Tauti hellittää ja elämä voittaa tässäkin hitas-asunnossa. Ja ihan ilman saunaa, viinaa tai tervaa. Tajuton väsymys, joka huipentui eiliseen migreeniin, on jäänyt taakse. Myös Poika on ollut jo 2 päivää ilman kuumetta.
En muista oikein milloin viimeksi mulla on ollut migreeniä, luulen että alle 20-vuotiaana. Siihenhän ei sitten ollut lääkekaapissa mitään lääkkeitä. Panadol ei auttanut, burana loppu. Useamman tunnin kärvisteltyäni oksennuksen maku suussa, pää ja niska jyskyttäen ja silmät valonarkoina tajusin lainata pojan naprokseenia. Joka onneksi auttoi, annostuksella 10ml.
Meillä oli taas tavanomaisesta aiheesta Ukon kanssa pieni- tai keskisuuri riisi. Sitä en oikein osaa sanoa, kummalla oli enemmän osuutta alkamiseen. Mielelläni kuitenkin nakkaisin syyllisyyden eteenpäin.
Meillä suurin ero ongelmien käsittelyssä on se, että jos mulla on asioita mielessä, olen niistä hiljaa niin kauan kunnes olen saanut ne jäsenneltyä mielessäni. Jäsentelyprosessi tapahtuu taas niin, että yritän lajitella ongelmat sellaisiin, joille voin tehdä jotain ja sellaisiin, joille en voi tehdä mitään.
Ensimmäisiin voin pyytää apua, jälkimmäisistä en välttämättä puhu mitään. Tai no, ehkä joskus saatan kysyä neuvoja, miten voin sopeutua.
(No ehkä toi oli vähän idealisoitu kuva, mutta toi mulla on pyrkimyksenä)
Mies taas oksentaa ongelmat sellaisenaan ulos, riippumatta siitä millaisia ongelmat ovat.
Esimerkki: Siis kyllähän mä nyt sen ymmärrän, että ei se yöuni ole loistavaa jos yksi pieni poika möykkää ja oksentaa koko yön - mutta toisaalta kun se pieni poika on osa tätä "ninna-pakettia", niin aika vähän muutoksia itse asiaan voi tehdä. Nukkumajärjestykseen voi toki tehdä muutoksia.
Mä taas en tuntisi viisaaksi kritisoida Ukolle esim. hänen lapsiaan - koska eihän hän heitä voi muuttaa olemattomiksi. Ja mun mielestä kaikki kritiikki ja kommentointi ei ole ihan järkevää, vaan joskus sen turvan voi pitää myös tukossa - tai ainakin miettiä kenelle sitä aukoo. Tai voi miettiä kaksi kertaa millä tavalla asian tuo esille.
No niin ja kevyempiin aiheisiin.
Meillä on ollut Ukon kanssa menossa operaatio "pimp my laptop", jonka seurauksena koneella on muutama tuhat musiikkikappaletta. Guus Meeuwisin lisäksi tuutti on täynnä ysärimusiikkia (no ei sitä pahinta eurohumppaa), jota kuunnellessa voikin taantua männävuosiin. Mistä tuleekin mieleen, että pitäis ottaa varmuuskopsut ostetuista kipaleista. Noh, jos vaikka...joskus.
Tavanomaisella nettisurffailutuokiolla silmiini sattui melko huvittava Niksipirkka -ketju Vauva -lehden nettipalstalta: Miten hyötykäytätte kuivausrummun veden?
Toinen saitti, jolla olen kuluttanut aikaa melko paljon: stonga.
Kyllä tietokone ja nettiyhteys on tehnyt elämästä(ni) huomattavasti sisältörikkaampaa!
Ensi viikolla onkin sitten muitakin kuin virtuaalisia tapahtumia täynnä. Ensin pitäisi viedä Poika pohjoiseen ja sitten lennähtää Papa Ratzin syntysijoille häätapahtumaan. Pitäisi varmaan hakea matkalaukku kellarista ja pakata...
Hmmm. Onkohan mussa nyt pahasti nettiaddiktin vikaa, kun matka vuoristohotelliin tuo ensimmäisenä mieleen, että saiskohan sinne porealtaalle mitenkään tota kannettavaa?
zaterdag, september 30, 2006
dinsdag, september 26, 2006
Kolmastoista postaus
Lastenhoitaja astui matalahkoon majaamme eilen, vain pari päivää flunssa-aallon jälkeen. Flunssa tuli meille ensin Ukon mukana, levisi sitten Nuuttiin ja nyt myös minä olen sen kourissa, joskaan en kovin pahasti. Lähinnä päätä särkee loivasti ja väsyttää, kuumeesta eikä edes nuhasta ole tietoa.
Onneksi hoitsu ei näistä pienistä taudeista säikähdä, vaan tuli meille. Yhteisestä sopimuksesta vaikenemme kaikenlaisista mikroluokan viruksista. Muutoin byrokraatit eväisivät päivähoidon ("sairasta lasta hoitaa vain vanhempi").
Nyt olenkin väärinkäyttänyt kunnan päivähoitopalvelua ja ladannut musaa iTunesiin sekä surffannut netissä. Ai koulu. Mikä se on? Mikä koulu?
Viime viikolla käytiin ukon kanssa raapaisemassa Rakkautta ja Anarkiaa -festaritarjontaa ja syöksyttiin täysin randomina Maximiin katsastamaan elokuva Nana. Sympaattinen pätkä. Paljon laihoja japanilaisia nuoria naisia.
Ukkelin kanssa meille on alkanut vakiintumaan jo nyt erillään nukkuminen, käytännöllisten syiden takia. Poika tuppaa möykkäämään pitkin öitä, mikä tosin ei häiritse mua, koska olen tottunut siihen. Ukko ei ole tottunut ja heräilee vähän väliä.
Ensinhän me YRITETÄÄN nukkua samassa huoneessa, mutta parin tunnin päästä raahaudutaan Pojan kanssa meluamaan olkkariin (siellä on iso vuodesohva).
Tänään olen hekotellut erinäisten sivujen kimpussa, kuten seuraavan:
A
Mistä tuli mieleen Juicen kappale:
Aamu alkaa A:lla illan päättää A
turha silloin kysyä on kuinka huristaa
Aamu alkaa A:lla illan päättää A
turha kysyä on mistä kenkä puristaa
Apatiaa aa aa
apatiaa aa aaaaaa
(...)
Biologinen isäni on saavuttanut 70v villityksen ja alkanut heilastella yhden vanhan perhetutun kanssa, joka on eronnut nainen. No toki jos hän tämän lukisi, syy ja selitys kuulostaisivat toiselta. Mutta kun ei juuri nyt kiinnosta.
Tähän pitäisi varmaan lisätä, että vanhempani ovat olleet aviossa vuodesta 1960 ja tämä kaikki tuntuu nyt hyvin hämmentävältä.
Musiikkiin palaten, eilen latasin iTunesista Guus Meeuwisin levyn "Levensecht". Ukkoa lainatakseni se on kuulemma "sinua 10v nuorempien tyttöjen musiikkia". "Eikä erityisen coolia".
Ja mä kun ajattelin et Guus olis vähän ku Hollannin Jari Sillanpää? (kuva tässä!)
Viime yö meni Pojan oksuja korjaillessa. Oliskohan ens yö rauhallisempi?
Onneksi hoitsu ei näistä pienistä taudeista säikähdä, vaan tuli meille. Yhteisestä sopimuksesta vaikenemme kaikenlaisista mikroluokan viruksista. Muutoin byrokraatit eväisivät päivähoidon ("sairasta lasta hoitaa vain vanhempi").
Nyt olenkin väärinkäyttänyt kunnan päivähoitopalvelua ja ladannut musaa iTunesiin sekä surffannut netissä. Ai koulu. Mikä se on? Mikä koulu?
Viime viikolla käytiin ukon kanssa raapaisemassa Rakkautta ja Anarkiaa -festaritarjontaa ja syöksyttiin täysin randomina Maximiin katsastamaan elokuva Nana. Sympaattinen pätkä. Paljon laihoja japanilaisia nuoria naisia.
Ukkelin kanssa meille on alkanut vakiintumaan jo nyt erillään nukkuminen, käytännöllisten syiden takia. Poika tuppaa möykkäämään pitkin öitä, mikä tosin ei häiritse mua, koska olen tottunut siihen. Ukko ei ole tottunut ja heräilee vähän väliä.
Ensinhän me YRITETÄÄN nukkua samassa huoneessa, mutta parin tunnin päästä raahaudutaan Pojan kanssa meluamaan olkkariin (siellä on iso vuodesohva).
Tänään olen hekotellut erinäisten sivujen kimpussa, kuten seuraavan:
A
Mistä tuli mieleen Juicen kappale:
Aamu alkaa A:lla illan päättää A
turha silloin kysyä on kuinka huristaa
Aamu alkaa A:lla illan päättää A
turha kysyä on mistä kenkä puristaa
Apatiaa aa aa
apatiaa aa aaaaaa
(...)
Biologinen isäni on saavuttanut 70v villityksen ja alkanut heilastella yhden vanhan perhetutun kanssa, joka on eronnut nainen. No toki jos hän tämän lukisi, syy ja selitys kuulostaisivat toiselta. Mutta kun ei juuri nyt kiinnosta.
Tähän pitäisi varmaan lisätä, että vanhempani ovat olleet aviossa vuodesta 1960 ja tämä kaikki tuntuu nyt hyvin hämmentävältä.
Musiikkiin palaten, eilen latasin iTunesista Guus Meeuwisin levyn "Levensecht". Ukkoa lainatakseni se on kuulemma "sinua 10v nuorempien tyttöjen musiikkia". "Eikä erityisen coolia".
Ja mä kun ajattelin et Guus olis vähän ku Hollannin Jari Sillanpää? (kuva tässä!)
Viime yö meni Pojan oksuja korjaillessa. Oliskohan ens yö rauhallisempi?
vrijdag, september 15, 2006
Kahdestoista postaus
Täällä meillä on tapahtunut asioita, jotka ovat pieniä meille, mutta suuria koko ihmiskunnalle (vai oliko se toisinpäin).
1) Meille tulee hoitaja kotiin. Hoitaja on noin 50v ja ollut aikaisemmin mm. ohjaamassa aikuisia kehitysvammaisia. Sanoi pärjäävänsä ja sellainen olo tuli minullekin, kun hänen kanssaan juttelin. Hoitsun aloituspäivästä en vielä tiedä, mutta kai ensi viikolla tahi seuraavalla.
2) Vaihdoin ehkäisymuotoa pillereistä kierukkaan. Kun on neljän e-pillerikuukauden aikana syönyt kaksi antibioottikuuria virtsatieinfektioon sekä noin neljä hiivakuuria, alkaa loivasti kyllästyttää. Muita sivuvaikutuksena tulleita vaihdevuosioireita en sitten viitsi alkaa kuvailla tässä yhteydessä.
Toistaiseksi kierukka (kuparinen Nova T-380 suorasuihkutuksella, turbolla ja kattoikkunalla) on loistava, ihana, fantastinen ja mahtava. Sen paras ominaisuus on maailmanrauhan edistäminen, mikrotason vaikutustensa ansiosta. On helpompi olla rakentava ja ystävällinen, kun ei hatuta, v*tuta, ketuta ja pänni 24/7.
Vaikka kuinka olen yrittänyt viime päivinä lietsoa itseäni vihan valtaan, pahin terä on pois. Ja mä kun olin NIIN satavarma, että mielialalleni ei tapahtunut mitään pilsujen johdosta. Muut ihmiset vain olivat muuttuneet k-päiksi (kaikki, yhtäaikaa).
Ensimmäisiksi töikseni, suunnilleen heti kierukan asennuksen jälkeen, tein käsittämättömiä asioita, kuten suursiivouksen ja hoidin monta kuukausikaupalla roikkunutta asiaa pois päiväjärjestyksestä. Koti on edelleen melko siisti. Nyt pitää toki muistaa että kaikki on niin kovin suhteellista. Ehkä täällä on enää vain muutama villakoira valtavaisan kennelin sijaan. Sokeritoukat ja muurahaiset juoksevat valtoimenaan, ihan samalla lailla kuin ennenkin. Kuolleet kärpäset sain pyyhittyä pois ikkunalaudoilta...
3) Käytiin tänään epilepsiavastaanotolla jubailemassa Pojan lääkityksestä. Joko siitä syystä, että tilanne ei ole katastrofaalinen TAI siksi, ettei lääkkeillä nyt vain ole niin hurjan paljon vaikutusta, saatiin lupa Lamictalin purkamiseen.
Sitten Pojalla olisi enää 2 lääkettä päällekkäin, mikä on ihan siedettävää (fenobarbitaali ja kaliumbromidi). Ja univaikeuksiin melatoniinia. Ja lisääntyneisiin kohtauksiin frisiumia. Ja satunnaiseen käyttöön stesolidia.
Jooh, on se aika paljon vielä sittenkin.
Ai niin, saatiin aika ravitsemusterapeutille. Pitäisi laskea uusiksi ravintomäärät energioineen ja lisäravinteineen. Poika on kasvanut, nyt 107,5 cm pitkä ja 14 kg painava. Pituus tasan nollakäyrällä (ennen -2SD), painossa nyt on miinusta reippahasti, mutta nyt suhteellisen painon käyrä nousussa.
(Voi luoja, mun pitäis varmaan mennä jollekin kirjoitustaidon kurssille. Ketä kiinnostaa kaikki epäolennaiset nippelitiedo? Ei tästä blogista mitään epikriisiä ole tarkoitus kirjoittaa.)
4) Pojalle laitetaan varmaan loppuvuodesta gastrostooma eli mahanappi, sekä tehdään lihasbiopsia.
Ensiksi mainittu vaikuttaa meidän elämäämme, jälkimmäinen tulee todennäköisesti vain tulokseksi kirjoihin ja kansiin. Kun nyt ei ole reilun 2 vuoden aktiivisen tutkimisen jälkeen löydetty mitään syytä, niin ihmettelen löytyykö lainkaan.
Tässäpä oli tärkeimmät kuulumiset.
Lopetellaan tällä kertaa, ah niin syvällisellä mietelauseella, johon me kaikki voimme riemumielin yhtyä:
"Elämä on ihmisen parasta aikaa"
Tsirp, tsirp, tsirp.
1) Meille tulee hoitaja kotiin. Hoitaja on noin 50v ja ollut aikaisemmin mm. ohjaamassa aikuisia kehitysvammaisia. Sanoi pärjäävänsä ja sellainen olo tuli minullekin, kun hänen kanssaan juttelin. Hoitsun aloituspäivästä en vielä tiedä, mutta kai ensi viikolla tahi seuraavalla.
2) Vaihdoin ehkäisymuotoa pillereistä kierukkaan. Kun on neljän e-pillerikuukauden aikana syönyt kaksi antibioottikuuria virtsatieinfektioon sekä noin neljä hiivakuuria, alkaa loivasti kyllästyttää. Muita sivuvaikutuksena tulleita vaihdevuosioireita en sitten viitsi alkaa kuvailla tässä yhteydessä.
Toistaiseksi kierukka (kuparinen Nova T-380 suorasuihkutuksella, turbolla ja kattoikkunalla) on loistava, ihana, fantastinen ja mahtava. Sen paras ominaisuus on maailmanrauhan edistäminen, mikrotason vaikutustensa ansiosta. On helpompi olla rakentava ja ystävällinen, kun ei hatuta, v*tuta, ketuta ja pänni 24/7.
Vaikka kuinka olen yrittänyt viime päivinä lietsoa itseäni vihan valtaan, pahin terä on pois. Ja mä kun olin NIIN satavarma, että mielialalleni ei tapahtunut mitään pilsujen johdosta. Muut ihmiset vain olivat muuttuneet k-päiksi (kaikki, yhtäaikaa).
Ensimmäisiksi töikseni, suunnilleen heti kierukan asennuksen jälkeen, tein käsittämättömiä asioita, kuten suursiivouksen ja hoidin monta kuukausikaupalla roikkunutta asiaa pois päiväjärjestyksestä. Koti on edelleen melko siisti. Nyt pitää toki muistaa että kaikki on niin kovin suhteellista. Ehkä täällä on enää vain muutama villakoira valtavaisan kennelin sijaan. Sokeritoukat ja muurahaiset juoksevat valtoimenaan, ihan samalla lailla kuin ennenkin. Kuolleet kärpäset sain pyyhittyä pois ikkunalaudoilta...
3) Käytiin tänään epilepsiavastaanotolla jubailemassa Pojan lääkityksestä. Joko siitä syystä, että tilanne ei ole katastrofaalinen TAI siksi, ettei lääkkeillä nyt vain ole niin hurjan paljon vaikutusta, saatiin lupa Lamictalin purkamiseen.
Sitten Pojalla olisi enää 2 lääkettä päällekkäin, mikä on ihan siedettävää (fenobarbitaali ja kaliumbromidi). Ja univaikeuksiin melatoniinia. Ja lisääntyneisiin kohtauksiin frisiumia. Ja satunnaiseen käyttöön stesolidia.
Jooh, on se aika paljon vielä sittenkin.
Ai niin, saatiin aika ravitsemusterapeutille. Pitäisi laskea uusiksi ravintomäärät energioineen ja lisäravinteineen. Poika on kasvanut, nyt 107,5 cm pitkä ja 14 kg painava. Pituus tasan nollakäyrällä (ennen -2SD), painossa nyt on miinusta reippahasti, mutta nyt suhteellisen painon käyrä nousussa.
(Voi luoja, mun pitäis varmaan mennä jollekin kirjoitustaidon kurssille. Ketä kiinnostaa kaikki epäolennaiset nippelitiedo? Ei tästä blogista mitään epikriisiä ole tarkoitus kirjoittaa.)
4) Pojalle laitetaan varmaan loppuvuodesta gastrostooma eli mahanappi, sekä tehdään lihasbiopsia.
Ensiksi mainittu vaikuttaa meidän elämäämme, jälkimmäinen tulee todennäköisesti vain tulokseksi kirjoihin ja kansiin. Kun nyt ei ole reilun 2 vuoden aktiivisen tutkimisen jälkeen löydetty mitään syytä, niin ihmettelen löytyykö lainkaan.
Tässäpä oli tärkeimmät kuulumiset.
Lopetellaan tällä kertaa, ah niin syvällisellä mietelauseella, johon me kaikki voimme riemumielin yhtyä:
"Elämä on ihmisen parasta aikaa"
Tsirp, tsirp, tsirp.
dinsdag, september 05, 2006
Yhdestoista postaus
Tänään tuli sosiaalivirastosta viesti, että Pimun rinnalle on löydetty uusi hoitajaehdokas. Noin viisikymppinen rouva/neiti, jolla pitkä kokemus lastenhoidosta. Olisiko hänestä meille?
(Toivon, toivon, toivon)
Yleensä pariskunnat menevät terapiaan viimeiseksi oljenkorreksi parisuhteessa, kun mikään muu ei enää auta. Meillä tämä on mennyt toisinpäin. Eli melkein heti tapaamisen jälkeen raahasin miehen terapiaan, jotta tässä päästäisiin jotenkin liikkeelle.
Terapian paras anti on se, että viikossa on päivä, jolloin on ihan pakko nostaa kaikki veemäiset asiat esille. Meillä niitä toistaiseksi on aika paljon, siis hankalia asioita menneisyyteen liittyen. Niistä olisi helpointa olla puhumatta, mutta kun se vaan ei auta. Enkä mä ole niin viisas ihminen, että osaisin ymmärtää aina toisen osapuolen avioeroon liittyviä tunteita. Jos niistä puhuisi joku ulkopuolinen, olisi helpompi käsittää. Eikä mulla myöskään ole takana eroa avioliitosta, eikä muutenkaan turhan pitkiä ihmissuhteita.
Tähän voi myös sanoa, että luojan kiitos olen niistä mitä on ollut, lähtenyt hyvän sään aikana.
Tietysti kaikkein hankalimpia asioita ovat tunteet sitä exää kohtaan. Silloin jos musta tuntuu epävarmalta meidän suhteen jatkuvuus, niin enhän mä halua kuulla mitään sellaista, miten exän teoilla on vieläkin merkitystä. Tai miten mies ilahtuu siitä, jos ex on ystävällinen tai pahastuu kun ex on ilkeä (tämä on se tyypillisempi tilanne).
No joo. Aika paljon asioita on nyt käyty läpi muutamassa päivässä ja kai siitä seurauksena olen pyörinyt öisin kuin hyrrä, nähnyt unta maanjäristyksistä, sodista, tulivuorenpurkauksista ja muista katastrofeista. Tänään oli pitkästä aikaa levännyt olo, teutaroinnista huolimatta tai sen takia. Ei ainakaan paikat puudu.
Postista tuli Suuri Käsityölehti. Missähän vaiheessa sitä olis niin aktiivinen, että ihan oikeasti neuloisi jotain kivaa?
Jaa, no ehkä sitten kun olen käynyt läpi kaikki "pakolliset" keskustelupalstat, kuten vauvan, perheklubin, lenkkimakkaran ja pari muuta. Sitten voikin tarkastaa meilin, muutaman blogin ja chattailla hetken. Eipä aikaakaan kun päivä onkin pulkassa, kun välillä kuitenkin pitää hoitaa Poikaakin (joka nyt sentään nukkuu).
Ja mikähän siinä eilisessä hapanimeläkastikkeessa oli vikana, kun se ei tahtonut suurustua ollenkaan?
(Toivon, toivon, toivon)
Yleensä pariskunnat menevät terapiaan viimeiseksi oljenkorreksi parisuhteessa, kun mikään muu ei enää auta. Meillä tämä on mennyt toisinpäin. Eli melkein heti tapaamisen jälkeen raahasin miehen terapiaan, jotta tässä päästäisiin jotenkin liikkeelle.
Terapian paras anti on se, että viikossa on päivä, jolloin on ihan pakko nostaa kaikki veemäiset asiat esille. Meillä niitä toistaiseksi on aika paljon, siis hankalia asioita menneisyyteen liittyen. Niistä olisi helpointa olla puhumatta, mutta kun se vaan ei auta. Enkä mä ole niin viisas ihminen, että osaisin ymmärtää aina toisen osapuolen avioeroon liittyviä tunteita. Jos niistä puhuisi joku ulkopuolinen, olisi helpompi käsittää. Eikä mulla myöskään ole takana eroa avioliitosta, eikä muutenkaan turhan pitkiä ihmissuhteita.
Tähän voi myös sanoa, että luojan kiitos olen niistä mitä on ollut, lähtenyt hyvän sään aikana.
Tietysti kaikkein hankalimpia asioita ovat tunteet sitä exää kohtaan. Silloin jos musta tuntuu epävarmalta meidän suhteen jatkuvuus, niin enhän mä halua kuulla mitään sellaista, miten exän teoilla on vieläkin merkitystä. Tai miten mies ilahtuu siitä, jos ex on ystävällinen tai pahastuu kun ex on ilkeä (tämä on se tyypillisempi tilanne).
No joo. Aika paljon asioita on nyt käyty läpi muutamassa päivässä ja kai siitä seurauksena olen pyörinyt öisin kuin hyrrä, nähnyt unta maanjäristyksistä, sodista, tulivuorenpurkauksista ja muista katastrofeista. Tänään oli pitkästä aikaa levännyt olo, teutaroinnista huolimatta tai sen takia. Ei ainakaan paikat puudu.
Postista tuli Suuri Käsityölehti. Missähän vaiheessa sitä olis niin aktiivinen, että ihan oikeasti neuloisi jotain kivaa?
Jaa, no ehkä sitten kun olen käynyt läpi kaikki "pakolliset" keskustelupalstat, kuten vauvan, perheklubin, lenkkimakkaran ja pari muuta. Sitten voikin tarkastaa meilin, muutaman blogin ja chattailla hetken. Eipä aikaakaan kun päivä onkin pulkassa, kun välillä kuitenkin pitää hoitaa Poikaakin (joka nyt sentään nukkuu).
Ja mikähän siinä eilisessä hapanimeläkastikkeessa oli vikana, kun se ei tahtonut suurustua ollenkaan?
maandag, september 04, 2006
Kymmenes postaus
Lisää ihmissuhdejäkätystä
Olemme miehen kanssa saavuttaneet viimein konseksuksen yhdessä melko olennaisessa asiassa, joka liittyy miehen lapsiin, exään ja muhun. Toki me ollaan tunnettu toisemme vasta melko lyhyen aikaa (reilu 4kk), eli ei tässä mitään välitöntä kiirettä suuriin ratkaisuihin esim asumisen suhteen ole. Ongelmaksi on kuitenkin muodostunut se, että mun mielestä olisi hyvä tehdä jotain suunnitelmia, ettei kaikki jää vain kauniiden puheiden ja visioiden asteelle.
Esimerkiksi mun mielestä on melko mahdotonta suunnitella yhteistä tulevaisuutta siinä tilanteessa, että mä en tunne miehen lapsia ollenkaan. Miehellä on aina ajatuksia sen suhteen, että "no seuraavan kerran kun lapset ovat mulla, niin sitten voitaisiin tehdä jotain yhdessä". Sitten kuitenkin kun se viikonloppu tulee, mies alkaa kiemurrella ja kaarrella sekä olla vaivaantunut. Jos ei kuitenkaan vieläkään...
Mun mielestä ongelma ei olekaan se, että olisi pakko tehdä jotain yhdessä, mutta katteettomat suunnitelmat ärsyttävät.
Ja usein sekin ärsyttää, että kun me tavataan sen jälkeen kun miehellä on ollut isäviikonloppu, yhdessäoloaika menee aluksi sellaiseen vaivaantuneeseen ja teennäiseen kanssakäymiseen miehen haikaillessa menneitä ja ikävöidessä lapsia. (Mikä on ymmärrettävää, mutta itsekkäästä näkökulmasta katsottuna yksin rasittavaa. Syynä lähinnä se, että kaihomielisyys tulee väliin eikä yhdistä. Aivan eri asia on tarjota olkapäätä ja tuntea, että toinen sen ottaa vastaan. Miehellä on vain tapana heittäytyä pessimistiksi, mikä taas tuntuu siltä, että jos joskus onkin otettu askel eteenpäin, niin nyt pakitetaan lähtökuoppiin takaisin).
Toinen yhtä kummallisen olon tekevä reaktio on se, jos mies yrittääkin teeskenellä hurjan reipasta ja innostunutta meidän tapaamisesta. Aluksi luulin, että omassa päässäni on pahasti vikaa. Miksi tapaaminen ei olekaan kiva juttu, vaan kankea ja ristiriitainen. Sitten aloin yhdistää näitä olotiloja tapahtumiin. Kai se sitten on sitä toiseen ihmiseen tutustumista. Tai jotain, emmä tiedä.
No joo. Siis joka tapauksessa sain viimein viikonloppuna miehen tajuamaan sen meidän suhteessamme, mikä mua eniten nyppii. Ja se on juuri tuo ristiriitaisuus ja se, että mun roolina on tulla tarvittaessa näkyviin, mutta ei silloinkaan liikaa. Kun pelkästään jo mun läsnäolo tekee sen, että miehelle tulee tarve hyvitellä lapsia, siis jo mun näkemisestä parin tunnin ajan, vaikka me hädintuskin ollaan näillä tapaamisilla edes keskusteltu toistemme kanssa.
Mies sanoi pelkäävänsä kolmea asiaa:
1) Sitä, että jos me muutetaan yhteen (no aika monta välivaihetta siihenkin on...) ja lapset näkevät meidän vaikka suutelevan, niin sitten he suuttuvat eivätkä pidä isästään enää ikinä-koskaan. Ja lapset sitten tuntevat, että isä on avionrikkoja, koska on "ekana pussannut toista naista".
No sitä ei varmaan voi leikki-ikäisille lapsille oikein sanoa, että kuulkaas piltit, homman nimi on se, että teidän äitinne teki paljon muutakin kuin pussasi toista miestä koko avioliiton ajan ja siitä syystä teidän vanhempanne erosivatkin.
2) Jos me muutetaan yhteen, niin hän ei voi keskittyä lapsiin 100% ja toimia heidän pikku palvelijanaan aamusta yömyöhään.
Tähän mennessä, koko avioliiton ajan ja senkin jälkeen, molemmat vanhemmat ovat tehneet lapsille selväksi sitä, että he saavat aivan kaiken minkä haluavat, kuunkin taivaalta jos vain sinne tikkaat löytyisivät. Lasten kanssa on kierretty kaikki Suomen leikkipuistot, heitä on lennätetty helikopterilla ennen kuin he ovat osanneet koko sanaa sanoa ja aina on yritetty keksiä jotain tosi kivaa, ettei vain mistään jäisi paitsi. Kaupasta kalleimmat vaatteet, vaikka sitten vanhemmat ostaisivat sitten pöytään tarjousruokaa, koska muuhun ei jäisi rahaa.
Lasten kanssa on aina leikitty niin paljon kuin he ovat halunneet. Vanhemmat eivät ole juurikaan edes puhuneet puhelimessa, saati voineet käydä vessassa lasten hereilläoloaikana, koska kaikki aika on käytetty viimeistä sekuntia myöten välittömän huomion ja läsnäolon tuottamiseen.
Näin siis miehen sanojen mukaan.
MUTTA jos me kaikki asuisimme yhdessä (tai lapset tietysti lähinnä tapaamisviikonloppuina), lapset joutuisivat joskus tottumaan siihen, että he eivät voisikaan vetää kahdenhengen showta ja pitää itseään maailman keskipisteenä.
Ja jos me asuisimme yhdessä, lapset eivät ehkä voisi ajatella, että heidän poissaollessaan isä vain riutuu ja räytyy ikävästä. Miehen mielestä se sitten saattaisi olla surkeaa, jos lapset voisivatkin LUULLA, että isä pärjää ja hänellä voi olla ihan kivaakin, vaikka hän ei vain itke sohvan nurkassa.
Ja näistä asioista lapset voisivat saada trauman, koska he eivät voisi ajatella olevansa vanhempansa täyden huomion kohteita, jopa poissaollessaan.
Ja sitten jos äidillä olisi surullinen päivä, niin he ajattelisivat jotain sen suuntaista, että "Isä se siellä vain nauraa ja laulaa uuden misunsa kanssa, siksi varmaan äidillä on niin huono olo. Nyt me ei tykätä enää isästä, koska isällä on kivaa vaikka äidillä ei oliskaan."
3) Jos lasten äiti saa tietää, että miehellä on uusi suhde, hän alkaa vaikeuttaa esim. tapaamisia.
Miehellä on tehty yksityiskohtaiset sopimukset lasten tapaamisesta ja elatuksesta, mutta tapaamisissa on joustettu jonkin verran suullisesti aina erikseen sopien. Käytännössä niin, että isä saa pitää lapset luonaan yhden ylimääräisen yön joka viikko.
Mies pelkää sitä, että lasten äiti alkaisi järkytyksen tullen tulkita tapaamissopimusta kirjaimellisesti ja tuosta yhdestä yöstä tulisi se sovittu muutama tunteroinen
(Mitä tästä opimme? Tapaamissopimukset kannattaisi miettiä TOSI tarkkaan, hankaluuksien tullen olisi sitten jokainen pikku yksityiskohtakin paperilla ja sopimuksella olisi lainvoima.)
Ja sitten ylipäätään lasten äiti voisi olla vieläkin ilkeämpi kuin nyt sekä yrittäisi aivopestä lapsia mahdollisimman isävastaisiksi, vaikka sitten väittämällä, "ettei isä rakasta enää teitä, kun sillä on se Narttu". Tai väittämällä, että minä olinkin syypää eroon, vaikka en silloin miestä edes tuntenutkaan. (Luojan kiitos). Tai selittämällä jotain muuta soopaa. Ei olisi mullistava muutos tämänhetkiseen tilanteeseen.
No niin. Eilen mies viimein käsitti, että näistä peloista 1-3 voi olla myös MINULLE jotain vaikutuksia, koska ne tulevat meidän väliimme.
Mun mielestä meidän pitäisi ratkoa näitä asioita yhdessä ja tehdä suunnitelmia - vaikka sitten viisivuotistähtäimellä. Muuten tilanne on sellainen, että mies kipuilee syyllisyytensä ja pelkojensa kanssa sekä käyttäytyy omituisesti mua kohtaan. Jolloin mulle ei jää paljon muita mahdollisuuksia kuin yrittää sietää etäisyyttä ja sitä, etten voi luottaa tilanteen muuttuvan.
Kuitenkin itse olen tähän suhteeseen tullut niissä ajatuksissa, että haluaisin muutakin kuin osa-aikaisen rakastajattaren roolin. Sellaiselle taitaisi löytyä parisuhdemarkkinoille kysyntää aika tavalla, ainakin jos itse täyttäisi vaatimuksen mm. joustavuuden suhteen (ei kiitos).
(V*ttuun koko joustavuus sanana ja käsitteenä)
Lapsenhoitoasiaa
Tänään meillä kävi Pojan hoitajaksi ehkä tarjoutunut Pimuehdokas. (Pimu viittaa ikään, ei tyyliin). Tyttö oli kivan oloinen, mutta en tiedä uskaltaako hän ottaa haastetta vastaan. Hänellä ei juurikaan ole kokemusta "tällaisten" lasten hoitamisesta, mutta suurin vaatimus tässä taitaa olla pään pitäminen kylmänä ja ankeuden karttaminen.
Katsotaan.
Jotenkin musta tuntuu, että tyttö jänistää, mutta saa nähdä. Jos hän ottaisi haasteen vastaan, luulen että hän voisi saada aika kivan pohjan tulevia opintoja ja töitä varten. Hän nimittäin aikoo hoitoalalle.
Ehkäisyasiaa
Neljän kuukauden e-pillerikokeilu on osaltani päättynyt tähän. Huomenna aion mennä megakokoisen kipulääkeannoksen sekä rauhoittavien voimin kuparikierukan asennukseen.
Ensimmäinen pillerien aloittamista seurannut vaiva oli hiivatulehdus. Heti sen jälkeen kuvioon astui virtsarakontulehdus. Sitä seurasi hiiva, jota seurasi uusi vti (kuuri loppui tänään).
Eihän pillereistä muuta vaivaa ole ollut kuin tuon toisen pään kuivuus, eli kaikki ihanat vaihdevuosivaivat, tosin kuumia ja kylmiä aaltoja lukuunottamatta. Gyne yritti suositella vaihtoehdoksi pillereiden rinnalle säännöllisesti otettavia Vagifem-emätinpuikkoja, mutta jotenkin ajatus tökki. Jos tässä on tuota hedelmällistä aikaa reilu 10v jäljellä ja sen jälkeen koittaa menopaussi joka tapauksessa hoitoineen, niin jotenkin ei haluttaisi siihen rumbaan lähteä. Lisäksi tökkii ajatus siitä, että lääkkeellä aikaansaatua vaivaa korjataan toisella lääkkeellä.
Gynen mukaan pillereiden kanssa elimistön hormonitaso muuttuu tasaiseksi ja alhaisemmaksi kuin mitä se muuten olisi. Siitä seuraa Sahara-ilmiö, jos seuraa. (Kiinnostavaa.)
Hmm. Googlasin eilen, että mun ihka ensimmäinen seksuaalinen kokemus on viimein mennyt naimisiin ja saanut lapsia. Hämmästys oli melkoinen. Tapauksen tuntien.
Joku heräsi. Joku haluaa ruokaa. Eikun syöttöpuuhiin.
Olemme miehen kanssa saavuttaneet viimein konseksuksen yhdessä melko olennaisessa asiassa, joka liittyy miehen lapsiin, exään ja muhun. Toki me ollaan tunnettu toisemme vasta melko lyhyen aikaa (reilu 4kk), eli ei tässä mitään välitöntä kiirettä suuriin ratkaisuihin esim asumisen suhteen ole. Ongelmaksi on kuitenkin muodostunut se, että mun mielestä olisi hyvä tehdä jotain suunnitelmia, ettei kaikki jää vain kauniiden puheiden ja visioiden asteelle.
Esimerkiksi mun mielestä on melko mahdotonta suunnitella yhteistä tulevaisuutta siinä tilanteessa, että mä en tunne miehen lapsia ollenkaan. Miehellä on aina ajatuksia sen suhteen, että "no seuraavan kerran kun lapset ovat mulla, niin sitten voitaisiin tehdä jotain yhdessä". Sitten kuitenkin kun se viikonloppu tulee, mies alkaa kiemurrella ja kaarrella sekä olla vaivaantunut. Jos ei kuitenkaan vieläkään...
Mun mielestä ongelma ei olekaan se, että olisi pakko tehdä jotain yhdessä, mutta katteettomat suunnitelmat ärsyttävät.
Ja usein sekin ärsyttää, että kun me tavataan sen jälkeen kun miehellä on ollut isäviikonloppu, yhdessäoloaika menee aluksi sellaiseen vaivaantuneeseen ja teennäiseen kanssakäymiseen miehen haikaillessa menneitä ja ikävöidessä lapsia. (Mikä on ymmärrettävää, mutta itsekkäästä näkökulmasta katsottuna yksin rasittavaa. Syynä lähinnä se, että kaihomielisyys tulee väliin eikä yhdistä. Aivan eri asia on tarjota olkapäätä ja tuntea, että toinen sen ottaa vastaan. Miehellä on vain tapana heittäytyä pessimistiksi, mikä taas tuntuu siltä, että jos joskus onkin otettu askel eteenpäin, niin nyt pakitetaan lähtökuoppiin takaisin).
Toinen yhtä kummallisen olon tekevä reaktio on se, jos mies yrittääkin teeskenellä hurjan reipasta ja innostunutta meidän tapaamisesta. Aluksi luulin, että omassa päässäni on pahasti vikaa. Miksi tapaaminen ei olekaan kiva juttu, vaan kankea ja ristiriitainen. Sitten aloin yhdistää näitä olotiloja tapahtumiin. Kai se sitten on sitä toiseen ihmiseen tutustumista. Tai jotain, emmä tiedä.
No joo. Siis joka tapauksessa sain viimein viikonloppuna miehen tajuamaan sen meidän suhteessamme, mikä mua eniten nyppii. Ja se on juuri tuo ristiriitaisuus ja se, että mun roolina on tulla tarvittaessa näkyviin, mutta ei silloinkaan liikaa. Kun pelkästään jo mun läsnäolo tekee sen, että miehelle tulee tarve hyvitellä lapsia, siis jo mun näkemisestä parin tunnin ajan, vaikka me hädintuskin ollaan näillä tapaamisilla edes keskusteltu toistemme kanssa.
Mies sanoi pelkäävänsä kolmea asiaa:
1) Sitä, että jos me muutetaan yhteen (no aika monta välivaihetta siihenkin on...) ja lapset näkevät meidän vaikka suutelevan, niin sitten he suuttuvat eivätkä pidä isästään enää ikinä-koskaan. Ja lapset sitten tuntevat, että isä on avionrikkoja, koska on "ekana pussannut toista naista".
No sitä ei varmaan voi leikki-ikäisille lapsille oikein sanoa, että kuulkaas piltit, homman nimi on se, että teidän äitinne teki paljon muutakin kuin pussasi toista miestä koko avioliiton ajan ja siitä syystä teidän vanhempanne erosivatkin.
2) Jos me muutetaan yhteen, niin hän ei voi keskittyä lapsiin 100% ja toimia heidän pikku palvelijanaan aamusta yömyöhään.
Tähän mennessä, koko avioliiton ajan ja senkin jälkeen, molemmat vanhemmat ovat tehneet lapsille selväksi sitä, että he saavat aivan kaiken minkä haluavat, kuunkin taivaalta jos vain sinne tikkaat löytyisivät. Lasten kanssa on kierretty kaikki Suomen leikkipuistot, heitä on lennätetty helikopterilla ennen kuin he ovat osanneet koko sanaa sanoa ja aina on yritetty keksiä jotain tosi kivaa, ettei vain mistään jäisi paitsi. Kaupasta kalleimmat vaatteet, vaikka sitten vanhemmat ostaisivat sitten pöytään tarjousruokaa, koska muuhun ei jäisi rahaa.
Lasten kanssa on aina leikitty niin paljon kuin he ovat halunneet. Vanhemmat eivät ole juurikaan edes puhuneet puhelimessa, saati voineet käydä vessassa lasten hereilläoloaikana, koska kaikki aika on käytetty viimeistä sekuntia myöten välittömän huomion ja läsnäolon tuottamiseen.
Näin siis miehen sanojen mukaan.
MUTTA jos me kaikki asuisimme yhdessä (tai lapset tietysti lähinnä tapaamisviikonloppuina), lapset joutuisivat joskus tottumaan siihen, että he eivät voisikaan vetää kahdenhengen showta ja pitää itseään maailman keskipisteenä.
Ja jos me asuisimme yhdessä, lapset eivät ehkä voisi ajatella, että heidän poissaollessaan isä vain riutuu ja räytyy ikävästä. Miehen mielestä se sitten saattaisi olla surkeaa, jos lapset voisivatkin LUULLA, että isä pärjää ja hänellä voi olla ihan kivaakin, vaikka hän ei vain itke sohvan nurkassa.
Ja näistä asioista lapset voisivat saada trauman, koska he eivät voisi ajatella olevansa vanhempansa täyden huomion kohteita, jopa poissaollessaan.
Ja sitten jos äidillä olisi surullinen päivä, niin he ajattelisivat jotain sen suuntaista, että "Isä se siellä vain nauraa ja laulaa uuden misunsa kanssa, siksi varmaan äidillä on niin huono olo. Nyt me ei tykätä enää isästä, koska isällä on kivaa vaikka äidillä ei oliskaan."
3) Jos lasten äiti saa tietää, että miehellä on uusi suhde, hän alkaa vaikeuttaa esim. tapaamisia.
Miehellä on tehty yksityiskohtaiset sopimukset lasten tapaamisesta ja elatuksesta, mutta tapaamisissa on joustettu jonkin verran suullisesti aina erikseen sopien. Käytännössä niin, että isä saa pitää lapset luonaan yhden ylimääräisen yön joka viikko.
Mies pelkää sitä, että lasten äiti alkaisi järkytyksen tullen tulkita tapaamissopimusta kirjaimellisesti ja tuosta yhdestä yöstä tulisi se sovittu muutama tunteroinen
(Mitä tästä opimme? Tapaamissopimukset kannattaisi miettiä TOSI tarkkaan, hankaluuksien tullen olisi sitten jokainen pikku yksityiskohtakin paperilla ja sopimuksella olisi lainvoima.)
Ja sitten ylipäätään lasten äiti voisi olla vieläkin ilkeämpi kuin nyt sekä yrittäisi aivopestä lapsia mahdollisimman isävastaisiksi, vaikka sitten väittämällä, "ettei isä rakasta enää teitä, kun sillä on se Narttu". Tai väittämällä, että minä olinkin syypää eroon, vaikka en silloin miestä edes tuntenutkaan. (Luojan kiitos). Tai selittämällä jotain muuta soopaa. Ei olisi mullistava muutos tämänhetkiseen tilanteeseen.
No niin. Eilen mies viimein käsitti, että näistä peloista 1-3 voi olla myös MINULLE jotain vaikutuksia, koska ne tulevat meidän väliimme.
Mun mielestä meidän pitäisi ratkoa näitä asioita yhdessä ja tehdä suunnitelmia - vaikka sitten viisivuotistähtäimellä. Muuten tilanne on sellainen, että mies kipuilee syyllisyytensä ja pelkojensa kanssa sekä käyttäytyy omituisesti mua kohtaan. Jolloin mulle ei jää paljon muita mahdollisuuksia kuin yrittää sietää etäisyyttä ja sitä, etten voi luottaa tilanteen muuttuvan.
Kuitenkin itse olen tähän suhteeseen tullut niissä ajatuksissa, että haluaisin muutakin kuin osa-aikaisen rakastajattaren roolin. Sellaiselle taitaisi löytyä parisuhdemarkkinoille kysyntää aika tavalla, ainakin jos itse täyttäisi vaatimuksen mm. joustavuuden suhteen (ei kiitos).
(V*ttuun koko joustavuus sanana ja käsitteenä)
Lapsenhoitoasiaa
Tänään meillä kävi Pojan hoitajaksi ehkä tarjoutunut Pimuehdokas. (Pimu viittaa ikään, ei tyyliin). Tyttö oli kivan oloinen, mutta en tiedä uskaltaako hän ottaa haastetta vastaan. Hänellä ei juurikaan ole kokemusta "tällaisten" lasten hoitamisesta, mutta suurin vaatimus tässä taitaa olla pään pitäminen kylmänä ja ankeuden karttaminen.
Katsotaan.
Jotenkin musta tuntuu, että tyttö jänistää, mutta saa nähdä. Jos hän ottaisi haasteen vastaan, luulen että hän voisi saada aika kivan pohjan tulevia opintoja ja töitä varten. Hän nimittäin aikoo hoitoalalle.
Ehkäisyasiaa
Neljän kuukauden e-pillerikokeilu on osaltani päättynyt tähän. Huomenna aion mennä megakokoisen kipulääkeannoksen sekä rauhoittavien voimin kuparikierukan asennukseen.
Ensimmäinen pillerien aloittamista seurannut vaiva oli hiivatulehdus. Heti sen jälkeen kuvioon astui virtsarakontulehdus. Sitä seurasi hiiva, jota seurasi uusi vti (kuuri loppui tänään).
Eihän pillereistä muuta vaivaa ole ollut kuin tuon toisen pään kuivuus, eli kaikki ihanat vaihdevuosivaivat, tosin kuumia ja kylmiä aaltoja lukuunottamatta. Gyne yritti suositella vaihtoehdoksi pillereiden rinnalle säännöllisesti otettavia Vagifem-emätinpuikkoja, mutta jotenkin ajatus tökki. Jos tässä on tuota hedelmällistä aikaa reilu 10v jäljellä ja sen jälkeen koittaa menopaussi joka tapauksessa hoitoineen, niin jotenkin ei haluttaisi siihen rumbaan lähteä. Lisäksi tökkii ajatus siitä, että lääkkeellä aikaansaatua vaivaa korjataan toisella lääkkeellä.
Gynen mukaan pillereiden kanssa elimistön hormonitaso muuttuu tasaiseksi ja alhaisemmaksi kuin mitä se muuten olisi. Siitä seuraa Sahara-ilmiö, jos seuraa. (Kiinnostavaa.)
Hmm. Googlasin eilen, että mun ihka ensimmäinen seksuaalinen kokemus on viimein mennyt naimisiin ja saanut lapsia. Hämmästys oli melkoinen. Tapauksen tuntien.
Joku heräsi. Joku haluaa ruokaa. Eikun syöttöpuuhiin.
Abonneren op:
Posts (Atom)
