki kritiikki ja kommentointi ei ole ihan järkevää, vaan joskus sen turvan voi pitää myös tukossa - tai ainakin miettiä kenelle sitä aukoo. Tai voi miettiä kaksi kertaa millä tavalla asian tuo esille.

No niin ja kevyempiin aiheisiin.

Meillä on ollut Ukon kanssa menossa operaatio "pimp my laptop", jonka seurauksena koneella on muutama tuhat musiikkikappaletta. Guus Meeuwisin lisäksi tuutti on täynnä ysärimusiikkia (no ei sitä pahinta eurohumppaa), jota kuunnellessa voikin taantua männävuosiin. Mistä tuleekin mieleen, että pitäis ottaa varmuuskopsut ostetuista kipaleista. Noh, jos vaikka...joskus.

Tavanomaisella nettisurffailutuokiolla silmiini sattui melko huvittava Niksipirkka -ketju Vauva -lehden nettipalstalta: Miten hyötykäytätte kuivausrummun veden?

Toinen saitti, jolla olen kuluttanut aikaa melko paljon: stonga.

Kyllä tietokone ja nettiyhteys on tehnyt elämästä(ni) huomattavasti sisältörikkaampaa!

Ensi viikolla onkin sitten muitakin kuin virtuaalisia tapahtumia täynnä. Ensin pitäisi viedä Poika pohjoiseen ja sitten lennähtää Papa Ratzin syntysijoille häätapahtumaan. Pitäisi varmaan hakea matkalaukku kellarista ja pakata...

Hmmm. Onkohan mussa nyt pahasti nettiaddiktin vikaa, kun matka vuoristohotelliin tuo ensimmäisenä mieleen, että saiskohan sinne porealtaalle mitenkään tota kannettavaa?

Kolmastoista postaus

Lastenhoitaja astui matalahkoon majaamme eilen, vain pari päivää flunssa-aallon jälkeen. Flunssa tuli meille ensin Ukon mukana, levisi sitten Nuuttiin ja nyt myös minä olen sen kourissa, joskaan en kovin pahasti. Lähinnä päätä särkee loivasti ja väsyttää, kuumeesta eikä edes nuhasta ole tietoa.

Onneksi hoitsu ei näistä pienistä taudeista säikähdä, vaan tuli meille. Yhteisestä sopimuksesta vaikenemme kaikenlaisista mikroluokan viruksista. Muutoin byrokraatit eväisivät päivähoidon ("sairasta lasta hoitaa vain vanhempi").

Nyt olenkin väärinkäyttänyt kunnan päivähoitopalvelua ja ladannut musaa iTunesiin sekä surffannut netissä. Ai koulu. Mikä se on? Mikä koulu?

Viime viikolla käytiin ukon kanssa raapaisemassa Rakkautta ja Anarkiaa -festaritarjontaa ja syöksyttiin täysin randomina Maximiin katsastamaan elokuva Nana. Sympaattinen pätkä. Paljon laihoja japanilaisia nuoria naisia.

Ukkelin kanssa meille on alkanut vakiintumaan jo nyt erillään nukkuminen, käytännöllisten syiden takia. Poika tuppaa möykkäämään pitkin öitä, mikä tosin ei häiritse mua, koska olen tottunut siihen. Ukko ei ole tottunut ja heräilee vähän väliä.

Ensinhän me YRITETÄÄN nukkua samassa huoneessa, mutta parin tunnin päästä raahaudutaan Pojan kanssa meluamaan olkkariin (siellä on iso vuodesohva).

Tänään olen hekotellut erinäisten sivujen kimpussa, kuten seuraavan:

A

Mistä tuli mieleen Juicen kappale:

Aamu alkaa A:lla illan päättää A
turha silloin kysyä on kuinka huristaa
Aamu alkaa A:lla illan päättää A
turha kysyä on mistä kenkä puristaa

Apatiaa aa aa
apatiaa aa aaaaaa

(...)

Biologinen isäni on saavuttanut 70v villityksen ja alkanut heilastella yhden vanhan perhetutun kanssa, joka on eronnut nainen. No toki jos hän tämän lukisi, syy ja selitys kuulostaisivat toiselta. Mutta kun ei juuri nyt kiinnosta.

Tähän pitäisi varmaan lisätä, että vanhempani ovat olleet aviossa vuodesta 1960 ja tämä kaikki tuntuu nyt hyvin hämmentävältä.

Musiikkiin palaten, eilen latasin iTunesista Guus Meeuwisin levyn "Levensecht". Ukkoa lainatakseni se on kuulemma "sinua 10v nuorempien tyttöjen musiikkia". "Eikä erityisen coolia".

Ja mä kun ajattelin et Guus olis vähän ku Hollannin Jari Sillanpää? (kuva tässä!)

Viime yö meni Pojan oksuja korjaillessa. Oliskohan ens yö rauhallisempi?

Kahdestoista postaus

Täällä meillä on tapahtunut asioita, jotka ovat pieniä meille, mutta suuria koko ihmiskunnalle (vai oliko se toisinpäin).

1) Meille tulee hoitaja kotiin. Hoitaja on noin 50v ja ollut aikaisemmin mm. ohjaamassa aikuisia kehitysvammaisia. Sanoi pärjäävänsä ja sellainen olo tuli minullekin, kun hänen kanssaan juttelin. Hoitsun aloituspäivästä en vielä tiedä, mutta kai ensi viikolla tahi seuraavalla.

2) Vaihdoin ehkäisymuotoa pillereistä kierukkaan. Kun on neljän e-pillerikuukauden aikana syönyt kaksi antibioottikuuria virtsatieinfektioon sekä noin neljä hiivakuuria, alkaa loivasti kyllästyttää. Muita sivuvaikutuksena tulleita vaihdevuosioireita en sitten viitsi alkaa kuvailla tässä yhteydessä.

Toistaiseksi kierukka (kuparinen Nova T-380 suorasuihkutuksella, turbolla ja kattoikkunalla) on loistava, ihana, fantastinen ja mahtava. Sen paras ominaisuus on maailmanrauhan edistäminen, mikrotason vaikutustensa ansiosta. On helpompi olla rakentava ja ystävällinen, kun ei hatuta, v*tuta, ketuta ja pänni 24/7.

Vaikka kuinka olen yrittänyt viime päivinä lietsoa itseäni vihan valtaan, pahin terä on pois. Ja mä kun olin NIIN satavarma, että mielialalleni ei tapahtunut mitään pilsujen johdosta. Muut ihmiset vain olivat muuttuneet k-päiksi (kaikki, yhtäaikaa).

Ensimmäisiksi töikseni, suunnilleen heti kierukan asennuksen jälkeen, tein käsittämättömiä asioita, kuten suursiivouksen ja hoidin monta kuukausikaupalla roikkunutta asiaa pois päiväjärjestyksestä. Koti on edelleen melko siisti. Nyt pitää toki muistaa että kaikki on niin kovin suhteellista. Ehkä täällä on enää vain muutama villakoira valtavaisan kennelin sijaan. Sokeritoukat ja muurahaiset juoksevat valtoimenaan, ihan samalla lailla kuin ennenkin. Kuolleet kärpäset sain pyyhittyä pois ikkunalaudoilta...

3) Käytiin tänään epilepsiavastaanotolla jubailemassa Pojan lääkityksestä. Joko siitä syystä, että tilanne ei ole katastrofaalinen TAI siksi, ettei lääkkeillä nyt vain ole niin hurjan paljon vaikutusta, saatiin lupa Lamictalin purkamiseen.

Sitten Pojalla olisi enää 2 lääkettä päällekkäin, mikä on ihan siedettävää (fenobarbitaali ja kaliumbromidi). Ja univaikeuksiin melatoniinia. Ja lisääntyneisiin kohtauksiin frisiumia. Ja satunnaiseen käyttöön stesolidia.

Jooh, on se aika paljon vielä sittenkin.

Ai niin, saatiin aika ravitsemusterapeutille. Pitäisi laskea uusiksi ravintomäärät energioineen ja lisäravinteineen. Poika on kasvanut, nyt 107,5 cm pitkä ja 14 kg painava. Pituus tasan nollakäyrällä (ennen -2SD), painossa nyt on miinusta reippahasti, mutta nyt suhteellisen painon käyrä nousussa.

(Voi luoja, mun pitäis varmaan mennä jollekin kirjoitustaidon kurssille. Ketä kiinnostaa kaikki epäolennaiset nippelitiedo? Ei tästä blogista mitään epikriisiä ole tarkoitus kirjoittaa.)

4) Pojalle laitetaan varmaan loppuvuodesta gastrostooma eli mahanappi, sekä tehdään lihasbiopsia.

Ensiksi mainittu vaikuttaa meidän elämäämme, jälkimmäinen tulee todennäköisesti vain tulokseksi kirjoihin ja kansiin. Kun nyt ei ole reilun 2 vuoden aktiivisen tutkimisen jälkeen löydetty mitään syytä, niin ihmettelen löytyykö lainkaan.

Tässäpä oli tärkeimmät kuulumiset.

Lopetellaan tällä kertaa, ah niin syvällisellä mietelauseella, johon me kaikki voimme riemumielin yhtyä:

"Elämä on ihmisen parasta aikaa"

Tsirp, tsirp, tsirp.

Yhdestoista postaus

Tänään tuli sosiaalivirastosta viesti, että Pimun rinnalle on löydetty uusi hoitajaehdokas. Noin viisikymppinen rouva/neiti, jolla pitkä kokemus lastenhoidosta. Olisiko hänestä meille?

(Toivon, toivon, toivon)

Yleensä pariskunnat menevät terapiaan viimeiseksi oljenkorreksi parisuhteessa, kun mikään muu ei enää auta. Meillä tämä on mennyt toisinpäin. Eli melkein heti tapaamisen jälkeen raahasin miehen terapiaan, jotta tässä päästäisiin jotenkin liikkeelle.

Terapian paras anti on se, että viikossa on päivä, jolloin on ihan pakko nostaa kaikki veemäiset asiat esille. Meillä niitä toistaiseksi on aika paljon, siis hankalia asioita menneisyyteen liittyen. Niistä olisi helpointa olla puhumatta, mutta kun se vaan ei auta. Enkä mä ole niin viisas ihminen, että osaisin ymmärtää aina toisen osapuolen avioeroon liittyviä tunteita. Jos niistä puhuisi joku ulkopuolinen, olisi helpompi käsittää. Eikä mulla myöskään ole takana eroa avioliitosta, eikä muutenkaan turhan pitkiä ihmissuhteita.

Tähän voi myös sanoa, että luojan kiitos olen niistä mitä on ollut, lähtenyt hyvän sään aikana.

Tietysti kaikkein hankalimpia asioita ovat tunteet sitä exää kohtaan. Silloin jos musta tuntuu epävarmalta meidän suhteen jatkuvuus, niin enhän mä halua kuulla mitään sellaista, miten exän teoilla on vieläkin merkitystä. Tai miten mies ilahtuu siitä, jos ex on ystävällinen tai pahastuu kun ex on ilkeä (tämä on se tyypillisempi tilanne).

No joo. Aika paljon asioita on nyt käyty läpi muutamassa päivässä ja kai siitä seurauksena olen pyörinyt öisin kuin hyrrä, nähnyt unta maanjäristyksistä, sodista, tulivuorenpurkauksista ja muista katastrofeista. Tänään oli pitkästä aikaa levännyt olo, teutaroinnista huolimatta tai sen takia. Ei ainakaan paikat puudu.

Postista tuli Suuri Käsityölehti. Missähän vaiheessa sitä olis niin aktiivinen, että ihan oikeasti neuloisi jotain kivaa?

Jaa, no ehkä sitten kun olen käynyt läpi kaikki "pakolliset" keskustelupalstat, kuten vauvan, perheklubin, lenkkimakkaran ja pari muuta. Sitten voikin tarkastaa meilin, muutaman blogin ja chattailla hetken. Eipä aikaakaan kun päivä onkin pulkassa, kun välillä kuitenkin pitää hoitaa Poikaakin (joka nyt sentään nukkuu).

Ja mikähän siinä eilisessä hapanimeläkastikkeessa oli vikana, kun se ei tahtonut suurustua ollenkaan?

Kymmenes postaus

Lisää ihmissuhdejäkätystä


Olemme miehen kanssa saavuttaneet viimein konseksuksen yhdessä melko olennaisessa asiassa, joka liittyy miehen lapsiin, exään ja muhun. Toki me ollaan tunnettu toisemme vasta melko lyhyen aikaa (reilu 4kk), eli ei tässä mitään välitöntä kiirettä suuriin ratkaisuihin esim asumisen suhteen ole. Ongelmaksi on kuitenkin muodostunut se, että mun mielestä olisi hyvä tehdä jotain suunnitelmia, ettei kaikki jää vain kauniiden puheiden ja visioiden asteelle.

Esimerkiksi mun mielestä on melko mahdotonta suunnitella yhteistä tulevaisuutta siinä tilanteessa, että mä en tunne miehen lapsia ollenkaan. Miehellä on aina ajatuksia sen suhteen, että "no seuraavan kerran kun lapset ovat mulla, niin sitten voitaisiin tehdä jotain yhdessä". Sitten kuitenkin kun se viikonloppu tulee, mies alkaa kiemurrella ja kaarrella sekä olla vaivaantunut. Jos ei kuitenkaan vieläkään...

Mun mielestä ongelma ei olekaan se, että olisi pakko tehdä jotain yhdessä, mutta katteettomat suunnitelmat ärsyttävät.

Ja usein sekin ärsyttää, että kun me tavataan sen jälkeen kun miehellä on ollut isäviikonloppu, yhdessäoloaika menee aluksi sellaiseen vaivaantuneeseen ja teennäiseen kanssakäymiseen miehen haikaillessa menneitä ja ikävöidessä lapsia. (Mikä on ymmärrettävää, mutta itsekkäästä näkökulmasta katsottuna yksin rasittavaa. Syynä lähinnä se, että kaihomielisyys tulee väliin eikä yhdistä. Aivan eri asia on tarjota olkapäätä ja tuntea, että toinen sen ottaa vastaan. Miehellä on vain tapana heittäytyä pessimistiksi, mikä taas tuntuu siltä, että jos joskus onkin otettu askel eteenpäin, niin nyt pakitetaan lähtökuoppiin takaisin).

Toinen yhtä kummallisen olon tekevä reaktio on se, jos mies yrittääkin teeskenellä hurjan reipasta ja innostunutta meidän tapaamisesta. Aluksi luulin, että omassa päässäni on pahasti vikaa. Miksi tapaaminen ei olekaan kiva juttu, vaan kankea ja ristiriitainen. Sitten aloin yhdistää näitä olotiloja tapahtumiin. Kai se sitten on sitä toiseen ihmiseen tutustumista. Tai jotain, emmä tiedä.

No joo. Siis joka tapauksessa sain viimein viikonloppuna miehen tajuamaan sen meidän suhteessamme, mikä mua eniten nyppii. Ja se on juuri tuo ristiriitaisuus ja se, että mun roolina on tulla tarvittaessa näkyviin, mutta ei silloinkaan liikaa. Kun pelkästään jo mun läsnäolo tekee sen, että miehelle tulee tarve hyvitellä lapsia, siis jo mun näkemisestä parin tunnin ajan, vaikka me hädintuskin ollaan näillä tapaamisilla edes keskusteltu toistemme kanssa.


Mies sanoi pelkäävänsä kolmea asiaa:


1) Sitä, että jos me muutetaan yhteen (no aika monta välivaihetta siihenkin on...) ja lapset näkevät meidän vaikka suutelevan, niin sitten he suuttuvat eivätkä pidä isästään enää ikinä-koskaan. Ja lapset sitten tuntevat, että isä on avionrikkoja, koska on "ekana pussannut toista naista".

No sitä ei varmaan voi leikki-ikäisille lapsille oikein sanoa, että kuulkaas piltit, homman nimi on se, että teidän äitinne teki paljon muutakin kuin pussasi toista miestä koko avioliiton ajan ja siitä syystä teidän vanhempanne erosivatkin.


2) Jos me muutetaan yhteen, niin hän ei voi keskittyä lapsiin 100% ja toimia heidän pikku palvelijanaan aamusta yömyöhään.

Tähän mennessä, koko avioliiton ajan ja senkin jälkeen, molemmat vanhemmat ovat tehneet lapsille selväksi sitä, että he saavat aivan kaiken minkä haluavat, kuunkin taivaalta jos vain sinne tikkaat löytyisivät. Lasten kanssa on kierretty kaikki Suomen leikkipuistot, heitä on lennätetty helikopterilla ennen kuin he ovat osanneet koko sanaa sanoa ja aina on yritetty keksiä jotain tosi kivaa, ettei vain mistään jäisi paitsi. Kaupasta kalleimmat vaatteet, vaikka sitten vanhemmat ostaisivat sitten pöytään tarjousruokaa, koska muuhun ei jäisi rahaa.

Lasten kanssa on aina leikitty niin paljon kuin he ovat halunneet. Vanhemmat eivät ole juurikaan edes puhuneet puhelimessa, saati voineet käydä vessassa lasten hereilläoloaikana, koska kaikki aika on käytetty viimeistä sekuntia myöten välittömän huomion ja läsnäolon tuottamiseen.

Näin siis miehen sanojen mukaan.

MUTTA jos me kaikki asuisimme yhdessä (tai lapset tietysti lähinnä tapaamisviikonloppuina), lapset joutuisivat joskus tottumaan siihen, että he eivät voisikaan vetää kahdenhengen showta ja pitää itseään maailman keskipisteenä.

Ja jos me asuisimme yhdessä, lapset eivät ehkä voisi ajatella, että heidän poissaollessaan isä vain riutuu ja räytyy ikävästä. Miehen mielestä se sitten saattaisi olla surkeaa, jos lapset voisivatkin LUULLA, että isä pärjää ja hänellä voi olla ihan kivaakin, vaikka hän ei vain itke sohvan nurkassa.

Ja näistä asioista lapset voisivat saada trauman, koska he eivät voisi ajatella olevansa vanhempansa täyden huomion kohteita, jopa poissaollessaan.

Ja sitten jos äidillä olisi surullinen päivä, niin he ajattelisivat jotain sen suuntaista, että "Isä se siellä vain nauraa ja laulaa uuden misunsa kanssa, siksi varmaan äidillä on niin huono olo. Nyt me ei tykätä enää isästä, koska isällä on kivaa vaikka äidillä ei oliskaan."


3) Jos lasten äiti saa tietää, että miehellä on uusi suhde, hän alkaa vaikeuttaa esim. tapaamisia.

Miehellä on tehty yksityiskohtaiset sopimukset lasten tapaamisesta ja elatuksesta, mutta tapaamisissa on joustettu jonkin verran suullisesti aina erikseen sopien. Käytännössä niin, että isä saa pitää lapset luonaan yhden ylimääräisen yön joka viikko.

Mies pelkää sitä, että lasten äiti alkaisi järkytyksen tullen tulkita tapaamissopimusta kirjaimellisesti ja tuosta yhdestä yöstä tulisi se sovittu muutama tunteroinen

(Mitä tästä opimme? Tapaamissopimukset kannattaisi miettiä TOSI tarkkaan, hankaluuksien tullen olisi sitten jokainen pikku yksityiskohtakin paperilla ja sopimuksella olisi lainvoima.)

Ja sitten ylipäätään lasten äiti voisi olla vieläkin ilkeämpi kuin nyt sekä yrittäisi aivopestä lapsia mahdollisimman isävastaisiksi, vaikka sitten väittämällä, "ettei isä rakasta enää teitä, kun sillä on se Narttu". Tai väittämällä, että minä olinkin syypää eroon, vaikka en silloin miestä edes tuntenutkaan. (Luojan kiitos). Tai selittämällä jotain muuta soopaa. Ei olisi mullistava muutos tämänhetkiseen tilanteeseen.

No niin. Eilen mies viimein käsitti, että näistä peloista 1-3 voi olla myös MINULLE jotain vaikutuksia, koska ne tulevat meidän väliimme.

Mun mielestä meidän pitäisi ratkoa näitä asioita yhdessä ja tehdä suunnitelmia - vaikka sitten viisivuotistähtäimellä. Muuten tilanne on sellainen, että mies kipuilee syyllisyytensä ja pelkojensa kanssa sekä käyttäytyy omituisesti mua kohtaan. Jolloin mulle ei jää paljon muita mahdollisuuksia kuin yrittää sietää etäisyyttä ja sitä, etten voi luottaa tilanteen muuttuvan.

Kuitenkin itse olen tähän suhteeseen tullut niissä ajatuksissa, että haluaisin muutakin kuin osa-aikaisen rakastajattaren roolin. Sellaiselle taitaisi löytyä parisuhdemarkkinoille kysyntää aika tavalla, ainakin jos itse täyttäisi vaatimuksen mm. joustavuuden suhteen (ei kiitos).

(V*ttuun koko joustavuus sanana ja käsitteenä)


Lapsenhoitoasiaa

Tänään meillä kävi Pojan hoitajaksi ehkä tarjoutunut Pimuehdokas. (Pimu viittaa ikään, ei tyyliin). Tyttö oli kivan oloinen, mutta en tiedä uskaltaako hän ottaa haastetta vastaan. Hänellä ei juurikaan ole kokemusta "tällaisten" lasten hoitamisesta, mutta suurin vaatimus tässä taitaa olla pään pitäminen kylmänä ja ankeuden karttaminen.

Katsotaan.

Jotenkin musta tuntuu, että tyttö jänistää, mutta saa nähdä. Jos hän ottaisi haasteen vastaan, luulen että hän voisi saada aika kivan pohjan tulevia opintoja ja töitä varten. Hän nimittäin aikoo hoitoalalle.


Ehkäisyasiaa


Neljän kuukauden e-pillerikokeilu on osaltani päättynyt tähän. Huomenna aion mennä megakokoisen kipulääkeannoksen sekä rauhoittavien voimin kuparikierukan asennukseen.

Ensimmäinen pillerien aloittamista seurannut vaiva oli hiivatulehdus. Heti sen jälkeen kuvioon astui virtsarakontulehdus. Sitä seurasi hiiva, jota seurasi uusi vti (kuuri loppui tänään).

Eihän pillereistä muuta vaivaa ole ollut kuin tuon toisen pään kuivuus, eli kaikki ihanat vaihdevuosivaivat, tosin kuumia ja kylmiä aaltoja lukuunottamatta. Gyne yritti suositella vaihtoehdoksi pillereiden rinnalle säännöllisesti otettavia Vagifem-emätinpuikkoja, mutta jotenkin ajatus tökki. Jos tässä on tuota hedelmällistä aikaa reilu 10v jäljellä ja sen jälkeen koittaa menopaussi joka tapauksessa hoitoineen, niin jotenkin ei haluttaisi siihen rumbaan lähteä. Lisäksi tökkii ajatus siitä, että lääkkeellä aikaansaatua vaivaa korjataan toisella lääkkeellä.

Gynen mukaan pillereiden kanssa elimistön hormonitaso muuttuu tasaiseksi ja alhaisemmaksi kuin mitä se muuten olisi. Siitä seuraa Sahara-ilmiö, jos seuraa. (Kiinnostavaa.)

Hmm. Googlasin eilen, että mun ihka ensimmäinen seksuaalinen kokemus on viimein mennyt naimisiin ja saanut lapsia. Hämmästys oli melkoinen. Tapauksen tuntien.


Joku heräsi. Joku haluaa ruokaa. Eikun syöttöpuuhiin.

Yhdeksäs postaus

Yllätys, yllätys, ketään ei edelleenkään ole ilmoittautunut vapaaehtoiseksi pojan hoitajaksi. Sosiaalivirasto muisti kuitenkin lähettää päätöksen kuukausittaisesta päivähoitomaksusta. Ahkeraa!

Olin miehen kanssa viikonlopun maalla ja Poika oli vanhempieni kanssa. Tultiin sunnuntai-iltana takaisin, itse olin tosi väsynyt. Poika oli nukkunut koko päivän ja onkin siitä lähtien vain valvonut. Blääh. Eikö sitä väsytä?

Tekis mieli vetää päivätirsat.

Blääh.

Kahdeksas postaus

Tänään Pojalla oli sairaalapäivä. Tavalliseen tapaan hankkiuduimme paikan päälle sellaisen puolisen tuntia myöhässä. Noloa.

Mun myöhästely on tosi kroonista, varsinkin jos pitää olla aamuisin jossain. Vaikuttaa siihen kyllä sekin, että meillä ei ole kovin rauhalliset yöt Pojan kohtausten takia. Mutta ei se sitä selitä, miksi olen AINA ollut muista piittaamaton, kusipäinen myöhästelijä. Ai niin, siis työssäoloaikaa lukuunottamatta.

Seuraavan kerran tuloajaksi ehdotin kymmentä, jospa se auttaisi.

Näitä polikäyntejä Pojalle on tällä hetkellä kolmen viikon välein. Pari vuotta sitten, kun epilepsia ryöstäytyi valloilleen ja tehtiin tutkimuksia toisensa perään, huomattiin ettei elimistö tuota tarpeeksi vasta-aineita. Vaje voi johtua epilääkkeistä tai sitten olla synnynnäinen.

Vaivaa voi kumminkin hoitaa tiputusten avulla ja Poika on pysynyt säännöllisen hoidon aloittamisen jälkeen melko terveenä. Viime vuonna kun taukoa pidettiin muutama kuukausi, tuloksena oli muutaman kuukauden infektiorumba.

Aluksi sitoutuminen jatkuvalta tuntuvaan ramppaamiseen tuntui rasittavalta, mutta viime vuoden sairaalakierteen jälkeen mielipide jostain syystä muuttui.

Sairaalakierteestä tuleekin mieleen, kuinka ihanaa on tulla kotiin ja saada nukkua omassa sängyssä. Käydä vessassa VAIN muutaman metrin päässä ja kulkea alasti suihkuun. Mennä yöllä jääkaapille. Valua yöasussa ja tukka pystyssä vaikka iltaan asti, ilman itsensä sukimista joka-aamuista lääkärikierrosta varten. Nukkua ja liikkua huoneessa ilman, että kaikki tallentuu videonauhalle.

Huoneessa oleva monitori valvoo ja kuvaa lasta epiosastolla, mutta linssiin voi tietysti osua myös vanhempi ja äänet rekisteröidään. Helv*tti vapaaehtoisesti en menisi näiden kokemusten jälkeen viettämään aikaa Ison Veljen silmän alle... Ehkä voisin ehdottaa tositv:ksi "oman lapsen sairastuminen epilepsiaan sekä vanhemman yöpyminen osastolla noin kuukauden tai parin ajan".

Kun viettää muutaman kuukauden sairaalassa lapsen kanssa, vapautta ja omaa rauhaa pitää suorastaan luksuksena.

Niin, kyllä mä tiedän, että osa meistä ei voi tehdä tuossa aikaisemmin lueteltuja asioita hyvällä omatunnolla omassa kodissakaan ja vaikkei kukaan erityisesti katsoisi. Mä sille mitään voi.

Tietysti nykyään on kiva ja vanhemmuutta tukeva juttu, että sairaalassa saa lapsen kanssa yleensä yöpyä. Oikeus kääntyy kuitenkin mun mielessä velvollisuudeksi, eli sairasvuoteen ääreltä ei oikein kehtaa olla poiskaan, ainakaan ilman tosi hyvää syytä.

Viime talvena tosin vetosin opintoihin ja nukuin myös kotona. Huonosti, koska heräilin etsimään kadonnutta Poikaa tunnin välein.

Pojan kohdalla useimmilla osastoilla ovat tyytyväisiä jos jään yöksi. Muiden kuin epiosaston hoitajat yleensä vähän karsastavat epiä, eivätkä osaa toimia ainakaan näin vaikeahoitoisen kanssa. Suhteellisten tiheiden kohtausten takia poika tarvitsee myös jatkuvaa valvontaa ja sehän irrottaa yhden henkilön naulituksi sängyn viereen. Mikä mukavampaa jos se on äiti, eikä hoitsu.

Huomenna pitäis tulla puhelu hoitoasiasta, löytyykö ketään vai nuollaanko näppejä?

Ai niin. Iloisempiin asioihin.

Narinan sijaan mun pitäisi nyt olla riemuraikas ja iloinen, sillä edessä on viikonloppu maaseudun rauhassa. Olen raahaamassa miestä serkkujeni mökille. Ohjelmaksi olen suunnitellut sateisen järvimaiseman katsomista vetoisan mökin ikkunoista, sekä savuttavan puusaunan lämmitystä. Jos oikein hieno ilma on, voidaan kivuta lähimmälle kukkulalle.

Jos elämä käy kuivaksi, ajetaan lähimpään kaupunkiin ajamaan pimpparallia, poltetaan kumia ja haastetaan riitaa nakkikioskilla.

Romantiikka on vain lällyille.

Seitsemäs postaus

Katsotaan saisinko ympättyä tuon kuvan profiiliksi. Yritin jotenkin muokata sitä mahdollisimman ei-näköiseksi. Alistuva katse oli toki omasta takaa ja luonnollisesti teeskennelty.

Kuudes postaus

Päivän topicit

1) Lastenhoitajapula vaivaa pääkaupunkiseutua
2) Ylellinen elämäntapa vie perheemme vararikkoon
3) Missä viipyy tilapäishoitopaikka?

1) a. Kaupunki on myöntänyt Pojalle hoitajan kotiin. Hoitaja ilmoitti saaneensa opiskelupaikan ja siten vetäytyi pestistä. Uutta hoitajaa ei ole löytynyt, vaikka paikka on ollut auki jo pari viikkoa. Ainuttakaan hakemusta ei ole saapunut perille. Seuraavasta linkistä: www.mol.fi voi käydä katsastamassa pk-seudun avoimet lastenhoitoalan työpaikat. Säästääkseni haun aiheuttaman vaivan voin auliisti kertoa niitä olevan nyt yhteensä 188.

Eilen sosiaalivirastotät... eikun henkilö soitti meille ja sanoi, että seuraavaksi yritetään porkkanaa "hilataan palkkaa vähän ylöspäin".

Kuulostaa ihan hienolta. Saisi sen sanan "vähän" tilalle vain muuttaa sanan "oleellisesti" tai "reilusti". Sairaan lapsen kotihoito ei ole maailman letkeintä hommaa, itsenäistä mutta aika yksinäistä. Dynaamista ja sosiaalista ympäristöä arvostavalle mahdollisesti piinapenkki.

Kuka tulis meille? Ehdokkaita? Mitä, eikö kukaan koputa ovella?

b. Soitin eilen Väestöliittoon kysyäkseni hoitajaa perjantaille muutaman tunnin ajaksi. Ajattelimme tuon miehen kanssa lähteä mökille viikonlopuksi ja hän on ottanut sitä varten perjantain töistä vapaaksi.

Illalla aloin vähän ihmetellä, kun ei hoitaja-asiasta kuulu mitään ja soittelin sitten tänä aamuna uudestaan. Ei löydy. Ei voi auttaa. Ei yhtään hoitajaa, joka uskaltaisi tulla muutamaksi tunniksi hoitamaan Poikaa.

Otin vanhan tutun anovan äänen käyttöön ja soitin tietysti kenelle muullekaan kuin omalle äidilleni. Kyllä äiti aina auttaa!

Rasittaa vain rasittaa...

2) Eksklusiivinen elämäntapa vie turmioon.

Tämän vuoden kolme matkaa ovat vetäneet perheen kassan sen verran tyhjiin, että olen harkinnut jopa töihin menemistä. Paha vaan, ettei voi mennä, kun ei ole sitä lapsenhoitajaa. Ja pitäisi valmistuakin tänä vuonna, kun opinto-oikeus loppuu.

Yltäkylläisistä matkoista ensimmäinen suuntautui Roomaan kesäkuussa (viikonloppu). Seuraava matka oli ex-anoppilaan pohjoiseen. Kolmas matka koittaa reilun kuukauden päästä, mennään miehen kanssa Saksaan.

Eikä siinä matkassa mitään, mutta sovittiin ex-anopin kanssa siitä, että vien hänelle Pojan matkan ajaksi hoitoon.

Pojan kanssa kun tuo matkustaminen ei ole niitä kaikkein yksinkertaisimpia juttuja, on oikeastaan ainut järkevä valinta lentokone. Finski on kallis, eikä muita järkeviä mahdollisuuksia ole.

Sitten kun Pojan vie pohjoiseen, pitää jollain tavalla tulla takaisinpäin. Harmi ettei autoa voi ottaa tavalliseen matkustajakoneeseen.

Junakaan ei kaikkein halvin ole - ja sitäpaitsi juna-asemakaan ei ole ihan määränpään lähettyvillä. Asemalle hankkiutuminen maksaa, matkaeväs maksaa.

Yksi vaihtoehto olisi mennä bussilla lähimpään kaupunkiin, josta Blue1 lentää. Matkalippukulujen päälle bussimatka, eväät, kulkeminen bussilta kentälle...

Jooh. Aika tyhjää valittamista tietysti, ei kai kukaan pakota lähtemään?

Onneksi miehen palkka on yli nelinkertainen omaani verrattuna, joten hän voikin toistaiseksi huolehtia Saksan kulujen osuudesta.

Hitto mä olen kyllä pässi, kun olen kouluttautunut matalapalkka-alalle. Olis varmaan pitänyt kuunnella isää silloin 14 vuotta sitten ja pyrkiä TKK:lle. Sen mielestä insinööri on synonyymi ihmiselle.

Ai niin, mies on insinööri. Tosin en tiennyt sitä vielä ihan ensi treffeillä...

3) Kuin kuuta nousevaa olen odottanut tilapäishoitopaikan ovien urkenemista meidän perheellemme. Se helpottaisi mm. miehen kanssa seurustelua, opiskelua, mahdollista töihinmenoa ja taloudellista tilannetta.

Jos meillä olisi se tilapäishoitopaikka, ei tarvitsisi viedä Poikaa pohjoiseen ja maksaa siitä lystistä (eli edestakas lentelystä) samaa hintaa kuin koko Saksan matkasta kahden hengen lentoineen ja auton vuokrineen.

Olen muutaman kerran hellinyt ajatusta soittaa Virastotaloon ja sanoa jotain seuraavaa:

"Olen nyt tässä lapsi toisessa kädessä ja kirves toisessa..."

tai

"...tuota tuo parvekkeen ikkuna on auki ja lapsi vannassa, se pesuvesi kai pitäisi jonnekin tyhjätä..."

"...NIIN ETTÄ OLIKO SITÄ TILAPÄISHOITOPAIKKAA TARJOLLA VAI EI?"

Tunnen itseni kuitenkin sen verran luuseriksi, että tämäkin kaunis ajatus jää toteuttamatta. Omaishoitajan vapaita olisi peräti 6 käyttämättä... ne ensimmäiset sellaiset.

Ex-anoppi toki varmaan repii pelihousunsa sitten jos ja kun kuulee, että mussukka joutuu välillä LAITOKSEEN hoitoon. Se todistaa siitä, kuinka kunnoton kansalainen ja äiti olenkaan. Ehkä hän pikku hiljaa sitten ymmärtää poikaansakin paremmin, miksi sen kelvottoman naisen jätti hän...

Äh, ketä kiinnostaa ex-anoppi?

****************************************************************************

Mies oli lukenut työmatkallaan kännykästä kahdeksansivuisen meilin ja väitti siinä olleen jopa ihan asiaakin. Ärsyttävän rakentava asenne.

Taitaa olla uuden kriisin paikka.

Viides postaus

Miesystävän kanssa on ollut tässä viime aikoina noita herneenpalkoja nenässä ihan kaksin-kolmin kappalein. Kuinkahan kauan se oikein jaksaa?

Eilen keskusteltiin illalla semipitkään ja tänään jatkoin meilin muodossa keskustelua. 8 sivua tiivistä tekstiä, riviväli 1, fontti Times New Roman, koko 12. Ei sisennyksiä.

Saatte vapaasti sääliä.

En tiedä kumpaa.

Mutku ahdistaa.

Kävin tänään terapiassakin (uuh). Henkeen otti fillarointi viereiseen kaupunginosaan, enkä ole edes astmaatikko. Noi naapurin savut alkaa jurppia.

Neljäs postaus

Huh. Pelkäsin jo, että en pääse loggautumaan enää sisään ja kirjoittamaan.

Mutta se olikin pelkkä turha pelko. Panique keskellä arkipäivää.

Nyt säntään leipomaan pitsaa silkasta ilosta.

Kolmas postaus

Jotain mätää tässä bloggerissa on kun kirjautuminen takkuaa. Tai sitten sormeni on lumottu sillä tavalla, että nimenomaan Minun tietojani ei voi hyväksyä. Ei voi hyväksyä.

Kysyisin muuten neuvoa nörtähtävältä miesystävältä, mutta sitten riskeeraisin hänen tiiviit visiittinsä tänne.

Siis sehän ei ole kuin ajan kysymys (hei vaan!), koska hän onnistuu tänne putkahtamaan. Mutta niin kauan kun voin hölistä täällä jonninjoutavia ilman, että asioista tarvitsee keskustella samana iltana tai seuraavana päivänä (mitä sä oikein tarkoitit tolla? miks sä sanoit noin? ai miten niin mä lukisin tätä tiiviisti? no en varmaan!), otan kaiken ilon irti. Siis enhän mä KUITENKAAN osaa (tai viitsi) kertoa asioita aina niin neutraalisti, ettei niistä jotain voisi hampaankoloon jäädä.

Nyt ehkä tästä saa sellaisen kuvan, että miesystävä on hullu nettistalkkeri. (Kiellän ehdottomasti. Ei ole. Hän on vain liian utelias). Curiosity killed the cat.

Huomasin juuri, että olen unohtanut ottaa eilen e-pillerin. Lukaisin käyttöohjeet, mutta en ole ihan varma, onko unohdus ollut ALLE 12 tuntia vai yli sen (ehkä 16 tuntia?). Unohdus ei varmasti ole silkkaa sattumaa. Se vain kertoo siitä etten oikeasti haluaisi syödä pillereitä.

Ajattelin nyt kuitenkin tällä kertaa olla järkevä. Otin kaksi kerralla ja luin pari Ave Mariaa. Jälkimmäinen toimenpide on varmaan yhtä tehokas kuin ensimmäinenkin, en vain ole ihan varma missä se näkyy.

Tietysti siinä, etten tule raskaaksi, tyhmä minä.

Poika nukkui yön tosi levottomasti. Kuuntelin kiehnäämistä, mutta olin niin umpiväsynyt, etten jaksanut edes avata silmiä. Raskas olo. Aamulla heräsin siihen, että poika möykkäsi vieläkin sängyssä. Kun nostin hänet sitten syliin, levottomuus vaihtui uneksi. Arvaan että nukkuu koko päivän (Mitä Tulen Vielä Kiroamaan). Jälleen yksi ihana päivä alkamassa sängyn laidalla istuskellen...

Suosittelen muuten kokeilemaan kotivankilassa oloa. Alkuun se voi olla rentouttavaa, mutta jossain vaiheessa joutilaisuudesta tulee piinaavaa. Fyysisen kunnon laskeminen helpottaa toki tilannetta. Siinä vaiheessa kun jääkaapille raahautuminen muistuttaa maratonia, alkaa pehvallaan lötköttäminen tuntua jo harjoituskierrokselta. Sehän on makuuasennosta asteen verran kohti aktiivisuutta!

Tottakai tässä nyt oikein viriili, aktiivinen ja mielikuvitusrikas ihminen keksiä vaikka mitä kivaa produktiivista tekemistä vaikka siksi ajaksi, kun letkuttaa ravintoliuosta nukkuvan lapsen vatsaan. Blogin kirjoittaminen voidaan laskea henkilökohtaiseksi terapiaksi tai omaksi iloksi, mutta kukapa ei estäisi vaikka kirjoittamasta sitä opinnäytetyötä vaativammista tekeleistä puhumattakaan.

Mutta minä en ole sellainen aktiivinen ja mielikuvitusrikas ihminen, vaan pidän ikävää pohjanmaan kautta, kun kerrankin on mahdollisuus. Maksetaanhan tästä sentään omaishoitajan palkka!

(Ai niin, minähän tein arvokasta ja arvostettavaa työtä. Miten sen nyt taas unohdinkaan. En jaksa jatkaa tästä aiheesta nyt pidemmälle kuitenkaan.)

Viikon päästä pojalle pitäisi tulla kotiin kunnallinen perhepäivähoitaja. Aika toivottomalta vaikuttaa. Keväällä kaupunki teki päätöksen siitä, että sellainen on mahdollista hankkia. Aloitettiin hakurumba. Hakemuksia tuli ihan sievoinen määrä ja parhaimmista kutsuttiin pari-kolme haastatteluun.

Haastatelluista primus inter pares tuli tänne meille saakka tutustumaan poikaan ja matalaan majaamme (nämä 90-luvun asunnot). Ihmettelin vähän tulevan "huippuhoitajan" innottomuutta. Mutta sitten ajattelin, että kai hän vain on sitten sellainen niin sanottu hitaasti lämpiävä luonne, näin muodikkaasti sanoin sanottuna.

(Temperamentti ja luonne - Liisa Keltinkangas-Järvinen)

Reilu viikko sitten tuo hitaasti lämpiävä oli ilmoittanut saaneensa opiskelupaikan. Voihan helv...

Seuraava keväinen ehdokas, joka olisi voinut ottaa pestin vastaan, oli kuntohoitajan koulutuksen saanut pojankloppi. Onneksi hän ei olisi voinut olla kuin jouluun asti, joten häntä ei voitu ottaa. Ihmettelen vähän itseäni noin 10v nuoremman jätkä intoa tulla kotiin hoitamaan näin sairasta ja vammaista lasta, jonka kanssa ei voi juurikaan kommunikoida vastavuoroisesti. Siis ei ainakaan sanoilla, viittomista puhumattakaan.

Enhän minä ole ennakkoluuloinen saati -asenteellinen. Äh.

No mutta näyttäkää mulle se öbaut 22v jätkä, jonka unelma-ammattina on päästä 32v yksinhoitajan kotiin hoitamaan vaikeavammaista pientä, mutta hurjan suloista poikaa, jolla on vaikeahoitoinen epilepsia ja letkuruokinta. Päiväohjelmaan kuuluu luonnollisesti sitä letkuttamista, sen lisäksi suun kautta syömisen harjoittelua, jumppaa ja perushoitoa. Ulkoilua sään salliessa. Talo tarjoaa ruoat, jota meidän tapauksessamme tosin on PALJON valikoiman ollessa mahdollisesti mielenkiintoinen. Riippuen siitä onko emäntä löytänyt uusia kookos-korianteri-linssi-reseptejä vai ei.

Jos ja kun pojalle tulee hoitaja, olisi superhyperhuippukiva juttu, jos sama voisi olla seuraavat 2-3 vuotta. Tai edes vuoden kerrallaan. Olisi kiva, jos tulisi sellainen henkilö, joka ei pelästyisi sairautta ja kohtauksia ja joka olisi luotettava.

En jaksa uskoa, että nuori sälli viihtyisi kuin ihan minimiajan. Siihen saakka, kunnes tulisi parempaa eteen.

Paikka laitettiin jungmannin esteellisyyden ilmettyä uudelleen hakuun, mutta ainuttakaan hakijaa ei ole ilmoittautunut. Harmittaa. Olen pettynyt. Tuntuu epäreilulta, ettei opiskelupaikkaa hakenut mimmi voinut ilmaista aikomuksistaan millään tavalla. Keväällä olisi ollut lähihoitajia työtä vailla vino pino.

Voi voi voi voi. Miten meidän nyt käy? Kuinkas suu pannaan? Siitäs saa, kun yrittää vaihtaa päiväkotipaikan kotihoidoksi! Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa. Ojasta allikkoon!


Mutta luodaan vielä lopuksi kuvan avulla katsaus männä kesään.

Näihin sekaviin sanoihin ja tunnelmiin päätämme lähetyksen. Minun sisälläni ei selvästikään asu pieni kirjailija.

Toka postaus

Lauantaipäivä.

Venyn ja vanun sängyssä läppäri sylissä juoden kahvia. Olen vieraillut kaikilla mahdollisilla perheaiheisilla saiteilla samalla, kun olen tarjoillut nukkuvalle lapselle aamulääkkeet (3 eri merkkiä) sekä aamuruoan (letkun kautta).

Olen usein valittanut miesystävälle (joka ei haluaisi tulla kutsutuksi tuolla nimellä) aamujeni ja päivieni tylsyyttä. Hänen mielestään taas elän pikemminkin suloisessa joutilaisuudessa.

Minun mielestäni tämä joutilaisuus on kyllä kääntynyt jo kuntoa rappeuttavaksi ja aivoja mädättäväksi (rajatuksi) ikuisuudeksi. Fiilis on yhtä harmaa kuin lapsena sunnuntaisin, kirkonkellojen soidessa ja katsellessa pölyn laskeutumista olkkarissa. Se oli sitä aikaa kun viuluviikareista oppi murtolukuja ja Pikku Kakkosessa näytettiin niitä ihmeellisiä ei-mitään kieltä möliseviä piirrettyjä (vai paperista saksittuja) lastenohjelmia.

Miesystävällä on etäisän lähiviikonloppu lasten kera. Tunnen jonkin verran lapsellista mustasukkaisuutta siitä, että se tarkoittaa ettemme "voi" nähdä. Lainausmerkit siksi, että mikään laki ei toki estä meitä tapaamasta jälkikasvun läsnäollessa. Olen nähnyt lapset kaksi kertaa, mutta tarkoituksella valinnut melko etäisen asenteen.

Tapaamiset ovat tuntuneet sillä lailla vähän teennäisiltä, että mies ei ole kertaakaan halunnut etukäteen kertoa lapsille siitä, että tulemme näkemään. Olemme vain "sattumalta" osuneet samaan paikkaan ja "sattumalta" menneet esimerkiksi syömään yhdessä. Koska tapaamiset ovat olleet silkkaa "vahinkoa", olen pysytellyt kaukaisen kohteliaana niin miehelle kuin lapsillekin. Viimeksi lapset olivat joko tosi väsyneitä tai sitten hermostuneita. En sinänsä ihmettele, koska jotenkin tuntuisi reilulta puhua suoraan asioista eikä salailla niitä. Eiväthän he tyhmiä ole.

Toistaiseksi en kuitenkaan ole sanonut edes tätä mielipidettä miehelle. Kaipa tuon täytyy tottua ajatukseen, ettei tyttöystävä olekaan lasten äiti.

Hyväntahtoisuudessaan ja pahaa tarkoittamattomuudessaan hän tuntuu kyllä joskus kumartelevan joka puolelle niin kiivaaseen tahtiin, että mistään linjauksesta on turha puhua. Ilkeästi sanottuna rasittavaa selkärangattomuutta.

No ehkä tilanne ei ihan noin paha ole.

Mutta jokseenkin lähellä kuitenkin. Jotenkin tuntuu, että jos hän valitsisi linjansa ja kestäisi sitten reippaasti tekojensa seuraukset, olisi muillakin helpompi olla. Jos jatkuvasti sovittelee, on ympäristö ihmeissään.

Ja tässä "kestää reippaasti tekojensa seuraukset" viittaan siihen, että jos hän kertoisi lapsilleen seurustelevansa ("isällä on nyt tyttöystävä nimeltä ninna. ninnalla on sairas poika. ninna tulee aina välillä meidän kanssamme uimaan") ja lapset sitten protestoisivat, he kuitenkin pystyisivät samalla käsittelemään juttua. Jos minä olen vain "joku jossain joskus ehkä kuitenkin", olen heille tosi kummallinen ilmestys.

Ei ihme, jos hermostuttaa, kun isääkin hermostuttaa koko ajan, että mitähän nämä lapset ajattelevat ja olenkohan minä ihan huono isä kun noin pahoitan lasteni mielen.

Ja hei miesystävä! Sitten kun googlaat tänne, niin voit varmaan kertoa löydoksestäsi :-)

Eka postaus

Kokeillaan vain, miten toimii.

No toimihan se.

Tämä on varmaan viides kerta, kun olen ryhtynyt edes joihinkin toimenpiteisiin blogin kirjoittamiseksi. Edelliset kerrat ovat olleet jokseenkin takkuisia eikä kai mielenkiintoa ole ollut riittävästi.

Ehkä narsistinen minä on nyt saavuttanut sen asteen, että tunnen houkutusta julkisemman päiväkirjan pitämiseen. Tai sitten olen vain energisempi kuin ennen.

Tämä on kolmas kesä, kun poikani sairastaa epilepsiaa ja samalla ensimmäinen näistä kolmesta, jota emme ole viettäneet suurimmaksi osaksi sairaalassa. En osaa sanoa, onko syynä se, että epilepsia olisi hoidollisesti tasapainossa vai se, että olen vain turtunut tilanteeseen.

Tasapainotila tarkoittaa kai sitä, että tilanne ei kovasti heittele suuntaan tai toiseen. Meidän kohdallamme se ei ikävä kyllä sisällä kohtauksettomuutta. Kohtauksia on paljon, ihan liikaa, mutta lääkehoito ei ole tuonut toivottavaa tulosta ja siihen on kai vain pakko alistua. Niin monta merkkiä on jo käyty läpi.

Yksi suuri ero edellisiin kesiin on omalla kohdallani ollut se, että viime ja toissa vuonna olin sinkku, nyt seurusteleva yh. Seurustelu on kieltämättä tuonut vaihtelua arkeen ja pakollista irrottautumista omaishoitajuudesta, vastuuta on ollut pakko jakaa ja apua hakea ihan eri tavalla kuin ennen.

Aikaisemmin olen katsonut tarvitsevani hoitoapua enimmäkseen "kunnollisiin" syihin, kuten työnteon tai aktiivisen opiskelun ajaksi. Satunnaisesti ystävien tapaamista varten. Seurustelu on tuntunut tosi itsekkäältä syyltä hakea hoitajaa lapselle. Lisääntyneen itsekkyyden seuraukset ovat kuitenkin olleet myönteiset. On kiva, että on omaa aikaa, aikuista seuraa ja läheisyyttä.

Aihe opiskelu on tällä hetkellä ahdistava. Olin suunnitellut kesällä vähintään henkisesti valmistautuvani ONT:n tekoon, mutta tilanne on ollut tismalleen sama toukokuun lopusta asti. Lähdeaineisto odottaa lukijaa ja kai jotain ajatuksiakin pitäisi olla. Mutta kun EI OLE.

P*rkele!

Ehkä sitten syssymmällä...