VIIME YÖ oli edellistä parempi.
Olin onneksi vain lähdössä kahdeksi viikoksi Marokkoon lapsuudenkaverini K:n kanssa, sen pianoa kilkutelleen. Jotain hämärää siihenkin matkaan liittyi, nimittäin liput olivat jonkun toisen ja pystyin lunastamaan ne vain keskiyöllä, jostain salaisesta paikasta. Eikä matkastakaan tarvinnut maksaa mitään.
Unessa hengittelin kuumaa ja kosteaa ilmaa keuhkoihini uneksien viileästä ja raikkaasta tuulesta. Sitten heräsin jo toista päivää jatkuneeseen santapaperin tunteeseen. Finrexin, ibuprofeeni, kuuma tee. Kaikki ällöttää, paitsi makea. Janottaa.
Eilen illalla kävin ensimmäistä kertaa elämässäni hammaskiven poistossa. (Ei siitä sitten sen enempää. Hampaat ovat tallella ja entistä ehommat.)
Nyt taidan rykäistä yhden typerän tehtävän loppuun.
woensdag, februari 28, 2007
dinsdag, februari 27, 2007
Kuudeskymmenestoinen
Voihan unimaailma sentään.
Nyt kun mun pääkoppa on toivon mukaan käynyt läpi ainakin suurimman osan eksistäni ja entisiin suhteisiin liittyvistä roinista, olen siirtynyt toisenlaisiin teemoihin.
Viime yönä tarkoituksenani oli asettua ehdolle eduskuntavaaleissa. Teemanani oli ajaa jonkinlaisen vammaisten etujärjestön asioita, ainakin unessani pyöri aktiivisesti läsnä Jaatisen Majan toiminnanjohtaja Miina Weckroth.
Olin hyvin innoissani tästä kaikesta ja Ukkokin oli hyvin ylpeä minusta. Mitään tärkeitä asioita emme kuitenkaan käsitelleet unessani, vaan päällimmäisenä oli lähinnä se pakahduttava innostus hyvän asian puolesta ja siitä, että tunnen vihdoinkin elämäni mielekkääksi.
Riemu loppui kuitenkin lyhyeen.
Oli juuri tällainen talvinen päivä kuin nyt on ulkona ja matkasin entisen lukioni tiloihin tarkastamaan sähköpostia. Kotonani ei ollut tietokonetta. Aulassa tulivat minua vastaan kaikki ne ihmiset, jotka kävivät yläastetta ja lukiota samaan aikaan kanssani, luokanvalvojani mukaan lukien. Tietokoneet olivat alakerran ekassa luokassa, jossa meillä muistaakseni joskus saattoi olla esim. ruotsin tunteja (olikohan niin?).
Avasin matkailualan oppilaitokseni meiliboksin ja huomasin saaneeni viestin opettajalta, jonka matkailun kehittämishankkeet -kurssilla olin vuosi sitten. Opettaja kirjoitti näin:
Voi apua, ajattelin. Miten minä nyt tämänkin petoksen menneisyydestäni olen unohtanut? Muistin yhtäkkiä anoneeni kesken matkailualan opintojeni Tekesin rahoja jotain projektia varten. Todellisuudessa olin kuitenkin pistänyt kaiken viiniin ja ruusuilla tanssimiseen ja jättänyt koko projektin hoitamatta. Tarkoitukseni oli ollut tehdä joku yhteistyöprojekti Loviisan ja Porvoon kanssa. Saamani summa oli ainakin 15 000 euroa, mutta se oli sitten tullut kaadettua kurkusta alas. Osa rahoista oli käytetty kumijalalla kulkemiseen kapakoiden väliä.
Uneni Miina Weckroth muuttui yhä sameammaksi ja etäisemmäksi. Poliittinen ura kaput, ennenkuin on alkanutkaan. Vai kestänkö sen, että joudun vastaamaan julkisuudessa teoistani? Vanhempani, muut sukulaiseni ja tuttavani saisivat tietää uutisten kautta, millainen ihminen todellisuudessa olen. Minä, joka olen aina yrittänyt antaa itsestäni nyt ainakin suunnilleen rehellisen ja vastuuntuntoisen ihmisen vaikutelman, vaikka jälkimmäinen ominaisuus onkin joskus ollut vähän huterammalla pohjalla...
Miten ihmeessä minä ne rahatkin halusin vain tuosta noin kavaltaa? Ja miksi minä en muista oikein yhtään mitään?
Näen sieluni silmin tv:sta tutun kohtauksen, jossa eräs kansanedustaja vajoaa polvilleen, kun häneltä kysytään, pitääkö kommentti pössyttelystä paikkansa. Unessa lankeamassa olenkin minä, mutta kysymys on rahoista.
Mietin kuumeisesti, mitä teen. Meilaanko Ukolle ja kysyn hänen mielipidettään? Äidille? Ymmärtäisiköhän jompikumpi? Osaisivatkohan he antaa järkeenkäyviä kommenttejä? Mitenköhän muiden kaltaisteni on käynyt? Voisinko saada vertaistukea?
Syyllisyys, nolotus, häpeä ja tuskastuneisuus vuorottelivat mielessäni. Olisihan se pitänyt arvata, että juuri kun ehdin riemuita siitä, että voisin saavuttaa jotain ja tehdä jotain mielekästä, minut romautetaan maan pinnalle. Ja ihan omasta syystäni.
Yritin pohtia, enkö voisi nöyrtyä ja selittää, että olen tehnyt menneisyydessä virheitä, mutta nyt haluan hyvittää kaiken ajamalla hyvää asiaa. Voisin yrittää vakuuttaa kaikki siitä, että vaikka olenkin ollut vastuuton, se ei tarkoita sitä, että minun pitäisi olla sitä aina. Ja tämä vammaisasia on minulle niin tärkeä, koska olen vammaisen lapsen äiti! Enkö minä edes äitiyteni (ja omaishoitajuuteni) kautta pysty todistamaan sitä, että osaan kantaa vastuuta ja suoriutua pitkäjänteisyyttä vaativista tehtävistä?
Herään ristiriitaisten tunteiden vallassa ja huomaan sairastuneeni flunssaan...
****************************************************************************
Kurkku on santapaperia, päässä humisee. Väsyttää, paleltaa ja kuumottaa. Ankeuden ankeus, toivottavasti poikaan ei tartu.
Huomaan useimpien unieni toistavan samaa teemaa: Olen ensin onneni kukkuloilla ja tunnen itseni hyväksytyksi ihmiseksi. KUNNON KANSALAISEKSI. Kunnes huomaan, että yrityksistä huolimatta olen tehnyt jotain aivan anteeksiantamattoman pahaa. Ja sitten kaikki muutkin saavat siitä tietää.
Ihanaa. Ikuinen syyllisyys ja häpeä. Koskakohan näistä pääsis NIINQ johonkin rakentavampiin teemoihin?
Nyt kun mun pääkoppa on toivon mukaan käynyt läpi ainakin suurimman osan eksistäni ja entisiin suhteisiin liittyvistä roinista, olen siirtynyt toisenlaisiin teemoihin.
Viime yönä tarkoituksenani oli asettua ehdolle eduskuntavaaleissa. Teemanani oli ajaa jonkinlaisen vammaisten etujärjestön asioita, ainakin unessani pyöri aktiivisesti läsnä Jaatisen Majan toiminnanjohtaja Miina Weckroth.
Olin hyvin innoissani tästä kaikesta ja Ukkokin oli hyvin ylpeä minusta. Mitään tärkeitä asioita emme kuitenkaan käsitelleet unessani, vaan päällimmäisenä oli lähinnä se pakahduttava innostus hyvän asian puolesta ja siitä, että tunnen vihdoinkin elämäni mielekkääksi.
Riemu loppui kuitenkin lyhyeen.
Oli juuri tällainen talvinen päivä kuin nyt on ulkona ja matkasin entisen lukioni tiloihin tarkastamaan sähköpostia. Kotonani ei ollut tietokonetta. Aulassa tulivat minua vastaan kaikki ne ihmiset, jotka kävivät yläastetta ja lukiota samaan aikaan kanssani, luokanvalvojani mukaan lukien. Tietokoneet olivat alakerran ekassa luokassa, jossa meillä muistaakseni joskus saattoi olla esim. ruotsin tunteja (olikohan niin?).
Avasin matkailualan oppilaitokseni meiliboksin ja huomasin saaneeni viestin opettajalta, jonka matkailun kehittämishankkeet -kurssilla olin vuosi sitten. Opettaja kirjoitti näin:
"Hyvä A, pahoittelen, että vastaan Sinulle näin myöhässä.
Olen selvittänyt kysymääsi asiaa ja valitettavasti minun on nyt kerrottava, että kuvaamasi kaltaisesta petoksesta voi saada vuodenkin mittaisen vankeustuomion. Ensikertalaisena luonnollisesti joudut istumaan siitä vain murto-osan.
Tekemäsi petos ei ole kovin harvinainen, mielestäni ei kovin paha, mutta kyllä Sinun olisi pitänyt ymmärtää punnita seuraukset ajoissa. Usein nämä jäävät selvittämättä ja voitaneen katsoa vain huonoksi tuuriksi, että tämä Sinun asiasi tuli ilmi vasta näin vuosia jälkeenpäin.
Pahoin pelkään, että tämä tulee vaikuttamaan kaavailemaasi poliittiseen uraan. Suoranainen este se ei ole, mutta aloittelevana poliitikkona on vaikea saada kannattajia. Tällaiset asiat tapaavat tulla ennemmin tai myöhemmin julkisuuteen. Onnea kuitenkin urallesi, toivoo U."
Voi apua, ajattelin. Miten minä nyt tämänkin petoksen menneisyydestäni olen unohtanut? Muistin yhtäkkiä anoneeni kesken matkailualan opintojeni Tekesin rahoja jotain projektia varten. Todellisuudessa olin kuitenkin pistänyt kaiken viiniin ja ruusuilla tanssimiseen ja jättänyt koko projektin hoitamatta. Tarkoitukseni oli ollut tehdä joku yhteistyöprojekti Loviisan ja Porvoon kanssa. Saamani summa oli ainakin 15 000 euroa, mutta se oli sitten tullut kaadettua kurkusta alas. Osa rahoista oli käytetty kumijalalla kulkemiseen kapakoiden väliä.
Uneni Miina Weckroth muuttui yhä sameammaksi ja etäisemmäksi. Poliittinen ura kaput, ennenkuin on alkanutkaan. Vai kestänkö sen, että joudun vastaamaan julkisuudessa teoistani? Vanhempani, muut sukulaiseni ja tuttavani saisivat tietää uutisten kautta, millainen ihminen todellisuudessa olen. Minä, joka olen aina yrittänyt antaa itsestäni nyt ainakin suunnilleen rehellisen ja vastuuntuntoisen ihmisen vaikutelman, vaikka jälkimmäinen ominaisuus onkin joskus ollut vähän huterammalla pohjalla...
Miten ihmeessä minä ne rahatkin halusin vain tuosta noin kavaltaa? Ja miksi minä en muista oikein yhtään mitään?
Näen sieluni silmin tv:sta tutun kohtauksen, jossa eräs kansanedustaja vajoaa polvilleen, kun häneltä kysytään, pitääkö kommentti pössyttelystä paikkansa. Unessa lankeamassa olenkin minä, mutta kysymys on rahoista.
Mietin kuumeisesti, mitä teen. Meilaanko Ukolle ja kysyn hänen mielipidettään? Äidille? Ymmärtäisiköhän jompikumpi? Osaisivatkohan he antaa järkeenkäyviä kommenttejä? Mitenköhän muiden kaltaisteni on käynyt? Voisinko saada vertaistukea?
Syyllisyys, nolotus, häpeä ja tuskastuneisuus vuorottelivat mielessäni. Olisihan se pitänyt arvata, että juuri kun ehdin riemuita siitä, että voisin saavuttaa jotain ja tehdä jotain mielekästä, minut romautetaan maan pinnalle. Ja ihan omasta syystäni.
Yritin pohtia, enkö voisi nöyrtyä ja selittää, että olen tehnyt menneisyydessä virheitä, mutta nyt haluan hyvittää kaiken ajamalla hyvää asiaa. Voisin yrittää vakuuttaa kaikki siitä, että vaikka olenkin ollut vastuuton, se ei tarkoita sitä, että minun pitäisi olla sitä aina. Ja tämä vammaisasia on minulle niin tärkeä, koska olen vammaisen lapsen äiti! Enkö minä edes äitiyteni (ja omaishoitajuuteni) kautta pysty todistamaan sitä, että osaan kantaa vastuuta ja suoriutua pitkäjänteisyyttä vaativista tehtävistä?
Herään ristiriitaisten tunteiden vallassa ja huomaan sairastuneeni flunssaan...
****************************************************************************
Kurkku on santapaperia, päässä humisee. Väsyttää, paleltaa ja kuumottaa. Ankeuden ankeus, toivottavasti poikaan ei tartu.
Huomaan useimpien unieni toistavan samaa teemaa: Olen ensin onneni kukkuloilla ja tunnen itseni hyväksytyksi ihmiseksi. KUNNON KANSALAISEKSI. Kunnes huomaan, että yrityksistä huolimatta olen tehnyt jotain aivan anteeksiantamattoman pahaa. Ja sitten kaikki muutkin saavat siitä tietää.
Ihanaa. Ikuinen syyllisyys ja häpeä. Koskakohan näistä pääsis NIINQ johonkin rakentavampiin teemoihin?
maandag, februari 26, 2007
Kuudeskymmenesensimmäinen
Poika kotiutui sairaalasta ja me vietimme Ukon kanssa pitkän viikonlopun Kuopio-Tahkovuori-akselilla. Kahtena päivänä käytiin laskettelemassa. Ilma oli mitä aurinkoisin, mutta melko viileähkö.
Juuri laskeskelin, että meiltä kahdelta reissu (to-su) tuli maksamaan noin 480€. Silloin kun olin itse laskettelukeskuksessa töissä, en koskaan uhrannut ajatustakaan sille, miten paljon hiihtolomareissu maksaa. Viisisataa euroa on melko paljon, mutta murto-osa siihen verrattuna, mitä kokonaiselta perheeltä menee tunturissa.
Meillä sentään oli majoitus ilmainen, koska yövyimme yhden kaveriperheen luona. Ruokien kanssa ei kuitenkaan pihisteltu, söimme molempina laskettelupäivinä ylihinnoitellun rinneravintolalounaan ja yhtenä iltana kävimme kahden ruokalajin illallisella juomien kera.
Jos me olisimme vaikka menneet Leville, ihan kaksistaankin tuo 500 olisi hetkessä mennyt majoitukseen. Vaikka kaikki ruoka olisi ostettu kaupasta ja laitettu itse, ei sekään nyt ihan ilmaista ole. No tietty kotonakin pitää syödä. Ja ne matkakulut sekä rinneliput... Jaksaisiko sitä olla niin aktiivinen, että ottaisi rinteeseen evääksi mökissä keitettyä kaakaota ja kaupasta grillimakkaraa? Tai voileipiä?
Anyways, rahan meno kannatti, sillä reissu oli hauska. Hermot lepäsivät. Maisemat täällä etelässä näyttävät ihmeellisen lumettomilta pohjois-savon hankiin verrattuna. Harmi.
Juuri laskeskelin, että meiltä kahdelta reissu (to-su) tuli maksamaan noin 480€. Silloin kun olin itse laskettelukeskuksessa töissä, en koskaan uhrannut ajatustakaan sille, miten paljon hiihtolomareissu maksaa. Viisisataa euroa on melko paljon, mutta murto-osa siihen verrattuna, mitä kokonaiselta perheeltä menee tunturissa.
Meillä sentään oli majoitus ilmainen, koska yövyimme yhden kaveriperheen luona. Ruokien kanssa ei kuitenkaan pihisteltu, söimme molempina laskettelupäivinä ylihinnoitellun rinneravintolalounaan ja yhtenä iltana kävimme kahden ruokalajin illallisella juomien kera.
Jos me olisimme vaikka menneet Leville, ihan kaksistaankin tuo 500 olisi hetkessä mennyt majoitukseen. Vaikka kaikki ruoka olisi ostettu kaupasta ja laitettu itse, ei sekään nyt ihan ilmaista ole. No tietty kotonakin pitää syödä. Ja ne matkakulut sekä rinneliput... Jaksaisiko sitä olla niin aktiivinen, että ottaisi rinteeseen evääksi mökissä keitettyä kaakaota ja kaupasta grillimakkaraa? Tai voileipiä?
Anyways, rahan meno kannatti, sillä reissu oli hauska. Hermot lepäsivät. Maisemat täällä etelässä näyttävät ihmeellisen lumettomilta pohjois-savon hankiin verrattuna. Harmi.
woensdag, februari 21, 2007
Kuudeskymmenes
Lapsuuteni tylsimmät muistot liittyvät tenavalaumassa television katselemiseen.
Vuosi on ehkä 1977, istun kolmen muun tenavan kanssa sohvalla. Valot pimennetään, lapset komennetaan olemaan hiljaa. Voi hyvä luoja, nyt se kärsimys alkaa, mietin. Silmiä särkee jo siinä vaiheessa, kun iänikuinen Lassie kirmaa vihreällä niityllä.
Koko ohjelman katselun ajan muut tenavat ovat hiirenhiljaa. "Hyss", sanotaan, kun yritän puhua. Inhoan televisiota, inhoan Lassieta. Inhoan sitä, että pitää istua paikoillaan pimeässä huoneessa, kun haluaisin mennä ulos leikkimään. Haluaisin pomppia, loikkia ja kiljua ja leikkiä. Siskoni mukaan juoksin ja kiipeilin aina.
En ymmärrä juonesta mitään. Koira on söpö, mutta ei sitäkään jaksa töllätä ikuisesti. Lassien paras puoli on se, että se loppuu.
Noin 12-vuotiaana alan kaveerata luokkatoverini K:n kanssa. K soittaa pianoa ja rakastaa televisio-ohjelmia, kuten Brady Bunchia, jota ajetaan ulos Sky Channelista. Vieläkin päässäni soi, ei Brady Bunch, vaan erään ompelutarvikeboksin, Home Chestin, mainos. "Needles, thread, tape measure... pins must be somewhere around here...".
K on kiva kaveri, mutta haluaa, että minä kuuntelen hänen pianoläksynsä ja sormiharjoituksensa. Sen jälkeen K haluaa katsoa Brady Bunchin. Minä vihaan sormiharjoituksia ja minä vihaan Brady Bunchia. Joskus pelaan K:n Donkey Kongia, jotta aikani kuluisi paremmin. Kotiin ei viitsi mennä, koska siellä ei ole kuitenkaan ristinsielua ennen kuutta-seitsemää-kahdeksaa illalla.
Pari vuotta myöhemmin alan luuhata talleilla. Joskus joku kaveri haluaa, että tuijotan ratsastustuntia hänen kanssaan. Mielestäni se on tylsää, koska haluan tehdä asioita itse, enkä pällistellä kun muut suoriutuvat. Paitsi jos tunti valmennusta tai ratsastajana joku guru, jolta voi jotain oppiakin. Koskaan en oikein innostunut edes ratsastuskilpailuiden seuraamisesta, paitsi ehkä jonkin ison finaalin.
Teininä käyn joskus leffassa, mutta en ole kovin suosittua seuraa, koska en oikein jaksaisi tuijottaa pätkää yhdessä osassa. Enkä varsinkaan vain tuijottaa sitä pätkää, mikäli juoni ei ole aivan ihmeellisen mukaansatempaava tai lyhyt. Vieläkin lähetän usein tekstiviestejä teatterista (puhelin äänettömällä toki) ja huokaan helpotuksesta, kun ollaan puolenvälin paremmalla puolella. Kohta saa taas puhua ja liikuttaa jalkojaan.
Aikusena huomaan, että vuodet eivät ole kasvattaneet minusta intohimoista toisten ihmisten puuhastelun seuraajaa. En tosin kaipaa itsellenikään yleisöä, seuraa kyllä. Ja nyt tunnen uuden koettelemukseni saavan Nintendo Wiin muodon.
Wiitähän voi pelata yhdessä, mutta suuri osa peleistä taitaa olla yksilöpelejä. Siitäkin voi tehdä tietysti enemmän tai vähemmän sosiaalisen tapahtuman, jossa kaikki kerääntyvät television ääreen tuijottamaan ihailevasti, kun yksi *pelaa.
Ahdistukseni nousee jo, ei ihan samalle tasolle kuin Lassien katselussa, mutta ehkä melkein samoihin lukemiin kuin Aaron ykkösen kilkutuksen kuuntelussa.
Joka tapauksessa, näen sieluni silmin, kuinka Nintendo Wii tulee tahdittamaan elämääni aina siihen asti, kunnes joku muu pelikonsoli ottaa sen paikan.
Tai ehkä vihdoin ja vasta dementtinä mummona opin nauttimaan siitä, että minut parkkeerataan jonnekin nurkkaan ihailemaan kun muut tekevät. Silloin pelikonsoli voi olla jopa ratkiriemukkain asia, mitä tiedän, mikäli sitä pelaa joku toinen ihminen. Ääniä en todennäköisesti enää kuule. Ja minä odotan ei-mitään ja katselen, kun en muuta voi. Tai teen kuten isoäitini, ja puren hoitajia. Mumma joutui psykiatriselle. Hän ei ollut edes viimeisinä vuosinaan kovin taitava olemaan oman elämänsä statisti. Oli tosin vielä eläkevuosinaankin pienehkön tuotantolaitoksen toimitusjohtaja, ei hän silloinkaan halunnut siirtyä sivuun.)
(*Pelaamiseen liittyy myös toisenlainen ahdistus kuin vain se tuijottamisjuttu. Pelaamisen ideaanhan kuuluu olennaisesti se, että pojat kokeilevat ja pojat pelaavat. Pojat myös antavat ohjeita tytöille ja nappaavat pelin käsiinsä, jos jossain tulee joku magee tai vaikea paikka. "Kato mä näytän nyt sulle, miten toi hoidetaan". Jos poika epäonnistuu, se johtuu siitä, että peli on vaikea. Jos tyttö epäonnistuu, se johtuu tisseistä, munasarjoista, pimpasta tai siitä, että ylipäätään tytön pitää tuijottaa suu raollaan ja silmät ymmyrkäisinä, kun poika pelaa. Tai ehkäpä siitä, että tytön ei koskaan anneta pelata sitä mageeta tai vaikeaa kohtaa ihan itse, ilman mitään lässytyksiä, ininöitä tai ohjaimen kaappaamista.)
Edit: Siis monihan ymmärtää sen pienen poikaparan tuskaa, joka syntyy siitä, että isä tekee kaiken koko ajan pojan puolesta. Jopa pelaa kentän laidalla enemmän kuin itse poika kentällä. Mutta kun en oikein tiedä, onko tytönkään kohdalla tuo "puolesta tekeminen", aktiivisesta roolista sysääminen sen kannustavampaa/motivoimapaa tai mukavampaa - kuin tuo aktiiviseen rooliin painostaminenkaan.
Ukko sanoo usein selitykseksi naisen/tytön passiiviseen rooliin tyrkkäämiseksi sen, että "moni tyttö tykkää katsella, vaikka esim. poikaystävän futispeliä. ja futarit ovat suosittuja." Lainkaan vähättelemättä sitä, etteikö näin voisi olla (onhan miehissä todistettavasti innokkaita penkkiurheilijoita), olen futarin tyttöystävältä kuullut toisenlaisiakin mielipiteitä. Kuten että kyllä se työstä käy, kun tipulauman kera yrittää seurata kentän laidalla giljoonannen divisioonan ö-luokan pallonpotkimista. Ja koittaa vielä pelinkin jälkeen esittää uskottavasti, että on tehnyt muutakin kuin oikonut ripsaria ja meditoinut itsensä kuuhun.
Edit 2: Tästä tuli nyt taas tällainen sukupuolijuttu. Perimmäinen ajatukseni siinä ei ehkä ole yrittää epätoivoisena vinkua sitä, että miksi meitä naisia aina sorretaan. Vaan se, että yhtäläisyyksiä voi olla enemmän kuin ajatteleekaan. Kuinka moni odottaisi pienen pojan passiivisesti ihailevan siskon pelaamista? Joku voisi sanoa, että eihän se ole hauskaa. No, ei se kaikille tytöillekään ole sitä.
Edit3: Aika sekavaa, eikö? Miksi linkitän tämän sukupuolijutun ja ahdistukseni Nintendo Wiistä johtuu siitä, että tavallaan koen, että naisena minun nimenomaan PITÄISI nauttia siitä, että saan osallistua tytön roolissa tähän katseluoperaatioon. Mutta kun minä en erityisemmin pidä siitä. Lasten peli-innostuksen katseleminen on eri asia, mutta en usko, että ihan kovin montaa kuukautta tai vuotta olen siitäkään imponoitunut.
(Heh, paitsi jos kyseessä olisi oma lapsi. Sehän olisi jo maailman kahdeksas ihme. Siis se pelaaminen ja ylipäätään kaikki.).
Vuosi on ehkä 1977, istun kolmen muun tenavan kanssa sohvalla. Valot pimennetään, lapset komennetaan olemaan hiljaa. Voi hyvä luoja, nyt se kärsimys alkaa, mietin. Silmiä särkee jo siinä vaiheessa, kun iänikuinen Lassie kirmaa vihreällä niityllä.
Koko ohjelman katselun ajan muut tenavat ovat hiirenhiljaa. "Hyss", sanotaan, kun yritän puhua. Inhoan televisiota, inhoan Lassieta. Inhoan sitä, että pitää istua paikoillaan pimeässä huoneessa, kun haluaisin mennä ulos leikkimään. Haluaisin pomppia, loikkia ja kiljua ja leikkiä. Siskoni mukaan juoksin ja kiipeilin aina.
En ymmärrä juonesta mitään. Koira on söpö, mutta ei sitäkään jaksa töllätä ikuisesti. Lassien paras puoli on se, että se loppuu.
Noin 12-vuotiaana alan kaveerata luokkatoverini K:n kanssa. K soittaa pianoa ja rakastaa televisio-ohjelmia, kuten Brady Bunchia, jota ajetaan ulos Sky Channelista. Vieläkin päässäni soi, ei Brady Bunch, vaan erään ompelutarvikeboksin, Home Chestin, mainos. "Needles, thread, tape measure... pins must be somewhere around here...".
K on kiva kaveri, mutta haluaa, että minä kuuntelen hänen pianoläksynsä ja sormiharjoituksensa. Sen jälkeen K haluaa katsoa Brady Bunchin. Minä vihaan sormiharjoituksia ja minä vihaan Brady Bunchia. Joskus pelaan K:n Donkey Kongia, jotta aikani kuluisi paremmin. Kotiin ei viitsi mennä, koska siellä ei ole kuitenkaan ristinsielua ennen kuutta-seitsemää-kahdeksaa illalla.
Pari vuotta myöhemmin alan luuhata talleilla. Joskus joku kaveri haluaa, että tuijotan ratsastustuntia hänen kanssaan. Mielestäni se on tylsää, koska haluan tehdä asioita itse, enkä pällistellä kun muut suoriutuvat. Paitsi jos tunti valmennusta tai ratsastajana joku guru, jolta voi jotain oppiakin. Koskaan en oikein innostunut edes ratsastuskilpailuiden seuraamisesta, paitsi ehkä jonkin ison finaalin.
Teininä käyn joskus leffassa, mutta en ole kovin suosittua seuraa, koska en oikein jaksaisi tuijottaa pätkää yhdessä osassa. Enkä varsinkaan vain tuijottaa sitä pätkää, mikäli juoni ei ole aivan ihmeellisen mukaansatempaava tai lyhyt. Vieläkin lähetän usein tekstiviestejä teatterista (puhelin äänettömällä toki) ja huokaan helpotuksesta, kun ollaan puolenvälin paremmalla puolella. Kohta saa taas puhua ja liikuttaa jalkojaan.
Aikusena huomaan, että vuodet eivät ole kasvattaneet minusta intohimoista toisten ihmisten puuhastelun seuraajaa. En tosin kaipaa itsellenikään yleisöä, seuraa kyllä. Ja nyt tunnen uuden koettelemukseni saavan Nintendo Wiin muodon.
Wiitähän voi pelata yhdessä, mutta suuri osa peleistä taitaa olla yksilöpelejä. Siitäkin voi tehdä tietysti enemmän tai vähemmän sosiaalisen tapahtuman, jossa kaikki kerääntyvät television ääreen tuijottamaan ihailevasti, kun yksi *pelaa.
Ahdistukseni nousee jo, ei ihan samalle tasolle kuin Lassien katselussa, mutta ehkä melkein samoihin lukemiin kuin Aaron ykkösen kilkutuksen kuuntelussa.
Joka tapauksessa, näen sieluni silmin, kuinka Nintendo Wii tulee tahdittamaan elämääni aina siihen asti, kunnes joku muu pelikonsoli ottaa sen paikan.
Tai ehkä vihdoin ja vasta dementtinä mummona opin nauttimaan siitä, että minut parkkeerataan jonnekin nurkkaan ihailemaan kun muut tekevät. Silloin pelikonsoli voi olla jopa ratkiriemukkain asia, mitä tiedän, mikäli sitä pelaa joku toinen ihminen. Ääniä en todennäköisesti enää kuule. Ja minä odotan ei-mitään ja katselen, kun en muuta voi. Tai teen kuten isoäitini, ja puren hoitajia. Mumma joutui psykiatriselle. Hän ei ollut edes viimeisinä vuosinaan kovin taitava olemaan oman elämänsä statisti. Oli tosin vielä eläkevuosinaankin pienehkön tuotantolaitoksen toimitusjohtaja, ei hän silloinkaan halunnut siirtyä sivuun.)
(*Pelaamiseen liittyy myös toisenlainen ahdistus kuin vain se tuijottamisjuttu. Pelaamisen ideaanhan kuuluu olennaisesti se, että pojat kokeilevat ja pojat pelaavat. Pojat myös antavat ohjeita tytöille ja nappaavat pelin käsiinsä, jos jossain tulee joku magee tai vaikea paikka. "Kato mä näytän nyt sulle, miten toi hoidetaan". Jos poika epäonnistuu, se johtuu siitä, että peli on vaikea. Jos tyttö epäonnistuu, se johtuu tisseistä, munasarjoista, pimpasta tai siitä, että ylipäätään tytön pitää tuijottaa suu raollaan ja silmät ymmyrkäisinä, kun poika pelaa. Tai ehkäpä siitä, että tytön ei koskaan anneta pelata sitä mageeta tai vaikeaa kohtaa ihan itse, ilman mitään lässytyksiä, ininöitä tai ohjaimen kaappaamista.)
Edit: Siis monihan ymmärtää sen pienen poikaparan tuskaa, joka syntyy siitä, että isä tekee kaiken koko ajan pojan puolesta. Jopa pelaa kentän laidalla enemmän kuin itse poika kentällä. Mutta kun en oikein tiedä, onko tytönkään kohdalla tuo "puolesta tekeminen", aktiivisesta roolista sysääminen sen kannustavampaa/motivoimapaa tai mukavampaa - kuin tuo aktiiviseen rooliin painostaminenkaan.
Ukko sanoo usein selitykseksi naisen/tytön passiiviseen rooliin tyrkkäämiseksi sen, että "moni tyttö tykkää katsella, vaikka esim. poikaystävän futispeliä. ja futarit ovat suosittuja." Lainkaan vähättelemättä sitä, etteikö näin voisi olla (onhan miehissä todistettavasti innokkaita penkkiurheilijoita), olen futarin tyttöystävältä kuullut toisenlaisiakin mielipiteitä. Kuten että kyllä se työstä käy, kun tipulauman kera yrittää seurata kentän laidalla giljoonannen divisioonan ö-luokan pallonpotkimista. Ja koittaa vielä pelinkin jälkeen esittää uskottavasti, että on tehnyt muutakin kuin oikonut ripsaria ja meditoinut itsensä kuuhun.
Edit 2: Tästä tuli nyt taas tällainen sukupuolijuttu. Perimmäinen ajatukseni siinä ei ehkä ole yrittää epätoivoisena vinkua sitä, että miksi meitä naisia aina sorretaan. Vaan se, että yhtäläisyyksiä voi olla enemmän kuin ajatteleekaan. Kuinka moni odottaisi pienen pojan passiivisesti ihailevan siskon pelaamista? Joku voisi sanoa, että eihän se ole hauskaa. No, ei se kaikille tytöillekään ole sitä.
Edit3: Aika sekavaa, eikö? Miksi linkitän tämän sukupuolijutun ja ahdistukseni Nintendo Wiistä johtuu siitä, että tavallaan koen, että naisena minun nimenomaan PITÄISI nauttia siitä, että saan osallistua tytön roolissa tähän katseluoperaatioon. Mutta kun minä en erityisemmin pidä siitä. Lasten peli-innostuksen katseleminen on eri asia, mutta en usko, että ihan kovin montaa kuukautta tai vuotta olen siitäkään imponoitunut.
(Heh, paitsi jos kyseessä olisi oma lapsi. Sehän olisi jo maailman kahdeksas ihme. Siis se pelaaminen ja ylipäätään kaikki.).
dinsdag, februari 20, 2007
Viideskymmenesyhdeksäs
Santa Claus -rasian syöminen jatkuu yhä. Kyseessä kaappiin jäänyt joululahjasuklaarasia. Ukolla lienee tekosensa siinä asiassa, että suklaat hupenevat silmissä, tämäkin JO nyt avattu. Aikaisemmin ei ole ollut tavatonta, että pääsiäissuklaa tulee syötyä vasta marraskuussa, eikä välttämättä edes saman vuoden.
Poikani armahaiseni Pieni Mies oli erittäin virkeä tänään, kun kävin päivystämässä sairaalavuoteen äärellä. CRP on laskenut 132 => 110, veriarvot näyttävät kokolailla paremmilta. Ja itse keuhkot kuulostivat paremmilta. Aamukierron tuomio oli ollut, että parempaan suuntaan ollaan nyt menossa. Kotiipaluu luonnollisesti ei vielä suunnitteilla.
Peruin tilapäishoitojakson tältä erää ja sain varattua maaliskuulle ylimääräiset 2 päivää (yhteensä siis 4 päivää ensi kuussa, mutta eri viikoilla!). Halusin kahdessa erillisessä jaksossa, varsinkin nyt kun Poika ei ole siellä taas pitkään aikaan ollut. Täytyy taas tottua. Itse asiassa hyvä näin, hoitopaikasta sanoivat, että asukkaita on kipeänä. Eli aika todennäköisesti sieltä olisi joku tauti tarttunut.
Pääsiäisenä on toinen ylimääräinen kaksipäiväinen. Maalis- ja huhtikuu menevätkin sitten niin, ainakin toistaisen suunnitelman mukaan, että joka toinen viikko on 2 päivää tilapäishoidossa. Aika hyvä juttu!
Täällä kotona on kovin hiljaista. Laitoin perunat kiehumaan. Ajattelin syödä lohta kolmessa eri muodossa (graavi, savu, uuni) ja siikaa yhdessä (järvisiika, savu). Ja sinappisilliä. Koko päivän tehnyt mieli sipsejä, ranskalaisia ja pitsaa, mutta luulen, että nämä välttävät.
Heh.
Poikani armahaiseni Pieni Mies oli erittäin virkeä tänään, kun kävin päivystämässä sairaalavuoteen äärellä. CRP on laskenut 132 => 110, veriarvot näyttävät kokolailla paremmilta. Ja itse keuhkot kuulostivat paremmilta. Aamukierron tuomio oli ollut, että parempaan suuntaan ollaan nyt menossa. Kotiipaluu luonnollisesti ei vielä suunnitteilla.
Peruin tilapäishoitojakson tältä erää ja sain varattua maaliskuulle ylimääräiset 2 päivää (yhteensä siis 4 päivää ensi kuussa, mutta eri viikoilla!). Halusin kahdessa erillisessä jaksossa, varsinkin nyt kun Poika ei ole siellä taas pitkään aikaan ollut. Täytyy taas tottua. Itse asiassa hyvä näin, hoitopaikasta sanoivat, että asukkaita on kipeänä. Eli aika todennäköisesti sieltä olisi joku tauti tarttunut.
Pääsiäisenä on toinen ylimääräinen kaksipäiväinen. Maalis- ja huhtikuu menevätkin sitten niin, ainakin toistaisen suunnitelman mukaan, että joka toinen viikko on 2 päivää tilapäishoidossa. Aika hyvä juttu!
Täällä kotona on kovin hiljaista. Laitoin perunat kiehumaan. Ajattelin syödä lohta kolmessa eri muodossa (graavi, savu, uuni) ja siikaa yhdessä (järvisiika, savu). Ja sinappisilliä. Koko päivän tehnyt mieli sipsejä, ranskalaisia ja pitsaa, mutta luulen, että nämä välttävät.
Heh.
maandag, februari 19, 2007
Viideskymmeneskahdeksas
- Pikkupojalla keuhkis, paikka osastolta viime yönä klo 2.30
- Helvetti! Helvetin poikkeukselliset hiihtolomaviikon aukioloajat (esim: kirjasto)
- Miksi ihmeessä aloin opiskella matkailua ammattikorkeakoulussa? Eikö olisi pitänyt tajuta jo vuosia sitten, että se ei ole minua varten? Jo vaistoni tästä minua varoitti. Oi miksi olin typerä?
- Kuka käski ilman kylmentyä NÄIN paljon?
- PMS = Pass My Shotgun
En tiedä, auttaako Fasun Santa Claus -suklaakonvehtirasian vetäminen pemssiperäiseen murhanhimoisuuteen, mutta taidan poistua ja kokeilla sitä.
- Helvetti! Helvetin poikkeukselliset hiihtolomaviikon aukioloajat (esim: kirjasto)
- Miksi ihmeessä aloin opiskella matkailua ammattikorkeakoulussa? Eikö olisi pitänyt tajuta jo vuosia sitten, että se ei ole minua varten? Jo vaistoni tästä minua varoitti. Oi miksi olin typerä?
- Kuka käski ilman kylmentyä NÄIN paljon?
- PMS = Pass My Shotgun
En tiedä, auttaako Fasun Santa Claus -suklaakonvehtirasian vetäminen pemssiperäiseen murhanhimoisuuteen, mutta taidan poistua ja kokeilla sitä.
zondag, februari 18, 2007
Viideskymmenesseitsemäs
Tämä on outojen unien aikaa.
Eilen nukuimme Pikku-Ukon kanssa melko pitkään. Pikku alkoi kukkua joskus aamulla 9 aikoihin, mutta raahustin hakemaan hänet huoneestaan kainalooni. Siihen simahti. Nukuimme melkein puolille päivin.
Yhtäkkiä unessa olin menossa tapaamaan Ukkoa hänen työpaikalleen. Menin isoon rakennukseen, vastaanottoaulan ohittaen. En tiennyt lainkaan, missä kerroksessa Ukon huone on, enkä jostain syystä kysynyt sitä keneltäkään, myöskään Ukolta itseltään. Matkustin hissillä ylös ja alas vaihtuvien ihmisten kanssa. Yritin näyttää professionaalilta ja katu-uskottavalta heidän rinnallaan.
Kun hissi tuli alakerrokseen, huomasin, että Ukko oli jättänyt tiskille kulkukorttinsa ja päättelin siitä, että hänen on oltava jossain lähistöllä. Astuin ulos aulaan ja huomasin, että kas vain, täällä ensimmäisessä kerroksessa onkin Prisma. Onpa kätevää, mietin. Tähän voi tulla vaikka tekemään ruokaostokset työpäivän jälkeen, eikä tarvitse erikseen ajaa kaupan kautta.
Sitten näinkin tutun hahmon pukeutuneena ihmeellisiin maalarin kamppeisiin: valkoisiin, maalia täynnä oleviin haalareihin ja punaiseen paitaan. Kengät oli selvästi varastettu tai lainattu Pikku Kakkosen Onni-klovnilta. Sehän on Ukko, mutta mitä tekemässä? Ukko oli avannut kaupan lasi-ikkunassa olevan liukuoven ja oli kuljettamassa sitä kautta, varashälyttimien ohitse tavaraa. Saaliina näytti toistaiseksi olevan vain vino pino sekkejä pahvilaatikossa ja luonnollisesti - nippu joulukuusen koristeita. (Kätevää!)
Kävelin Ukon viereen ja tervehdin häntä. Hän nosti kiireisen näköisenä katsettaan ja nyökkäsi sen oloisena, että haluaisi minun joko auttavan häntä tai pysyvän loitommalla. "Mä oon nyt noi tähän tuonu, mut sit viel olis yks justka. Pitäs vaan toi iso lasi-ikkuna saada veks, niin sit mä saan sen mahtuun", Ukko mittaili silmillään ja tunnusteli käsillään Prisman lasitusta. Seisoimme liikkeen ulkopuolella. Vieressämme oli lauma Solin siivoojia mopit käsissä, takanamme vastaanottotiski.
"Siis sä oot niinku pöllimässä täältä kamaa, häh? Eiks noi muka huomaa mitään?", kysyin ja jatkoin: "Mitä sä meinaat tehdä, jos noi soittaa kytät?" Vilkaisin Solin moppihemmoja kohden.
"Äh, ei ne mitään huomaa, mä oon tehny tätä ennenkin", sanoi Unen Ukko täydessä tohinassa.
"Vittu lopeta nyt, toi on ihan älytöntä.", aloin raivota. "Mitä sä muka tosta oikein kostut. Entä jos kytät tulee nyt tänne, sä jäät fakkiin ja saat ihan taatusti kenkää". Aloin tulla vihaiseksi.
"No mut hei kulta, ku mun palkka ei riitä sun kaikkiin toiveisiin. Jos mä nyt teen tän keikan ja pistän kato kaiken säästöön, niin sit me voidaan ostaa se talo", Ukko selitti. "Mä teen tän vaan ihan SUN takia, etsä tajuu? Eikä tästä edes jää kiinni, kato MÄ tiedän miten tää menee. Ei noita kiinnosta, jos tän kaupan rullaa, kato niillon kummiski niin pieni palkka. Eikä ne mitään tajuu, ne on niin urpoja", hän jatkoi.
"Nii, no etsä daiju nää, et noi siivoojat mulkkaa sua, ne alkaa käydä vähän epäluuloisiks. Ei tää nyt hei ihan uskottavalta näytä. Ja mitä vittuu sä teet noilla kuusenkoristeilla, kandee sit hei saada kakkuu joidenkin joulukoristeiden nyysimisestä? Kova jätkä! Ja kuka tässä urpo oikein on? Sä jätit sun kulkukortin tohon, missä on vittu sun koko vitun nimi ja sit tuut tähän kymmenen metrin päähän tyhjentää tota liiketta. Ai vähä ne ei niinku tajuu, kuka sä oot? Ja vielä vähemmän meillä sitten on rahaa, kun sä istut linnassa, eikä sulla ole duuniakaan. Ja sitäpaitsi mä en minkään kriminaalin kanssa ala seurustella, et tää suhde päättyy tähän jos et sä lopeta NYT, kiljuin.
"Okei, okei, kulta. Rauhotu nyt. Kato kyl mä lopetan, mut sä viel näät et SÄ oot se, joka meistä on väärässä. Sä tuut katuun tätä vielä", sanoi Ukko.
Sain Unen Ukon keskeytettyä sillä erää haaveensa kassakaapin tuomisesta Prisman lasi-ikkunan lävitse. Uni muuttui yhä kummallisemmaksi.
Hengailin Ukon kanssa mitä oudommissa paikoissa. En luottanut oikein yhtään siihen, ettei jotain hölmöilyjä taas paljastuisi, joten vahdin ja kuljin hänen kannoillaan koko ajan. Seksikin alkoi ällöttää. Miten ihmeessä me nyt tähän tilanteeseen jouduttiin, ihmettelin ja pohdin, pitäisikö pistää koko juttu poikki. Eihän tästä nyt mitään tule, enkä mä jaksa aikuista ihmistä vahdata koko loppuelämääni. Miks tostakin paljastui, et se on vaan tommonen vitun selkärangaton paska! Aina mä törmään tähän samaan...
Yhtäkkiä huomasin jotain outoa: Ukolla olikin vaaleat hiukset ja siniset silmät. Tässä on nyt jotain mätää, mietin. Munhan piti seurustella sellaisen tummatukkaisen ja ruskeasilmäisen miehen kanssa. Ei helvetti, väärä mies! Tajusin hetkessä, että olinkin hengannut koko ajan ihan jonkun toisen kanssa. Voi jumalauta. Miten mä nyt tän Ukolle selitän? Tuskien taival! Ahdistusten ahdistus! Mistä nyt keksin sellaisen meriselityksen, että Ukko ymmärtää mun vain EREHDYKSESSÄ henganneen Prisman joulukuusenkoristeita ryöväävän vaalean, Onni-klovnin kenkiä ja maalarin haalaria käyttävän miehen kanssa?
Heräsin hikisenä ja ahdistuneena. Tajusin, että unessa ollut vaalea mies oli poikaystäväni yli kymmemen vuoden takaa. Sanottakoon nyt se, että oikeasti hän ei Prismaa, eikä kyllä mitään muutakaan liikettä tyhjentäisi.
Missähän vaiheessa nämä exät lakkaavat marssimasta yksi toisensa jälkeen mun uniin? Kysyn vain...
Eilen nukuimme Pikku-Ukon kanssa melko pitkään. Pikku alkoi kukkua joskus aamulla 9 aikoihin, mutta raahustin hakemaan hänet huoneestaan kainalooni. Siihen simahti. Nukuimme melkein puolille päivin.
Yhtäkkiä unessa olin menossa tapaamaan Ukkoa hänen työpaikalleen. Menin isoon rakennukseen, vastaanottoaulan ohittaen. En tiennyt lainkaan, missä kerroksessa Ukon huone on, enkä jostain syystä kysynyt sitä keneltäkään, myöskään Ukolta itseltään. Matkustin hissillä ylös ja alas vaihtuvien ihmisten kanssa. Yritin näyttää professionaalilta ja katu-uskottavalta heidän rinnallaan.
Kun hissi tuli alakerrokseen, huomasin, että Ukko oli jättänyt tiskille kulkukorttinsa ja päättelin siitä, että hänen on oltava jossain lähistöllä. Astuin ulos aulaan ja huomasin, että kas vain, täällä ensimmäisessä kerroksessa onkin Prisma. Onpa kätevää, mietin. Tähän voi tulla vaikka tekemään ruokaostokset työpäivän jälkeen, eikä tarvitse erikseen ajaa kaupan kautta.
Sitten näinkin tutun hahmon pukeutuneena ihmeellisiin maalarin kamppeisiin: valkoisiin, maalia täynnä oleviin haalareihin ja punaiseen paitaan. Kengät oli selvästi varastettu tai lainattu Pikku Kakkosen Onni-klovnilta. Sehän on Ukko, mutta mitä tekemässä? Ukko oli avannut kaupan lasi-ikkunassa olevan liukuoven ja oli kuljettamassa sitä kautta, varashälyttimien ohitse tavaraa. Saaliina näytti toistaiseksi olevan vain vino pino sekkejä pahvilaatikossa ja luonnollisesti - nippu joulukuusen koristeita. (Kätevää!)
Kävelin Ukon viereen ja tervehdin häntä. Hän nosti kiireisen näköisenä katsettaan ja nyökkäsi sen oloisena, että haluaisi minun joko auttavan häntä tai pysyvän loitommalla. "Mä oon nyt noi tähän tuonu, mut sit viel olis yks justka. Pitäs vaan toi iso lasi-ikkuna saada veks, niin sit mä saan sen mahtuun", Ukko mittaili silmillään ja tunnusteli käsillään Prisman lasitusta. Seisoimme liikkeen ulkopuolella. Vieressämme oli lauma Solin siivoojia mopit käsissä, takanamme vastaanottotiski.
"Siis sä oot niinku pöllimässä täältä kamaa, häh? Eiks noi muka huomaa mitään?", kysyin ja jatkoin: "Mitä sä meinaat tehdä, jos noi soittaa kytät?" Vilkaisin Solin moppihemmoja kohden.
"Äh, ei ne mitään huomaa, mä oon tehny tätä ennenkin", sanoi Unen Ukko täydessä tohinassa.
"Vittu lopeta nyt, toi on ihan älytöntä.", aloin raivota. "Mitä sä muka tosta oikein kostut. Entä jos kytät tulee nyt tänne, sä jäät fakkiin ja saat ihan taatusti kenkää". Aloin tulla vihaiseksi.
"No mut hei kulta, ku mun palkka ei riitä sun kaikkiin toiveisiin. Jos mä nyt teen tän keikan ja pistän kato kaiken säästöön, niin sit me voidaan ostaa se talo", Ukko selitti. "Mä teen tän vaan ihan SUN takia, etsä tajuu? Eikä tästä edes jää kiinni, kato MÄ tiedän miten tää menee. Ei noita kiinnosta, jos tän kaupan rullaa, kato niillon kummiski niin pieni palkka. Eikä ne mitään tajuu, ne on niin urpoja", hän jatkoi.
"Nii, no etsä daiju nää, et noi siivoojat mulkkaa sua, ne alkaa käydä vähän epäluuloisiks. Ei tää nyt hei ihan uskottavalta näytä. Ja mitä vittuu sä teet noilla kuusenkoristeilla, kandee sit hei saada kakkuu joidenkin joulukoristeiden nyysimisestä? Kova jätkä! Ja kuka tässä urpo oikein on? Sä jätit sun kulkukortin tohon, missä on vittu sun koko vitun nimi ja sit tuut tähän kymmenen metrin päähän tyhjentää tota liiketta. Ai vähä ne ei niinku tajuu, kuka sä oot? Ja vielä vähemmän meillä sitten on rahaa, kun sä istut linnassa, eikä sulla ole duuniakaan. Ja sitäpaitsi mä en minkään kriminaalin kanssa ala seurustella, et tää suhde päättyy tähän jos et sä lopeta NYT, kiljuin.
"Okei, okei, kulta. Rauhotu nyt. Kato kyl mä lopetan, mut sä viel näät et SÄ oot se, joka meistä on väärässä. Sä tuut katuun tätä vielä", sanoi Ukko.
Sain Unen Ukon keskeytettyä sillä erää haaveensa kassakaapin tuomisesta Prisman lasi-ikkunan lävitse. Uni muuttui yhä kummallisemmaksi.
Hengailin Ukon kanssa mitä oudommissa paikoissa. En luottanut oikein yhtään siihen, ettei jotain hölmöilyjä taas paljastuisi, joten vahdin ja kuljin hänen kannoillaan koko ajan. Seksikin alkoi ällöttää. Miten ihmeessä me nyt tähän tilanteeseen jouduttiin, ihmettelin ja pohdin, pitäisikö pistää koko juttu poikki. Eihän tästä nyt mitään tule, enkä mä jaksa aikuista ihmistä vahdata koko loppuelämääni. Miks tostakin paljastui, et se on vaan tommonen vitun selkärangaton paska! Aina mä törmään tähän samaan...
Yhtäkkiä huomasin jotain outoa: Ukolla olikin vaaleat hiukset ja siniset silmät. Tässä on nyt jotain mätää, mietin. Munhan piti seurustella sellaisen tummatukkaisen ja ruskeasilmäisen miehen kanssa. Ei helvetti, väärä mies! Tajusin hetkessä, että olinkin hengannut koko ajan ihan jonkun toisen kanssa. Voi jumalauta. Miten mä nyt tän Ukolle selitän? Tuskien taival! Ahdistusten ahdistus! Mistä nyt keksin sellaisen meriselityksen, että Ukko ymmärtää mun vain EREHDYKSESSÄ henganneen Prisman joulukuusenkoristeita ryöväävän vaalean, Onni-klovnin kenkiä ja maalarin haalaria käyttävän miehen kanssa?
Heräsin hikisenä ja ahdistuneena. Tajusin, että unessa ollut vaalea mies oli poikaystäväni yli kymmemen vuoden takaa. Sanottakoon nyt se, että oikeasti hän ei Prismaa, eikä kyllä mitään muutakaan liikettä tyhjentäisi.
Missähän vaiheessa nämä exät lakkaavat marssimasta yksi toisensa jälkeen mun uniin? Kysyn vain...
donderdag, februari 15, 2007
Viideskymmeneskuudes
You tube esittää: "Kreatief met Kurk, Les 5: Lijden". Sopii myös hollantia heikosti taitaville.
Katsoimme eilen Ukon kanssa SVT:tä, josta tuli uskomattoman korni, mutta tosissaan tehty askarteluohjelma. Siitä Ukko loihe muistelemaan erästä 90-luvun alkupuolella Hollannissa tullutta sarjaa. Yllä eilen katsomamme pätkä. Suosittelen!
***********
Hyppäys tyystin toiseen asiaan:
Periaatteessa, periaatteesta en pidä toisten ihmisten valintojen arvostelemisesta, edes blogissa ja kaikkein vähiten julkisesti, blogissa. Ja nyt rikon itseäni vastaan. Selasin tässä hetki sitten suomenkielisiä uutisotsikoita ja silmiin hyppäsi lause M-E Hytösen kolumnista IL:ssä: "Kaikki tietävät myös, että Forsiuksen elämä on välillä ollut raskasta, koska eron jälkeen hänellä ei ollut kuukausiin edes omaa asuntoa."
Asiaa tarkemmin tuntematta lainkaan, epäilen syvästi, että Mr Harkimo olisi paiskannut 6kk lapsensa äiteineen asunnosta pihalle. Aloin miettiä tuntemiani avioeroja. Useimmissa tapauksissa, vaikka kuinka veemäiseltä se olisi tuntunutkin, eroava pariskunta on sietänyt toistensa läsnäoloa siihen asti, kunnes toisenlainen asumisratkaisu on löytynyt. Näin ainakin siinä tapauksessa, että perheessä on lapsia. Ukolla meni aikaa reilu puoli vuotta ulos muuttamiseen, tänä aikana pedattiin elämää siihen malliin, että ainakin lapsilla on hyvä olla, vaikka aikuisilla olisikin kipeä tilanne.
Puolivuotias vauva ei tietenkään kovin paljon kysymyksiä esitä siitä, miksi ympäristö vaihtuu tavan takaa, jos se nyt ylipäätään on kovin usein vaihtunutkaan. En väitä, että tästä kohtalosta lapselle on ns. ikuisia traumoja syntynyt. Omien vanhempien tai oman äidin luona yöpyminenhän voi olla melko kätevääkin, koska siinä saattaa saada itselleen vähän sitä omaa aikaakin. Ja ymmärtäähän sen, että jos on ero meneillään, on sen tuoreen exän mulkoilu aika inhottavaa.
Mutta miten olen tulkitsevinani tekstistä (niin, kävin lukemassa saman myös yksinhuoltajan päiväkirjasta) jotain sellaista henkeä "olimme niin urheita, ei edes kattoa pään päällä vaan raahustimme ovelta ovelle kuin karjalan evakot".
Ei helvetti. Mä epäilen vahvasti, että ikätoverini Merikukka kuuluu samalla tavalla kuin minäkin joukkoon "kultalusikka suussa syntyneet" (ehkä hän vielä enemmän). Epäilen vahvasti, että Merikukan turvaverkko on sen verran tiheä ja sosioekonominen asema vankka, että ne yhdessä mahdollistavat ratkaisut, jotka ovat suurimmalta osalta yksinhuoltajista täysin mahdollisuuksien ulkopuolella.
Suurin, tai ainakin merkittävä osa eroavista ei voi napata lapsia/lasta kainaloon ja ryysätä sukulaistensa tai ystäviensä luokse. Useimmilla tuntemillani ihmisillä ei ole sellaisia välejä vanhempiin/sisaruksiin/ystäviin (tämä ei toki välttämättä ole varallisuudesta kiinni). Suurimmalla osalla tuntemistani ihmisistä ei ole niin väljiä asuntoja, että sinne majoitetaan kivasti lastensa/lapsensa kera äiti, joka ei enää siedä Ukkonsa naamataulua edes sen vertaa, että odottaisi soveliaan asumisratkaisun löytymistä. Siihenhän voi mennä aikaa muutamasta viikosta muutamaan kuukauteen, jos on valikoiva.
Nyt saa toki pohtia, mikä tässä asiassa minua niin nyppii. Voisin kuvitella kyllä, että itsekin tietynlaisessa erossa nappaisin vauvan kainaloon ja nelistäisin vanhempieni hoteisiin etsimään omaa asuntoa. Tai - hmm - ehkä en enää, en tässä suhteessa (Ukolle terveisiä, *irvistys*), mutta muutama vuosi sitten toisenlaisessa suhteessa kyllä (exälle terveisiä, vaikka ei se kyllä blogeja lue).
MF:n ratkaisu ei hämmennä. Loukkaantunut prinsessa tietää ja luottaa, että kyllä se parempi peti löytyy itselle ja vauvarinssille, jos patjan alla on herne ja sulhokin paljastui suutelun loputtua rupikonnaksi.
Käännynnäiset julistavat. Ehkä olen vastikään hahmottanut lapseni ystävällisellä avituksella (= olemassaololla) tekoihin ja niiden seurauksiin liittyvää vastuuta. Järjettömissäkin suhteissa harrastetaan seksiä ja seksin tuloksena voi olla vauva. Järjetön suhde ja vauva ovat huonoja yhdistelmiä. Vauva on lapsi on ihminen, ei vain rakkaudella ruokittava ja metrillä vaatetettava vaaleanpunainen pallukka (ex-anoppini äiti kuulemma aina sanoi, että vauvan ruokkii markalla ja vaatettaa metrillä). Kun rakkauden hedelmä on laitettu alulle kelvottomassa suhteessa, se kelvoton tulee kuitenkin olemaan lapsen toinen vanhempi, vaikka suhde olisikin ohi. Eikä se siitä miksikään muutu, vaikka sanoisi "äiti, emmä tätä halunnu".
Edellisen kappaleen sisältö liittyy enemmän itseeni kuin käsittelemääni artikkeliin. Kiteytin siinä lähinnä ne ajatukset, jotka valtasivat pääni, kun huomasin olevani raskaana eräässä suhteessa, armon vuonna 2001.
Suurimman osan Pojan elämästä olen saanut todella paljon hoitoapua. Merkittävän osan Pojan elämästä olen asunut vanhempieni nurkissa juuri siksi, jotta saisin sitä apua. Ratkaisu on ollut hyvin suuressa määrin minun käsissäni.
Jokainen voi kuvitella, ettei yksin asuttujen vuosien jälkeen ole aina ratkiriemukasta asua omien vanhempien luona ja yrittää tunkea omia vaatteita jollekin rojusta varta vasten tyhjennetylle, vapaana olevalle hyllylle. Mutta en ole niinkään varma, että kehtaisin tätä ratkaisua kovin paljon tuoda esille pakkorakona tai raskaana valintana.
Se ei ollut petetyn ja jätetyn yksinhuoltajaäiti-rassukan via dolorosa, vaan helpohko, toisinaan hatuttava ja kompromisseja vaativa, hyväosaisen perheen tyttären hyödyntämä vaihtoehto. Vanhempani tarjosivat minulle vaihtoehdon asua heidän luonaan niin kauan, kunnes katsoin, että pärjäämme kaksistaankin.
Tästä syystä epäilen, ilman parempaa tietämystä toki, että MF:llakin olisi ollut kyseessä kuitenkin mukavamman vaihtoehdon valitseminen. Ei surkea, sydäntä raastava kodittomuus: "Mikä julma mies, julma kohtalo. Ajaa nyt lapsensa äiti pienen nyytin kanssa keppikerjäläiseksi kadulle! Siellä ne ovat kuukausikaupalla kiertäneet armoa ja yösijaa anomassa, kova leivänkannikka appeena." Puuttuu matkanaiselta enää kekäleeksi luultu kissan silmä, niin surkeus olisi täydellistä.
***********
Yksinhuoltajapäiväkirjan surffailutuokiossa törmäsin myös linkkien kautta sivustoon "elatusvelvollisten liitto". Hetken verran harkitsin, että olisin suositellut sivustoa Ukolle. Hän ei tunne aina suomalaisia systeemejä, eikä yleensä tuppaa elatusvelvollisuus-asioista kenenkään muun kuin minun kanssani (kai?) keskustelemaan. Ajattelin, että tuolta hän voisi löytää jotain sellaista infoa, jota minä en tiedä, vaikkapa elatustuen indeksikorotuksista.
En sitten kuitenkaan viitsinyt postittaa linkkiä. Jo etusivu palvelee ongelmaisia: "Liitto pitää myös yllä tapaamispaikka Huliviliä. Hulivilin toiminnan tavoitteena on tarjota turvalliset tapaamistilat toisistaan erossa asuvalle lapselle ja hänen vanhemmalleen." Oikealla puolella laatikossa on linkki artikkeliin "Nettimylly auttaa päihdeongelmaisia".
Kuulin heti korvissani, että Ukkoni sanoisi: "Hei Kulta, toi on TOSI SUOMALAINEN ja masentava palsta. Jos tuollainen olisi Hollannissa, niin siinä lähdettäisiin myönteisellä tavalla tukemisesta. Esiteltäisiin mahdollisuudet, mutta ei lähdettäisi heti siitä olettamuksesta, että "Ok, täällä on näitä elatusvelvollisia, siis miehiä ja se marginaalinen ryhmä epäkelpoja etä-äitejä. Kyllä niistä niin suuri osa kummiskin hakkaa (tai tulee hakatuksi) ja dokaa, että päihdeapu ja mahdollisuudet tuettuihin tapaamisiin kandee laittaa niille framille".
Tähän voi sanoa: "Kuule, ninna! Kun nyt xx prosentissa tapauksista on ongelmia ja xx prosentti suomalaisista on alkoholiongelmaisia ja x moni hakkaa/pettää/on syrjäytymisvaarassa, niin kyllä se vaan on tarpeen laittaa tiedot niin, että ne löytää. Turha se on yhtään sulkea silmiään siltä, että tämä on maa, jossa puolet naisista ja miehistä on joskus pettänyt kumppaniaan, puolet tuoreista avioliitoista päättyy eroon, 70% uudelleen solmituista päättyy eroon ja väkivaltaa on kokenut taas - no piru kun en muista, mutta ihan MIÄLTSISTI ihmisiä. Jos ei halua kohdata näitä tosiasioita, niin sitten skippaa, eikä avaa koko sivustoa. Me olemme saaneet kiitosta jo x-paljon siitä, että ihmiset ovat kohdanneet auttavan käden ja kipeä asia nostettu päivänvaloon".
Pointti on ok. Mutta ymmärrän toisaalta "Ukkomaisen" mielipiteen. Hänellä, kaikista vaikeuksista huolimatta, on kommunikaatioyhteys lasten äitiin. Tapaamiset sujuvat hyvin ja niissä on jonkin verran joustoa. Elatusasiat ovat järjestyksessä. Lapsia ei käännytetä toista vanhempaa vastaan. Eroon ei ole liittynyt väkivaltaa eikä päihteitä. Kuitenkaan kaikki asiat eivät ole aina heti selvillä, harva on asiantuntija avioero- ja lapsenhuolto/elatusasioissa.
Vaikka eroon ja huoltajuuteen/elatussopimukseen ei liittyisi mitään suurta dramatiikkaa, voivat jotkut arkipäiväisiltä tuntuvat asiat aiheuttaa ristiriitoja ja tuottaa surua. Onko näille pienille, mutta merkityksellisille ongelmille missään keskustelussa sijaa, kun keskiössä tuntuu olevan (ainakin minun näkökulmastani katsottuna) aika äärimmäiset ongelmat?
Tämä sama pätee osin eilen vaahtoamiini keskustelupalstoihin. Joidenkin mielestä ongelmia ei ole, jos niihin ei tarvitse vetää mukaan raastuvanoikeutta, lähestymiskieltoa, lastenvalvojaa ja huostaanottoa. Ei kai se niin kuitenkaan ole. Ihan tavallisetkin, arkipäiväisiä suruja ja pettymyksiä läpikäyvät eronneet voivat tarvita toisinaan apua ja tietoa. Vaikka niistä indeksikorotuksista. Tai virtuaaliolkapäätä jakamaan surun siitä, etteivät omat lapset jaakaan arkea kuin säännöstelyn alaisesti. Ei silloin välttämättä halua sitten ensimmäisenä törmätä uumoiluun "taisit muuten sittenkin juopotella ja nyrkkikin ehkä viuhahti - tässä jelppivä linkki, ruoja".
***********
Poitsu on kipeä :-(
dinsdag, februari 13, 2007
Viideskymmenesviides
Uusperheellisyyttä kohti melko hitaasti ja kiemurrellen lipuvana yksinhuoltajana iskee toisinaan halu etsiä jonkinlaista vertaistukea tai keskusteluseuraa toisista suunnilleen samassa tilanteessa olevista.
Vaikka en olekaan eronnut, olen vieraillut eroperhe-palstalla, enimmäkseen lukemassa kommentteja. Taannoin kurkin myös uusperheelliset-palstalle, mutta nyt sitäkään ei enää tarvitse tehdä, koska se lakkasi entisessä muodossaan olemasta. UusiOnni-palstalla en ole vieraillut.
Viestiketjujen lukeminen on ollut usein ajatuksia herättävää. Kovin voimaannuttavana kokemuksena (yökkö muotisana) en ole visiittejä pitänyt.
Olen lukenut artikkeleita uusperheen muodostumisesta/muodostamisesta ja tietysti nyt voi(si) sanoa, että no niin, kun sinä et mitään ymmärrä, niin tietysti koet tulevaisuuden vain ruusunpunaisena ja ajattelet, että ei teillä "näitä" ongelmia (= niitä, mitä kaikilla muillakin/suurimmalla osalla) ole tai tule olemaan. Siksi nämä realiteetteja käsittelevät ketjut närkästyttävät. Teidän ylivertainen rakkautenne peittoaa kaiken ja kaikki menee kuin tanssi. Lapset alkavat kutsua sinua äidiksi ja kukoistat kuin vasta naitu morsian punaisine poskineen, siemenet sisässä.
Ei hitto. En mä halua, että lapset mua alkaisivat kutsua äidiksi. En mä ole niiden äiti, niillähän on jo äiti. Mä olen kohta kuusinkertainen täti, kahdenkymmenen vuoden perinteellä. Mulle käy ihan hyvin rooli äitipuoli-tätinä, isän uutena naisystävänä. Joka on vähän outo (näin "ne" yleensä sanovat), mutta ihan okei (toivottavasti).
Enkä koe tulevaisuutta vain huumaavana idyllinä, jos nyt nykyisyyttäkään (*irvistys*). Olen ehtinyt jo kilahtaa AINAKIN kerran "exän takia". Viimeksi siksi, että Ukko meni vaihtamaan hänen rikki menneen autonrenkaansa ja tuli luokseni ehkä n. 15 min myöhemmin kuin olisi muuten tullut. Niin, kun hän siis todella vain vaihtoi sen renkaan.
Olen äyskinyt kun Ukko on tehnyt lastensa kanssa jonkun asian toisin kuin itse ehkä mahdollisesti tekisin, jos lapsia olisi kaksi ja olisin niiden etävanhempi. (Niin siis todellakin ehkä ja mahdollisesti. Tämä mieli on tämä mieli ja toisessa tilanteessa toinen mieli.)
Olen murjottanut, kun Ukko ei ole soittanut/lähettänyt tekstiviestiä/emailia/tms lapsiviikonlopun/viikon aikana. Olen murjottanut, jos Ukko on viettänyt aikaa lapsiviikonlopun/viikon/päivän jälkeen jonkun kaverinsa kanssa. Viettänyt hauskaa aikaa ILMAN MINUA, kun minä olen häntä niin kaivannut.
Ehtiihän näitä parisuhteen megaongelmia jo lyhyessäkin ajassa tulla - ja jos vain itseään kuulostelee, voi uumoilla mikä juttu jo seuraavaksi ketuttaa, potuttaa, ottaa aivoon ja hatuttaa.
Esim:
* Exä soittaa liian usein (mitä silläkin muka asiaa)/ei soita koskaan (aina mies joutuu)
* Lapset ovat liian itsenäisiä (uppiniskaisia ja röyhkeitä!)/epäitsenäisiä (ei kukaan enää tuossa iässä, mun kummityttäreni osas tän jo vastasyntyneenä!)
* Lapset ovat energisiä (pomppivat ja loikkivat)/eivät ole (tuossa iässä minä kävelin jo kilometrien lenkkejä)
* Isä ostaa lapsille vaatteita (menee rahaa!)/ei osta vaatteita (onko sen pakko olla noin pihi...)
* Isä pesee vaatteet (pesukone varattu)/ei pese vaatteita (likaisia romppeita siellä täällä)
* Isä harrastaa lasten kanssa (ovat poissa ja olen yksin)/ei harrasta (ovat kintuissa pyörimässä)
* Minä en saa tarpeeksi huomiota (tunnen oloni ulkopuoliseksi)/koko ajan häiritään (ei siunaamankaan rauhaa)
* En saa läheisyyttä/koko ajan klähmitään ja puristellaan
* Emme tee lasten kanssa yhdessä ja ole oikea perhe/V*ttu kun koko ajan pitää ja pitää (ei saa edes VIIKONLOPPUINA LEVÄTÄ!)
* Isä pitää kuria lapsille (epäempaattinen diktaattori!)/ei pidä (voi jeesus mikä sirkustelija, noin niitä narsisteja kasvatetaan)
* Isä laittaa lapsille ruokaa (ja sitten ne ei edes syö)/ei laita (no eihän ne nyt koskaan edes opi syömään ja sitten ne luulee vielä 50-vuotiaina, että ihminen elää tuc-kekseillä ja maapähkinävoilla)
Minä joudun laittamaan ruokaa (kauhee homma, laittais nyt omille kakaroilleen)/en saa laittaa (KU MÄÄ EN EDES SIIHEN KELPAA!)
Kun menen keskustelupalstoille, toivoisin saavani sieltä jotain neuvoja arkeen tai valoa tulevaisuuteen: "meillä oli kans toi ongelma, mut sit me tehtiin näin - no ei se toiminu mut sit tää oli parempi". Tai vaikka "joo, tolta mustakin tuntu, ei se siitä muutu mut sen kanssa oppii kai elämään".
Saatan lukea valikoiden, mutta välillä tuntuu siltä, että äänessä ovat ahdistuneimmat. Tämä vaikutelma pätee joillekin erityislapsipalstoillekin: tuore diagnoosi kirvoittaa keskustelemaan, niin myös minua. (Vammaisille ja omaishoitajillekin löytyy palstoja ja niistäkin olen vähä vähältä itseni vieraannuttanut: Maailmasta löytyy epäkohtia ja on ihana jos joku jaksaa yrittää saada muutoksia kohti parempaa, mutta joskus on parempi aloittaa hyvinvointiprojekti omasta itsestä, omasta perheestä ja muista läheisistä.)
Mutta mä en haluaisi jäädä siihen ahdistukseen kiinni, vaan päästä eteenpäin. Ahdistusta löydän elämään ihan tarpeeksi helposti muutenkin. Haluaisin löytää sellaisen kirjon ajatuksia, joista voisi löytyå jotain sellaista, mitä en ole itse hoksannut. Sellaista näkökulmaa, jota en kangaspuilta ja silmässä olevalta malkalta huomannut.
Uusperheellisiä/yksinhuoltajia toki piileksii kaikkialla, samoin kuin omaishoitajia, vammaisia, sairaita, petankin pelaajia ja kaikenlaisiin muihin marginaaliryhmiin kuuluvia. Ei-uusperheaiheisilta keskustelupalstoilta yritän joskus saada uusperhe-aihetta hipovia kommenttaja myös ihmisiltä, joilla ei ole akuutti kriisi päällä. Keskustelua on vaikea saada usein viritetyksi, vaikka ongelma ei koskisikaan vain eronneita, karanneita ja uuden onnen löytäneitä. Joskus olen miettinyt, johtuuko se siitä, että lapsiperhepalstoilla EHKÄ käy paljon vasta äidiksi tulleita ja suhteellisen vasta avioituneita. Ja uusperheellisyys on seurausta avioerosta, joka nyt ei tietenkään meitä koske. Eihän.
On aiheellista kysyä, miksei sitten perinteinen, reaaliajassa tapahtuva keskustelu "face-to-face" -tekniikalla (miettikää, mikä resoluutio!) tai mobiilipuhelimen/skypen välityksellä käy. Noin kymmenen vuotta sitten, satunnaisten suhteiden aikakaudella tapanani oli muutaman kaverin kanssa jakaa suhteista sellaistakin yksityiskohtiin menevää informaatiota, jota viestin vastaanottaja ei ehkä olisi edes halunnut kuulla. Sillä ei tuntunut olevan kovin paljon merkitystä, koska kumppanin pysyvyyttä ei ajatellut vielä kovin pitkälle eteenpäin.
Mutta nyt siis tässä tilanteessa, jossa seurustelen rakastamani miehen kanssa, josta vakavasti kaavailen elämänkumppania ja tulevien lasteni *isää (jos Luoja tai mikänytonkaan suo), yritän suhtautua edes minimaalisella kriittisyydellä siihen, mitä hänestä - edes parhaimmille kavereilleni - pemssihöyryissäni vaahtoan: Mikä olisikaan ihanampaa kuin että vaahtoamisen ja JSSAP/juokse karkuun -henkisten kannustusten jälkeen kaveri mulkoilisi Ukkoa kuin mitäkin valkoisen siirtomaavallan edustajaa koko loppuelämämme.
Jos joku keksii ratkaisun ongelmaan, kommentaloota tai sposti ottaa vastaan ehdotuksia. Kts.
*Freudilainen: Alunperin kirjoitin "äitiä". Mitä se kertookaan suhteemme roolijaosta - omassa mielessäni? Hmm...
Muoks. Kirjoitusvihreä: Siis kommenttiloota, ei kommenta.
Lisäys: Ukko lähetti näin ystävänpäivän aattona linkin 21. vuosisadan Romeoon ja Juliaan, pelkistettyyn, alastomaan rakkaustarinaan.
Vaikka en olekaan eronnut, olen vieraillut eroperhe-palstalla, enimmäkseen lukemassa kommentteja. Taannoin kurkin myös uusperheelliset-palstalle, mutta nyt sitäkään ei enää tarvitse tehdä, koska se lakkasi entisessä muodossaan olemasta. UusiOnni-palstalla en ole vieraillut.
Viestiketjujen lukeminen on ollut usein ajatuksia herättävää. Kovin voimaannuttavana kokemuksena (yökkö muotisana) en ole visiittejä pitänyt.
Olen lukenut artikkeleita uusperheen muodostumisesta/muodostamisesta ja tietysti nyt voi(si) sanoa, että no niin, kun sinä et mitään ymmärrä, niin tietysti koet tulevaisuuden vain ruusunpunaisena ja ajattelet, että ei teillä "näitä" ongelmia (= niitä, mitä kaikilla muillakin/suurimmalla osalla) ole tai tule olemaan. Siksi nämä realiteetteja käsittelevät ketjut närkästyttävät. Teidän ylivertainen rakkautenne peittoaa kaiken ja kaikki menee kuin tanssi. Lapset alkavat kutsua sinua äidiksi ja kukoistat kuin vasta naitu morsian punaisine poskineen, siemenet sisässä.
Ei hitto. En mä halua, että lapset mua alkaisivat kutsua äidiksi. En mä ole niiden äiti, niillähän on jo äiti. Mä olen kohta kuusinkertainen täti, kahdenkymmenen vuoden perinteellä. Mulle käy ihan hyvin rooli äitipuoli-tätinä, isän uutena naisystävänä. Joka on vähän outo (näin "ne" yleensä sanovat), mutta ihan okei (toivottavasti).
Enkä koe tulevaisuutta vain huumaavana idyllinä, jos nyt nykyisyyttäkään (*irvistys*). Olen ehtinyt jo kilahtaa AINAKIN kerran "exän takia". Viimeksi siksi, että Ukko meni vaihtamaan hänen rikki menneen autonrenkaansa ja tuli luokseni ehkä n. 15 min myöhemmin kuin olisi muuten tullut. Niin, kun hän siis todella vain vaihtoi sen renkaan.
Olen äyskinyt kun Ukko on tehnyt lastensa kanssa jonkun asian toisin kuin itse ehkä mahdollisesti tekisin, jos lapsia olisi kaksi ja olisin niiden etävanhempi. (Niin siis todellakin ehkä ja mahdollisesti. Tämä mieli on tämä mieli ja toisessa tilanteessa toinen mieli.)
Olen murjottanut, kun Ukko ei ole soittanut/lähettänyt tekstiviestiä/emailia/tms lapsiviikonlopun/viikon aikana. Olen murjottanut, jos Ukko on viettänyt aikaa lapsiviikonlopun/viikon/päivän jälkeen jonkun kaverinsa kanssa. Viettänyt hauskaa aikaa ILMAN MINUA, kun minä olen häntä niin kaivannut.
Ehtiihän näitä parisuhteen megaongelmia jo lyhyessäkin ajassa tulla - ja jos vain itseään kuulostelee, voi uumoilla mikä juttu jo seuraavaksi ketuttaa, potuttaa, ottaa aivoon ja hatuttaa.
Esim:
* Exä soittaa liian usein (mitä silläkin muka asiaa)/ei soita koskaan (aina mies joutuu)
* Lapset ovat liian itsenäisiä (uppiniskaisia ja röyhkeitä!)/epäitsenäisiä (ei kukaan enää tuossa iässä, mun kummityttäreni osas tän jo vastasyntyneenä!)
* Lapset ovat energisiä (pomppivat ja loikkivat)/eivät ole (tuossa iässä minä kävelin jo kilometrien lenkkejä)
* Isä ostaa lapsille vaatteita (menee rahaa!)/ei osta vaatteita (onko sen pakko olla noin pihi...)
* Isä pesee vaatteet (pesukone varattu)/ei pese vaatteita (likaisia romppeita siellä täällä)
* Isä harrastaa lasten kanssa (ovat poissa ja olen yksin)/ei harrasta (ovat kintuissa pyörimässä)
* Minä en saa tarpeeksi huomiota (tunnen oloni ulkopuoliseksi)/koko ajan häiritään (ei siunaamankaan rauhaa)
* En saa läheisyyttä/koko ajan klähmitään ja puristellaan
* Emme tee lasten kanssa yhdessä ja ole oikea perhe/V*ttu kun koko ajan pitää ja pitää (ei saa edes VIIKONLOPPUINA LEVÄTÄ!)
* Isä pitää kuria lapsille (epäempaattinen diktaattori!)/ei pidä (voi jeesus mikä sirkustelija, noin niitä narsisteja kasvatetaan)
* Isä laittaa lapsille ruokaa (ja sitten ne ei edes syö)/ei laita (no eihän ne nyt koskaan edes opi syömään ja sitten ne luulee vielä 50-vuotiaina, että ihminen elää tuc-kekseillä ja maapähkinävoilla)
Minä joudun laittamaan ruokaa (kauhee homma, laittais nyt omille kakaroilleen)/en saa laittaa (KU MÄÄ EN EDES SIIHEN KELPAA!)
Kun menen keskustelupalstoille, toivoisin saavani sieltä jotain neuvoja arkeen tai valoa tulevaisuuteen: "meillä oli kans toi ongelma, mut sit me tehtiin näin - no ei se toiminu mut sit tää oli parempi". Tai vaikka "joo, tolta mustakin tuntu, ei se siitä muutu mut sen kanssa oppii kai elämään".
Saatan lukea valikoiden, mutta välillä tuntuu siltä, että äänessä ovat ahdistuneimmat. Tämä vaikutelma pätee joillekin erityislapsipalstoillekin: tuore diagnoosi kirvoittaa keskustelemaan, niin myös minua. (Vammaisille ja omaishoitajillekin löytyy palstoja ja niistäkin olen vähä vähältä itseni vieraannuttanut: Maailmasta löytyy epäkohtia ja on ihana jos joku jaksaa yrittää saada muutoksia kohti parempaa, mutta joskus on parempi aloittaa hyvinvointiprojekti omasta itsestä, omasta perheestä ja muista läheisistä.)
Mutta mä en haluaisi jäädä siihen ahdistukseen kiinni, vaan päästä eteenpäin. Ahdistusta löydän elämään ihan tarpeeksi helposti muutenkin. Haluaisin löytää sellaisen kirjon ajatuksia, joista voisi löytyå jotain sellaista, mitä en ole itse hoksannut. Sellaista näkökulmaa, jota en kangaspuilta ja silmässä olevalta malkalta huomannut.
Uusperheellisiä/yksinhuoltajia toki piileksii kaikkialla, samoin kuin omaishoitajia, vammaisia, sairaita, petankin pelaajia ja kaikenlaisiin muihin marginaaliryhmiin kuuluvia. Ei-uusperheaiheisilta keskustelupalstoilta yritän joskus saada uusperhe-aihetta hipovia kommenttaja myös ihmisiltä, joilla ei ole akuutti kriisi päällä. Keskustelua on vaikea saada usein viritetyksi, vaikka ongelma ei koskisikaan vain eronneita, karanneita ja uuden onnen löytäneitä. Joskus olen miettinyt, johtuuko se siitä, että lapsiperhepalstoilla EHKÄ käy paljon vasta äidiksi tulleita ja suhteellisen vasta avioituneita. Ja uusperheellisyys on seurausta avioerosta, joka nyt ei tietenkään meitä koske. Eihän.
On aiheellista kysyä, miksei sitten perinteinen, reaaliajassa tapahtuva keskustelu "face-to-face" -tekniikalla (miettikää, mikä resoluutio!) tai mobiilipuhelimen/skypen välityksellä käy. Noin kymmenen vuotta sitten, satunnaisten suhteiden aikakaudella tapanani oli muutaman kaverin kanssa jakaa suhteista sellaistakin yksityiskohtiin menevää informaatiota, jota viestin vastaanottaja ei ehkä olisi edes halunnut kuulla. Sillä ei tuntunut olevan kovin paljon merkitystä, koska kumppanin pysyvyyttä ei ajatellut vielä kovin pitkälle eteenpäin.
Mutta nyt siis tässä tilanteessa, jossa seurustelen rakastamani miehen kanssa, josta vakavasti kaavailen elämänkumppania ja tulevien lasteni *isää (jos Luoja tai mikänytonkaan suo), yritän suhtautua edes minimaalisella kriittisyydellä siihen, mitä hänestä - edes parhaimmille kavereilleni - pemssihöyryissäni vaahtoan: Mikä olisikaan ihanampaa kuin että vaahtoamisen ja JSSAP/juokse karkuun -henkisten kannustusten jälkeen kaveri mulkoilisi Ukkoa kuin mitäkin valkoisen siirtomaavallan edustajaa koko loppuelämämme.
Jos joku keksii ratkaisun ongelmaan, kommentaloota tai sposti ottaa vastaan ehdotuksia. Kts.
*Freudilainen: Alunperin kirjoitin "äitiä". Mitä se kertookaan suhteemme roolijaosta - omassa mielessäni? Hmm...
Muoks. Kirjoitusvihreä: Siis kommenttiloota, ei kommenta.
Lisäys: Ukko lähetti näin ystävänpäivän aattona linkin 21. vuosisadan Romeoon ja Juliaan, pelkistettyyn, alastomaan rakkaustarinaan.
zondag, februari 11, 2007
Viideskymmenesneljäs
1. SUNNUNTAI
Sunnuntai-ilta, viikonloppu melkein ohitse. Ukolla on pääsääntöisesti kahdenlaisia viikonloppuja: Joka toinen on lapsiviikonloppu ja joka toinen ninnaviikonloppu. Joka toisena sunnuntaina Ukko potee eroahdistusta lapsistaan ja tulee meille yöksi. Joka toinen viikonloppu minä poden eroahdistusta Ukosta, joka menee kotiinsa aloittaakseen työviikon.
Erona näille ilmiöille on tietenkin se, että Ukon sunnuntaimasennus on ylevää, tunteellista ja hyvää vanhemmuutta. Minun sunnuntaiahdistukseni on alhaista, manipuloivaa ja lapsellista. Sanavalinnat ovat omiani.
Jossain näppärässä kirjasessa varmaan vedottaisiin Marsiin/Venukseen tai kenties horoskooppimerkkeihin (Neitsyt ja Vaaka) sekä planeettojen asentoon. Minä veikkaan, että Ur-anus on jossain asennossa, johonkin nähden.
2. LAPSI
Vein pari tuntia sitten Pikku-Ukon sänkyyn ja nyt sieltä kuuluu pelkkää tuhinaa ja hiljaisuutta. Lääkemuutoksia on tehty ja joko sen takia tai siitä huolimatta kohtauksia ei ole tänään ollut lainkaan. Voi kun näitä hyviä päiviä tulisi lisää.
3. VIIKONVAIHTEEN TÄRKEIMMÄT UUTISET, SELKEESTI
Ratiritiralla, tuli talvi halla, sekä Suomeen että eteläisempäänkin Eurooppaan. Lumesta on kiva rakentaa lumilinnoja, lumiukkoja ja lumipalloja. Ainakin nuoskalumesta. Luovuutta käytti myös eräs englantilainen opiskelijanuorukainen, joka joutui hankaluuksiin taiteiltuaan taivaita kohti kurottavan patukan.
Häirikköpuhelun hätäkeskukseen soittanut jenkkinainen vankilaan. Tässä video.
We Didn't Start This Website! Mutta missä ovat nuo verkon megabeibet, Mss Hilton sekä Mrs Spears?
Sunnuntai-ilta, viikonloppu melkein ohitse. Ukolla on pääsääntöisesti kahdenlaisia viikonloppuja: Joka toinen on lapsiviikonloppu ja joka toinen ninnaviikonloppu. Joka toisena sunnuntaina Ukko potee eroahdistusta lapsistaan ja tulee meille yöksi. Joka toinen viikonloppu minä poden eroahdistusta Ukosta, joka menee kotiinsa aloittaakseen työviikon.
Erona näille ilmiöille on tietenkin se, että Ukon sunnuntaimasennus on ylevää, tunteellista ja hyvää vanhemmuutta. Minun sunnuntaiahdistukseni on alhaista, manipuloivaa ja lapsellista. Sanavalinnat ovat omiani.
Jossain näppärässä kirjasessa varmaan vedottaisiin Marsiin/Venukseen tai kenties horoskooppimerkkeihin (Neitsyt ja Vaaka) sekä planeettojen asentoon. Minä veikkaan, että Ur-anus on jossain asennossa, johonkin nähden.
2. LAPSI
Vein pari tuntia sitten Pikku-Ukon sänkyyn ja nyt sieltä kuuluu pelkkää tuhinaa ja hiljaisuutta. Lääkemuutoksia on tehty ja joko sen takia tai siitä huolimatta kohtauksia ei ole tänään ollut lainkaan. Voi kun näitä hyviä päiviä tulisi lisää.
3. VIIKONVAIHTEEN TÄRKEIMMÄT UUTISET, SELKEESTI
Ratiritiralla, tuli talvi halla, sekä Suomeen että eteläisempäänkin Eurooppaan. Lumesta on kiva rakentaa lumilinnoja, lumiukkoja ja lumipalloja. Ainakin nuoskalumesta. Luovuutta käytti myös eräs englantilainen opiskelijanuorukainen, joka joutui hankaluuksiin taiteiltuaan taivaita kohti kurottavan patukan.
Häirikköpuhelun hätäkeskukseen soittanut jenkkinainen vankilaan. Tässä video.
We Didn't Start This Website! Mutta missä ovat nuo verkon megabeibet, Mss Hilton sekä Mrs Spears?
vrijdag, februari 09, 2007
Viideskymmeneskolmas
Vilkaisin blogini infosivua ja googlen mainoksia sivun reunassa. Katoaisivatkohan mainokset, jos kirjoittaisin, että tässä blogissa puhutaan bukkakesta, kilien naimisesta ja hautojen häpäisemisestä?
http://www.jyrkkahoito.com - Nuorten Päihdekuntoutus
http://www.klinikka.fi - Testaa työsuhteesi henkinen tila
http://www.ollivaltonen.fi - Lasten masennus
http://www.hs.fi/henkkoht - Keskustelu
http://www.stoma.fi - Lasten hammashoitoa
No mutta ninna, miksi sinä niin tekisit?
Mielenkiintoinen kysymys. Pohdin.
http://www.jyrkkahoito.com - Nuorten Päihdekuntoutus
http://www.klinikka.fi - Testaa työsuhteesi henkinen tila
http://www.ollivaltonen.fi - Lasten masennus
http://www.hs.fi/henkkoht - Keskustelu
http://www.stoma.fi - Lasten hammashoitoa
No mutta ninna, miksi sinä niin tekisit?
Mielenkiintoinen kysymys. Pohdin.
Viideskymmenestoinen
TEEMA 1: MÄ VAIN KELAAN
No niin, tämä on taas se nimenomainen päivä, jolloin pitää täyttää Kelan kaavakkeita. Pojan erityishoitotuki tipahtaa korotetuksi hoitotueksi maaliskuussa, ellen ano jatkoa. Vuoden 2006 loppuun asti myönnetyssä fysioterapiassa on ollut jo kohta kahden kuukauden tauko. Löysin vielä yhden lääkekuitin liitettäväksi korvaushakemukseen ylisuurista lääkekustannuksista.
No niin. Kaksi tuntia, lomakkeet on printattu, täytetty apinan raivolla ja laitettu kuoreen. Ikävä kyllä en löytänyt Kelan kuoria, enkä viitsinyt etsiä vastauslähetysten koodeja, joten maksan postimaksun (tosi hurjaa). Seuraavaksi postilaatikolle ja päätöksiä odottelemaan.
Seuraavaksi voikin jännityksellä miettiä, missä vaiheessa vuotuinen maksukatto täyttyy. Tammikuun saldo sairaala & polikäynneistä 210 egeä, alkuvuoden lääkekulut satasen paremmalla puolella. Siihen se erityishoitotuki oikeastaan aina näppärästi meneekin.
TEEMA 2: KOULU
Seuraavaksi pitäisi alkaa plärätä koulutehtäviä. Osallistun yhdelle virtuaalikurssille, jossa perinteikkäästi on kivoja aikaavieviä oppimistehtäviä ripoteltu parin kuukauden varrelle. Jos saisin valita, tekisin mieluummin yhden ison tehtävän kuin 4 pienempää.
TEEMA 4: ANN-NICOLE
Tämän päivän kohahduttavin uutinen, josta armaani luonnollisesti tiedotti heti istuttuaan pitkän ja kapean leipänsä (ehh-heh-hee) ääreen, on tietysti Ann-Nicole Smithin yllättävä poismeno. Ja sama hollanniksi.
TEEMA 5: KULTA, ÄLÄ PESEYDY, OLEN TULOSSA KOTIIN!
Naisten mielestä mikään ei voita miehen hikeä.
TEEMA 6: NYT PITÄÄ MENNÄ
Eiku tää oli ihan pakko laittaa: Irakin lääke AIDSiin. Oma ehdotukseni on trendikäs, kallis ja tehokas: Polonium.
(Muoks. Tarkoitus herjata yrttiehdotusta, ei sairastuneita/kuolleita.)
No niin, tämä on taas se nimenomainen päivä, jolloin pitää täyttää Kelan kaavakkeita. Pojan erityishoitotuki tipahtaa korotetuksi hoitotueksi maaliskuussa, ellen ano jatkoa. Vuoden 2006 loppuun asti myönnetyssä fysioterapiassa on ollut jo kohta kahden kuukauden tauko. Löysin vielä yhden lääkekuitin liitettäväksi korvaushakemukseen ylisuurista lääkekustannuksista.
No niin. Kaksi tuntia, lomakkeet on printattu, täytetty apinan raivolla ja laitettu kuoreen. Ikävä kyllä en löytänyt Kelan kuoria, enkä viitsinyt etsiä vastauslähetysten koodeja, joten maksan postimaksun (tosi hurjaa). Seuraavaksi postilaatikolle ja päätöksiä odottelemaan.
Seuraavaksi voikin jännityksellä miettiä, missä vaiheessa vuotuinen maksukatto täyttyy. Tammikuun saldo sairaala & polikäynneistä 210 egeä, alkuvuoden lääkekulut satasen paremmalla puolella. Siihen se erityishoitotuki oikeastaan aina näppärästi meneekin.
TEEMA 2: KOULU
Seuraavaksi pitäisi alkaa plärätä koulutehtäviä. Osallistun yhdelle virtuaalikurssille, jossa perinteikkäästi on kivoja aikaavieviä oppimistehtäviä ripoteltu parin kuukauden varrelle. Jos saisin valita, tekisin mieluummin yhden ison tehtävän kuin 4 pienempää.
TEEMA 4: ANN-NICOLE
Tämän päivän kohahduttavin uutinen, josta armaani luonnollisesti tiedotti heti istuttuaan pitkän ja kapean leipänsä (ehh-heh-hee) ääreen, on tietysti Ann-Nicole Smithin yllättävä poismeno. Ja sama hollanniksi.
TEEMA 5: KULTA, ÄLÄ PESEYDY, OLEN TULOSSA KOTIIN!
Naisten mielestä mikään ei voita miehen hikeä.
TEEMA 6: NYT PITÄÄ MENNÄ
Eiku tää oli ihan pakko laittaa: Irakin lääke AIDSiin. Oma ehdotukseni on trendikäs, kallis ja tehokas: Polonium.
(Muoks. Tarkoitus herjata yrttiehdotusta, ei sairastuneita/kuolleita.)
dinsdag, februari 06, 2007
Viideskymmenesensimmäinen
TEEMA 1
LANKAJUTTUJA, eli
Mitä kaikkea olette aina halunneet olla tietämättä neulomisesta, eikä teitä ole edes kiinnostanut kysyä? Nyt kerrotaan!
Muutama viikko ennen joulua sain hetken inspiraation ja päätin alkaa pitkästä aikaa neuloa. Rynnin Larun Novitan tehtaanmyymälään kuin Innostunut Sonni ja kahmin sieltä kilon lankaa (Seitsemän Veljestä) matkaani. Tavoitteeni eivät ole koskaan kovin korkealla ja nytkin tähtäimessä on kudelman valmistuminen joulukuulle 2007.
Pyöröpuikoilla numero 4 olen vääntänyt luonnonvalkoista feikkinorjalaisneuletta aina kainaloihin asti ja toinen hiha on aloitettu. Mutta onhan tässä vielä 9kk seuraavaan jouluun, joten ei hätiä mitiä.
Rakkaani innostuttuaan neulomisen katselemisesta sitten tilasi vaihtoehtoja Suurelle Käsityölehdelle ja kumppaneille amazonin tarjouksesta: Toinen on kirja on nimeltään
"Domiknitrix: Whip Your Knitting into Shape" (kirjoittaja Jennifer Stafford) ja toinen taas "Naughty Needles: Sexy, Saucy Knits for the Bedroom and Beyond" (Nikol Lohr).
Kirjat ovat erittäin viihdyttäviä, kuvat aihepiirin mukaisia ja osa neulomuksista sopii myös julkisille paikoille, ei vain ns. aikuisten juttuihin. Ainakin toisessa kirjassa näytetään perin yksityiskohtaisesti ainakin jonkin verran alkeita.
TEEMA 2:
MÄÄ, EIKU SÄÄ
Tänään on ollut aivan perkeleen kylmä, kuten kaikki 60 ja 70 leveyspiirien välillä Suomessa asuvat varmaan allekirjoittavat. Melkein kangistuin kauhusta marssiessani äsken telkun ohi ja huomatessani maamme itärajalle povattavan 40 asteen pakkasta huomisaamuksi. Muistetaan sitten säästää sähköä, ettei ilmasto lämpene liikaa! Eikä myöskään polteta niitä puita, kun tulee pienhiukkasia.
(Tai jotain)
TEEMA 3:
RESTONOMIOPISKELIJA SEKOILEE ILMASTOASIOIDEN YMPÄRILLÄ
Täällä Vanhassa Maailmassa on suurella osalla kansasta yhteiskunnallisessa mielessä asiat noin suurinpiirtein järjestyksessä, maassa rauha ja ihmisillä joskus hyväkin tahto. Joku ehkä määrittelee rakenteiden olevan kehittyneitä. Väestön elintasoa voi kuvata (ja kuvataan) erinäisin odotuksin eliniästä, terveydentilasta, tulotasosta. Lapsikuolleisuus on hyvin alhainen.
Omasta navastani katsottuna Helsinki on koko elämäni, Espoo ehkä juuri ja juuri mahtuu ajatusmaailmaani. Suomi on ehdoton kotimaa, elämää löytyy ehkä Ranskasta, Saksasta ja nyt todistettavasti myös Hollannista. Eurooppa muodostaa maailmankaikkeuden rajat.
Sen ulkopuolella on vain Jotain Tuntematonta, jota ei kannata pahemmin vertailla, koska "niillä on kuitenkin kaikki niin eri tavalla". Niin tietysti, paitsi Jenkkilän Itä- sekä Länsirannikoilla. Siinä välissä olevasta Bushikosta ei kannattane välittää. (sori, vanha vitsi). Kuulemma.
Vaikka olenkin turismin merkeissa kurkannut Intiaan ja Sri Lankaan, en voi sanoa tuntevani ko paikoista kuin pari turistikohdetta. Päiväkotiryhmän kanssa retkeily Kauppatorille lienee eksoottisempaa ja henkilökohtaisia rajoja kokeilevampaa.
Niin, että sitä minä nyt vaan, kun meillä täällä maailmassa on asiat enimmäkseen suunnilleen hyvin. Meidän maailmassamme voidaan kohdistaa kansalaistarmoa yleviin aatteisiin, kuten ilmastosopimuksiin ja energiansäästöihin, koska intressinä, ainakaan useimmilla markkinoilla ei ole enää tuottaa mahdollisimman paljon tavaraa nälkäisille markkinoille (jos ei nyt oteta huomioon Nintendo Wiitä). Voidaan suojella kansallismaisemia, perinnemaisemia ja niittyjä. Jättää teitä rakentamatta, jotta liito-oravatkin voisivat osallaan rikastaa/ylläpitää luonnon biodiversiteettiä.
Tämän saman yada-yadan voi suunnilleen kai(?) toistaa ainakin melko monessa Euroopan maassa. Tuosta eteläisimmän Helsingin kaupunginosan, eli Tallinnan tilanteesta en ole aivan varma. (Ainakin yhteen aikaan Tallinnan asuntoja myytiin Hesarin asumisliitteessä otsikon "eteläinen Helsinki" alla)
Suomalaiset potevat uutisten mukaan huonoa omatuntoa ilmaston lämpenemisestä ja haluavat osaltaan kantaa kortensa kekoon, vaikkapa lajittelemalla jätteitä. Minäkin koen toisinaan tuskaa saastuttamisesta ja uusiutumattomien luonnonvarojen tuhlaamisesta. Arkipäivän ratkaisuna käytän jalkoja, metroa, ratikkaa ja bussia, tässä järjestyksessä.
Välillä kuitenkin mietityttää, että mitä ihmeen suuria merkityksiä meidän, ns. vanhan maailman länsi/itäeurooppalaisten (määritelkää itse sijainti) hyvillä ajatuksilla, kun mm. Arabiemiraatteja rakennetaan vauhdilla, Dubaissa on maailman suurin katettu laskettelukeskus ja Jenkit eivät ratifioi ympäristösopimusta. Intia nyt on ratifioinut sen, mutta mitä se sitten itse asiassa tarkoittaa?
"Kaikki tietävät" että länsimainen ihminen kuluttaa huisisti enemmän kuin kehitysmaan kansalainen, jonka valinnanvarat ovat hyvin rajatut. Jos ja kun elintaso nousee, missä nouseekaan, Kiinassa, Intiassa, lukuisat ihmiset alkavat kuluttaa enemmän. Paljon enemmän. En tiedä, miten ympäristöystävällisiä ydinasehankkeet ovat, mutta mielessäni itää epäilyksen siemen.
Kuinka paljon tilannetta loppujen lopuksi muuttaa, matkustaako ninna_a bussilla numero 14, lajittelee jätteensä ja jättää lomalennon toteuttamatta? Vai ottaa auton alleen, viskaa kaikki roskat samaan nippuun ja lentää Kiinaan. Tietysti voi kritisoida, että eihän nyt noin voi ajatella, koska pienistä puroista kasvaa suuri virta.
Voi myös ehdottaa, että koska kaikilla ihmisillä on sisimmässään hyvä tahto ja kun vain vähän neuvoo ympäristöasioissa, niin yhteinen hyvä toteutuu. Kyllä viisaat luonnonläheiset ihmiset alkavat heti ekoajatteluun, kunhan vain saavat tarpeeksi tietoa. Olen skeptinen.
Ehkä ratkaisuksi pitäisi pistää käyntiin uusi kalvinistinen herätysliike.
(Nyt rakkaani sanoisi: Ole kiltti, säästä meitä ja mene nukkumaan. Minä menen.)
Ai niin, kyl maar mää uskon et Tampere o olemasa.
Ja Keskuspuistoon ette muuten sitten varmasti rakennna!
LANKAJUTTUJA, eli
Mitä kaikkea olette aina halunneet olla tietämättä neulomisesta, eikä teitä ole edes kiinnostanut kysyä? Nyt kerrotaan!
Muutama viikko ennen joulua sain hetken inspiraation ja päätin alkaa pitkästä aikaa neuloa. Rynnin Larun Novitan tehtaanmyymälään kuin Innostunut Sonni ja kahmin sieltä kilon lankaa (Seitsemän Veljestä) matkaani. Tavoitteeni eivät ole koskaan kovin korkealla ja nytkin tähtäimessä on kudelman valmistuminen joulukuulle 2007.
Pyöröpuikoilla numero 4 olen vääntänyt luonnonvalkoista feikkinorjalaisneuletta aina kainaloihin asti ja toinen hiha on aloitettu. Mutta onhan tässä vielä 9kk seuraavaan jouluun, joten ei hätiä mitiä.
Rakkaani innostuttuaan neulomisen katselemisesta sitten tilasi vaihtoehtoja Suurelle Käsityölehdelle ja kumppaneille amazonin tarjouksesta: Toinen on kirja on nimeltään
"Domiknitrix: Whip Your Knitting into Shape" (kirjoittaja Jennifer Stafford) ja toinen taas "Naughty Needles: Sexy, Saucy Knits for the Bedroom and Beyond" (Nikol Lohr).
Kirjat ovat erittäin viihdyttäviä, kuvat aihepiirin mukaisia ja osa neulomuksista sopii myös julkisille paikoille, ei vain ns. aikuisten juttuihin. Ainakin toisessa kirjassa näytetään perin yksityiskohtaisesti ainakin jonkin verran alkeita.
TEEMA 2:
MÄÄ, EIKU SÄÄ
Tänään on ollut aivan perkeleen kylmä, kuten kaikki 60 ja 70 leveyspiirien välillä Suomessa asuvat varmaan allekirjoittavat. Melkein kangistuin kauhusta marssiessani äsken telkun ohi ja huomatessani maamme itärajalle povattavan 40 asteen pakkasta huomisaamuksi. Muistetaan sitten säästää sähköä, ettei ilmasto lämpene liikaa! Eikä myöskään polteta niitä puita, kun tulee pienhiukkasia.
(Tai jotain)
TEEMA 3:
RESTONOMIOPISKELIJA SEKOILEE ILMASTOASIOIDEN YMPÄRILLÄ
Täällä Vanhassa Maailmassa on suurella osalla kansasta yhteiskunnallisessa mielessä asiat noin suurinpiirtein järjestyksessä, maassa rauha ja ihmisillä joskus hyväkin tahto. Joku ehkä määrittelee rakenteiden olevan kehittyneitä. Väestön elintasoa voi kuvata (ja kuvataan) erinäisin odotuksin eliniästä, terveydentilasta, tulotasosta. Lapsikuolleisuus on hyvin alhainen.
Omasta navastani katsottuna Helsinki on koko elämäni, Espoo ehkä juuri ja juuri mahtuu ajatusmaailmaani. Suomi on ehdoton kotimaa, elämää löytyy ehkä Ranskasta, Saksasta ja nyt todistettavasti myös Hollannista. Eurooppa muodostaa maailmankaikkeuden rajat.
Sen ulkopuolella on vain Jotain Tuntematonta, jota ei kannata pahemmin vertailla, koska "niillä on kuitenkin kaikki niin eri tavalla". Niin tietysti, paitsi Jenkkilän Itä- sekä Länsirannikoilla. Siinä välissä olevasta Bushikosta ei kannattane välittää. (sori, vanha vitsi). Kuulemma.
Vaikka olenkin turismin merkeissa kurkannut Intiaan ja Sri Lankaan, en voi sanoa tuntevani ko paikoista kuin pari turistikohdetta. Päiväkotiryhmän kanssa retkeily Kauppatorille lienee eksoottisempaa ja henkilökohtaisia rajoja kokeilevampaa.
Niin, että sitä minä nyt vaan, kun meillä täällä maailmassa on asiat enimmäkseen suunnilleen hyvin. Meidän maailmassamme voidaan kohdistaa kansalaistarmoa yleviin aatteisiin, kuten ilmastosopimuksiin ja energiansäästöihin, koska intressinä, ainakaan useimmilla markkinoilla ei ole enää tuottaa mahdollisimman paljon tavaraa nälkäisille markkinoille (jos ei nyt oteta huomioon Nintendo Wiitä). Voidaan suojella kansallismaisemia, perinnemaisemia ja niittyjä. Jättää teitä rakentamatta, jotta liito-oravatkin voisivat osallaan rikastaa/ylläpitää luonnon biodiversiteettiä.
Tämän saman yada-yadan voi suunnilleen kai(?) toistaa ainakin melko monessa Euroopan maassa. Tuosta eteläisimmän Helsingin kaupunginosan, eli Tallinnan tilanteesta en ole aivan varma. (Ainakin yhteen aikaan Tallinnan asuntoja myytiin Hesarin asumisliitteessä otsikon "eteläinen Helsinki" alla)
Suomalaiset potevat uutisten mukaan huonoa omatuntoa ilmaston lämpenemisestä ja haluavat osaltaan kantaa kortensa kekoon, vaikkapa lajittelemalla jätteitä. Minäkin koen toisinaan tuskaa saastuttamisesta ja uusiutumattomien luonnonvarojen tuhlaamisesta. Arkipäivän ratkaisuna käytän jalkoja, metroa, ratikkaa ja bussia, tässä järjestyksessä.
Välillä kuitenkin mietityttää, että mitä ihmeen suuria merkityksiä meidän, ns. vanhan maailman länsi/itäeurooppalaisten (määritelkää itse sijainti) hyvillä ajatuksilla, kun mm. Arabiemiraatteja rakennetaan vauhdilla, Dubaissa on maailman suurin katettu laskettelukeskus ja Jenkit eivät ratifioi ympäristösopimusta. Intia nyt on ratifioinut sen, mutta mitä se sitten itse asiassa tarkoittaa?
"Kaikki tietävät" että länsimainen ihminen kuluttaa huisisti enemmän kuin kehitysmaan kansalainen, jonka valinnanvarat ovat hyvin rajatut. Jos ja kun elintaso nousee, missä nouseekaan, Kiinassa, Intiassa, lukuisat ihmiset alkavat kuluttaa enemmän. Paljon enemmän. En tiedä, miten ympäristöystävällisiä ydinasehankkeet ovat, mutta mielessäni itää epäilyksen siemen.
Kuinka paljon tilannetta loppujen lopuksi muuttaa, matkustaako ninna_a bussilla numero 14, lajittelee jätteensä ja jättää lomalennon toteuttamatta? Vai ottaa auton alleen, viskaa kaikki roskat samaan nippuun ja lentää Kiinaan. Tietysti voi kritisoida, että eihän nyt noin voi ajatella, koska pienistä puroista kasvaa suuri virta.
Voi myös ehdottaa, että koska kaikilla ihmisillä on sisimmässään hyvä tahto ja kun vain vähän neuvoo ympäristöasioissa, niin yhteinen hyvä toteutuu. Kyllä viisaat luonnonläheiset ihmiset alkavat heti ekoajatteluun, kunhan vain saavat tarpeeksi tietoa. Olen skeptinen.
Ehkä ratkaisuksi pitäisi pistää käyntiin uusi kalvinistinen herätysliike.
(Nyt rakkaani sanoisi: Ole kiltti, säästä meitä ja mene nukkumaan. Minä menen.)
Ai niin, kyl maar mää uskon et Tampere o olemasa.
Ja Keskuspuistoon ette muuten sitten varmasti rakennna!
maandag, februari 05, 2007
Viideskymmenes
Kävin eilen vaateostoksilla, mm. hakemassa alesta itselleni kivan ja lämpöisen takin. Melko sopiva ajoitus lämpömittarin lukemaa ajatellen. Seppälässä koin hämmästyksen, kun huomasin, että Great Girls -mallisto alkaa koosta 38/40.
Ja nyt tiedän, mitä se POIKKEAVA MITOITUS tarkoittaa: Se tarkoittaa sitä, että mm. raskaana olleet, synnyttäneet naiset, joilla on pystysuora sektioarpi napaan asti, löysää nahkaa vyötärön seutuvilla ja/tai iso arse, saavat mahdollisuuden säästää em. "sulonsa" kaikelta kansalta kurottaessaan korkealle tai kumartuessaan alas.
Siispä ostin pari paitaa, jotka ovet melko väljiä, mutta eivät kuitenkaan mallia "teltta". Paitsi jos normaalina pitää kireyttä, joka pingottaa esille kaikki rintaliivien saumat ja saa suht hoikankin selän näyttämää kasalta makkaroita.
Tai sitten 30+ -vuotiaiden, lievästi ylipainoisten (ikänaisten?) on alettava käyttää arvolleen sopivia vaatteita. Jään arvuuttelemaan, mitä ja millaisia ne ovat.
Tänä aamuna Ukko on työmaallaan tehnyt parhaansa yrjöttääkseen minua lähettämiensä linkkien avustuksella. Kas tässä!
Täältä löysin linkin videoon, joka kertoo meille, miten miehen ja naisen suihkussa käynti eroaa toisistaan.
En ole yhtä siisti ja huomaavainen kuin kuvan nainen. Ukko taas ei...
No, katsokaa itse video ja muodostakaa mielipiteenne.
Ja nyt tiedän, mitä se POIKKEAVA MITOITUS tarkoittaa: Se tarkoittaa sitä, että mm. raskaana olleet, synnyttäneet naiset, joilla on pystysuora sektioarpi napaan asti, löysää nahkaa vyötärön seutuvilla ja/tai iso arse, saavat mahdollisuuden säästää em. "sulonsa" kaikelta kansalta kurottaessaan korkealle tai kumartuessaan alas.
Siispä ostin pari paitaa, jotka ovet melko väljiä, mutta eivät kuitenkaan mallia "teltta". Paitsi jos normaalina pitää kireyttä, joka pingottaa esille kaikki rintaliivien saumat ja saa suht hoikankin selän näyttämää kasalta makkaroita.
Tai sitten 30+ -vuotiaiden, lievästi ylipainoisten (ikänaisten?) on alettava käyttää arvolleen sopivia vaatteita. Jään arvuuttelemaan, mitä ja millaisia ne ovat.
Tänä aamuna Ukko on työmaallaan tehnyt parhaansa yrjöttääkseen minua lähettämiensä linkkien avustuksella. Kas tässä!
Täältä löysin linkin videoon, joka kertoo meille, miten miehen ja naisen suihkussa käynti eroaa toisistaan.
En ole yhtä siisti ja huomaavainen kuin kuvan nainen. Ukko taas ei...
No, katsokaa itse video ja muodostakaa mielipiteenne.
zaterdag, februari 03, 2007
Neljäskymmenesyhdeksäs
Kahden englantia murtaen ääntävän puolikielisen kommunikaatio ei ole aina mutkatonta.
Tässä muutama päivä sitten olin jo hetken verran huolissani Ukon seksuaalisen suuntauksen stabiiliudesta. Keskustelimme nimittäin jostain jutuista, mitä olimme vastikään lukeneet netistä. Ukko kertoi poimineensa jonkun tietyn jutun "dickistä".
Ihmettelin hieman ja pyysin tarkennusta: "Siis mitä sä sanoit, mikä se osoite on?"
"No siis se on dick dot com"
Tässä vaiheessa olin vähän hämmentynyt ja kysyin varovaisesti: "Käytkö sä usein siellä?"
"Joka päivä", armaani sanoi reippaasti ja leveäesti hymyillen.
Yleensä jos keskustelemme mistään paljasta pintaa sisältävistä sivustoista hän sanoo ensi sanoikseen "tämä on todella noloa, mutta..." Nyt hän oli kuitenkin reipas ja iloinen kuin partiopoika. Hämmennykseni lisääntyi ja pyysin tarkennusta: "Ja sen palstan nimi on D-I-C-K dot com?"
Näytin varmaan jo todella epäuskoiselta.
"Eeeiiih... kun diGG. DiGGGG dot com."
"Just just"
Tänään Ukko kysyi: "Can you remove your multimedia-card from your phone?"
Vastasin tyytyväisesti "I don't know" - ja kohautin olkapäitäni.
Ukko vaikutti hämmentyneeltä.
Vasta autossa, kotiin päin ajaessani, aloin miettiä oliko hänen sittenkin tarkoitus pyytää minua tekemään jotain - siis irrottamaan se samperin kortti.
Seurustelumme alkuaikoina ihmettelin, miten voi olla että Hollannissa hänellä oli suhde opiskelija-asunnon huonepalvelijan (housemaid) kanssa. ("Onpa jännä, että opiskelijoilla on sellaiseen varaa", mietin ja ajattelin rotanloukuissa asuvia sisarenpoikiani)
Myöhemmin kävi ilmi, että kyse oli kämppäkaverista (housemate).
Niinikään aivan seurustelumme alkuaikoina Ukko kerran kysyi, tulisinko hakemaan rintaliivini, jotka ovat jääneet hänen luokseen (tai niin luulin hänen kysyvän). Olin vähän allapäin, koska en mitenkään voinut muistaa, että olisin sellaiset hänen luokseen jättänyt. Yritin reipastua ajattelemalla, että onhan ne sellaiset saattaneet hänen luokseen jäädä jo ennen meidän tapaamistamme. Ja niin, no vastahan me olimme vähän aikaa - ja niin edelleen. Hymyilin kuitenkin leveästi, kun kyse olikin rannekorusta (bracelet) eikä liiveistä (bras).
*********************
Toisilla on skedelauta, toisilla taas....
iPhone.
Tässä muutama päivä sitten olin jo hetken verran huolissani Ukon seksuaalisen suuntauksen stabiiliudesta. Keskustelimme nimittäin jostain jutuista, mitä olimme vastikään lukeneet netistä. Ukko kertoi poimineensa jonkun tietyn jutun "dickistä".
Ihmettelin hieman ja pyysin tarkennusta: "Siis mitä sä sanoit, mikä se osoite on?"
"No siis se on dick dot com"
Tässä vaiheessa olin vähän hämmentynyt ja kysyin varovaisesti: "Käytkö sä usein siellä?"
"Joka päivä", armaani sanoi reippaasti ja leveäesti hymyillen.
Yleensä jos keskustelemme mistään paljasta pintaa sisältävistä sivustoista hän sanoo ensi sanoikseen "tämä on todella noloa, mutta..." Nyt hän oli kuitenkin reipas ja iloinen kuin partiopoika. Hämmennykseni lisääntyi ja pyysin tarkennusta: "Ja sen palstan nimi on D-I-C-K dot com?"
Näytin varmaan jo todella epäuskoiselta.
"Eeeiiih... kun diGG. DiGGGG dot com."
"Just just"
Tänään Ukko kysyi: "Can you remove your multimedia-card from your phone?"
Vastasin tyytyväisesti "I don't know" - ja kohautin olkapäitäni.
Ukko vaikutti hämmentyneeltä.
Vasta autossa, kotiin päin ajaessani, aloin miettiä oliko hänen sittenkin tarkoitus pyytää minua tekemään jotain - siis irrottamaan se samperin kortti.
Seurustelumme alkuaikoina ihmettelin, miten voi olla että Hollannissa hänellä oli suhde opiskelija-asunnon huonepalvelijan (housemaid) kanssa. ("Onpa jännä, että opiskelijoilla on sellaiseen varaa", mietin ja ajattelin rotanloukuissa asuvia sisarenpoikiani)
Myöhemmin kävi ilmi, että kyse oli kämppäkaverista (housemate).
Niinikään aivan seurustelumme alkuaikoina Ukko kerran kysyi, tulisinko hakemaan rintaliivini, jotka ovat jääneet hänen luokseen (tai niin luulin hänen kysyvän). Olin vähän allapäin, koska en mitenkään voinut muistaa, että olisin sellaiset hänen luokseen jättänyt. Yritin reipastua ajattelemalla, että onhan ne sellaiset saattaneet hänen luokseen jäädä jo ennen meidän tapaamistamme. Ja niin, no vastahan me olimme vähän aikaa - ja niin edelleen. Hymyilin kuitenkin leveästi, kun kyse olikin rannekorusta (bracelet) eikä liiveistä (bras).
*********************
Toisilla on skedelauta, toisilla taas....
iPhone.
vrijdag, februari 02, 2007
Neljäskymmeneskahdeksas
Perinteinen päiväkirja ei koskaan ole ollut mun juttu. Syynä siihen on yksinkertaisesti se, että en pysty ilman murskaavaa ahdistusta lukemaan kahta päivää vanhempia tekstejä. Vajaa kuukausi on ehkä pisin aika, mitä koskaan olen kynä kädessä kirjaillut toimiani.
Kirjoittamisessa on se ongelma (oikeammin: minulla on se ongelma), että kun kirjoitan, lauseet tuntuvat hyviltä. Ne kuulostavat mielessä kohtuullisilta, jopa järkeviltä. Innokkaan muokkauksen jälkeen lopputulos suorastaan mairittelee: Olenpa onnistunut jälleen kerran olemaan nokkela ja hauska. Kaksi päivää on se maksimi, jolloin pidän omasta tekstistäni.
Voi hyvä luoja kun sen jälkeen raapustukseen palaa, tekee mieli vajota maan alle. Siis voi herranjumala mitä ylihysteeristä kökköä. Täysin epäolennaisia yksityiskohtia pitkällisesti jaariteltuina. Tautologiaa. Liiallisia välimerkkejä, etenkin HUUTOMERKKEJÄ!
Ja mitä aiheita. Sisältö on jykevän merkityksellistä noudattaen tyyliä: "Katsahdin vasemmalle, raavin polveani, niin mutta haluatteko tietää, miksi raavin polveani?"
Ketä kiinnostaa.
Tässä vaiheessa syvää häpeää ja itseinhoa tapanani on ollut repiä kaikki vanhat sivut. Tässä intternetissä, jossa kaikki säilyy (tiedon löytäminen on aina eri asia: polttaa, polttaa, kylmenee, kylmenee... - ainakin silloin kun minä lomakkeita etsin) on melko turha deletoida sivuja pois. Jossain välimuistissa ne kuitenkin piileskelevät, kaiken kansan eli sukulaisten, vihamiesten, työnantajien, tulevien ex-puolisoiden ja aikuistuvien lasten innokkaiden silmien ulottuvilla.
Kenties jossain määrin epäloogista, mutta sen jälkeen kun olen alkanut kirjoittaa julkista päiväkirjaa (ensimmäisen kerran perhikselle, sinä päivänä kun täytin 30v), olen huomattavan paljon reippaammin suoltanut silkkaa jaskaa bittiavaruuteen (ei aravuuteen. bittiarava? harava), joka imee sen itsensä itseensä jopa kymmenen kertaa riittoisammin kuin Junttilan talon seinä. Nolous ja itsekritiikki siis ovat estäneet paperipäiväkirjan pitämisen, mutta julkinen postailu suorastaan innoittaa itsehäpäisyyn.
Minä sen häpeän taas mainitsin (trauma). Nolostuminen liittyy melkein kaikkeen kirjalliseen työhön, mitä olen suoltanut, vanhoja tenttivastauksia myöten. Jos kirjoitus paria päivää vanhempi, ihmettelen syvästi, mitä helvettiä olen voinut ajatella kun olen noin surkeaa kynästäni päästänyt (kuulostaa säälittävältä).
Onneksi kuitenkaan niitä vanhoja ei kukaan pakota lukemaan, ei edes veitsi kurkulla.
Reilua, vai mitä?
Tähän postaukseen innoitti se, että vilkaisin läpi kaikki tammikuussa kirjoittamani viestit. OMG. Kirjoittaja en ole voinut olla minä. Se on ollut se Joku Muu.
Kirjoittamisessa on se ongelma (oikeammin: minulla on se ongelma), että kun kirjoitan, lauseet tuntuvat hyviltä. Ne kuulostavat mielessä kohtuullisilta, jopa järkeviltä. Innokkaan muokkauksen jälkeen lopputulos suorastaan mairittelee: Olenpa onnistunut jälleen kerran olemaan nokkela ja hauska. Kaksi päivää on se maksimi, jolloin pidän omasta tekstistäni.
Voi hyvä luoja kun sen jälkeen raapustukseen palaa, tekee mieli vajota maan alle. Siis voi herranjumala mitä ylihysteeristä kökköä. Täysin epäolennaisia yksityiskohtia pitkällisesti jaariteltuina. Tautologiaa. Liiallisia välimerkkejä, etenkin HUUTOMERKKEJÄ!
Ja mitä aiheita. Sisältö on jykevän merkityksellistä noudattaen tyyliä: "Katsahdin vasemmalle, raavin polveani, niin mutta haluatteko tietää, miksi raavin polveani?"
Ketä kiinnostaa.
Tässä vaiheessa syvää häpeää ja itseinhoa tapanani on ollut repiä kaikki vanhat sivut. Tässä intternetissä, jossa kaikki säilyy (tiedon löytäminen on aina eri asia: polttaa, polttaa, kylmenee, kylmenee... - ainakin silloin kun minä lomakkeita etsin) on melko turha deletoida sivuja pois. Jossain välimuistissa ne kuitenkin piileskelevät, kaiken kansan eli sukulaisten, vihamiesten, työnantajien, tulevien ex-puolisoiden ja aikuistuvien lasten innokkaiden silmien ulottuvilla.
Kenties jossain määrin epäloogista, mutta sen jälkeen kun olen alkanut kirjoittaa julkista päiväkirjaa (ensimmäisen kerran perhikselle, sinä päivänä kun täytin 30v), olen huomattavan paljon reippaammin suoltanut silkkaa jaskaa bittiavaruuteen (ei aravuuteen. bittiarava? harava), joka imee sen itsensä itseensä jopa kymmenen kertaa riittoisammin kuin Junttilan talon seinä. Nolous ja itsekritiikki siis ovat estäneet paperipäiväkirjan pitämisen, mutta julkinen postailu suorastaan innoittaa itsehäpäisyyn.
Minä sen häpeän taas mainitsin (trauma). Nolostuminen liittyy melkein kaikkeen kirjalliseen työhön, mitä olen suoltanut, vanhoja tenttivastauksia myöten. Jos kirjoitus paria päivää vanhempi, ihmettelen syvästi, mitä helvettiä olen voinut ajatella kun olen noin surkeaa kynästäni päästänyt (kuulostaa säälittävältä).
Onneksi kuitenkaan niitä vanhoja ei kukaan pakota lukemaan, ei edes veitsi kurkulla.
Reilua, vai mitä?
Tähän postaukseen innoitti se, että vilkaisin läpi kaikki tammikuussa kirjoittamani viestit. OMG. Kirjoittaja en ole voinut olla minä. Se on ollut se Joku Muu.
Neljäskymmenesseitsemäs
Koska nyt on tullut talvi ja jää, pitää syödä paljon lämmintä, ravitsevaa ja raiteilla pitävää ruokaa. Eilen kaivoin netistä ohjeen hollantilaista hernekeittoa varten. Koska me molemmat Ukon kanssa teemme niin raskasta fyysistä työtä mm. hiirikättä ja likinäköisiä silmiä ylettömästi kuormittaen sekä autolta ulko-ovelle (ja päinvastoin) rahnustaen, on syytä painottaa riittävää protskujen ja ihran saantia.
(Meidän ylipainomme johtuu ainoastaan raskaasta luustosta.)
(Ai hitsi, nyt se puhuu jo me-muodossa.)
(Säälittävää.)
(Seuraavaksi kuvaan astuvat keskenään sointuvat, ellei peräti identtiset ulkoiluasut.)
(Sitten sauvakävely, eli nordic walking)
Vaikka tämän postauksen lopussa oleva sauvakävelyvideo ehkä olisikin enemmän hänen makuunsa.
Ja nyt RUOKAAN takaisin:
Luin reseptin täältä ja toteutin sen puolihuolimattomasti tulkiten ja oman pään mukaan soveltaen.
Jos alipaino on sinulle ongelma, suosittelen kokeilemaan. Tässä minun tekemäni ohje:
500 g kuivia herneitä
500 g possun kylkeä
100 g pekonia
1 savumakkara (Tapolan)
2 isoa sipulia
1 iso porkkana
1 purjosipuli
1 pala mukulaselleriä
2 perunaa
½ varsisellerin nippu
mausteeksi 3 lihaliemikuutiota, valkopippuria, mustapippuria, meiramia ja timjamia.
Ensin huuhtelin herneet ja laitoin ne muutamaksi tunniksi likoamaan (noin 6 tuntia, yleensä laitan yön yli). Sitten huuhtelin ne uudelleen ja laitoin noin parin litran kanssa hellalle.
Alkuperäisen ohjeen vastaisesti kärväsin pekoninsiivut ja pilkotun possun pannulla. Molemmat olivat melko rasvaisia, joten halusin tiristää vähän ylimääräistä pois. Sitä paitsi pekonia on kiva paistaa. Ap ohjeessa puhutaan possunpalasta, jossa luu, mutta kun en sellaista heti löytänyt, niin ei sitten.
Paistamisenkin jälkeen ne lihat näyttivät niin rasvaisilta, että leikkasin jokaisesta soiron valkoista ihraa ja viskoin roskikseen. Järkevämpää olisi ehkä ollut suoraan ostaa vähemmän läskistä lihaa.
Paistamisen jälkeen paiskasin lihat herneiden sekaan.
Tällä välillä kuorin ja pilkoin sipulin, porkkanan, sellerin ja purjon. Nakkasin joukkoon. Tunnin verran keitettyäni kuorin myös potut ja pilkoin ne. Sekaan vaan.
Sitten odottelinkin vielä reilun tunnin. Maustoin jossain vaiheessa (lihaliemikuutioilla yms). Viimeiseksi pilkoin joukkoon puolikkaan nipun sellerinvarsia sekä yhden savumakkaran.
Yhteensä keittoaika hernarille oli varmaan 2,5 tuntia, kriittisintä on herneiden kanssa. Ne ovat ällöjä ja jauhoisia, jos eivät hajoa kunnolla.
Valmiin keiton nautimme kera "Herrgårds Källvatten från Bergslagen" (tarjouksessa paikallisessa cittarissa hintaan 3€ ja rapiat, sillä saa kuusi 1,5l pulloa) sekä saaristolaislimpun. Punssia jäin vähän kaipaamaan, mutta se on kuulemma alkoholijuoma. (Eikä sitä olisi ollutkaan.)
Ja sitten sauvomaan!
(Meidän ylipainomme johtuu ainoastaan raskaasta luustosta.)
(Ai hitsi, nyt se puhuu jo me-muodossa.)
(Säälittävää.)
(Seuraavaksi kuvaan astuvat keskenään sointuvat, ellei peräti identtiset ulkoiluasut.)
(Sitten sauvakävely, eli nordic walking)
Vaikka tämän postauksen lopussa oleva sauvakävelyvideo ehkä olisikin enemmän hänen makuunsa.
Ja nyt RUOKAAN takaisin:
Luin reseptin täältä ja toteutin sen puolihuolimattomasti tulkiten ja oman pään mukaan soveltaen.
Jos alipaino on sinulle ongelma, suosittelen kokeilemaan. Tässä minun tekemäni ohje:
500 g kuivia herneitä
500 g possun kylkeä
100 g pekonia
1 savumakkara (Tapolan)
2 isoa sipulia
1 iso porkkana
1 purjosipuli
1 pala mukulaselleriä
2 perunaa
½ varsisellerin nippu
mausteeksi 3 lihaliemikuutiota, valkopippuria, mustapippuria, meiramia ja timjamia.
Ensin huuhtelin herneet ja laitoin ne muutamaksi tunniksi likoamaan (noin 6 tuntia, yleensä laitan yön yli). Sitten huuhtelin ne uudelleen ja laitoin noin parin litran kanssa hellalle.
Alkuperäisen ohjeen vastaisesti kärväsin pekoninsiivut ja pilkotun possun pannulla. Molemmat olivat melko rasvaisia, joten halusin tiristää vähän ylimääräistä pois. Sitä paitsi pekonia on kiva paistaa. Ap ohjeessa puhutaan possunpalasta, jossa luu, mutta kun en sellaista heti löytänyt, niin ei sitten.
Paistamisenkin jälkeen ne lihat näyttivät niin rasvaisilta, että leikkasin jokaisesta soiron valkoista ihraa ja viskoin roskikseen. Järkevämpää olisi ehkä ollut suoraan ostaa vähemmän läskistä lihaa.
Paistamisen jälkeen paiskasin lihat herneiden sekaan.
Tällä välillä kuorin ja pilkoin sipulin, porkkanan, sellerin ja purjon. Nakkasin joukkoon. Tunnin verran keitettyäni kuorin myös potut ja pilkoin ne. Sekaan vaan.
Sitten odottelinkin vielä reilun tunnin. Maustoin jossain vaiheessa (lihaliemikuutioilla yms). Viimeiseksi pilkoin joukkoon puolikkaan nipun sellerinvarsia sekä yhden savumakkaran.
Yhteensä keittoaika hernarille oli varmaan 2,5 tuntia, kriittisintä on herneiden kanssa. Ne ovat ällöjä ja jauhoisia, jos eivät hajoa kunnolla.
Valmiin keiton nautimme kera "Herrgårds Källvatten från Bergslagen" (tarjouksessa paikallisessa cittarissa hintaan 3€ ja rapiat, sillä saa kuusi 1,5l pulloa) sekä saaristolaislimpun. Punssia jäin vähän kaipaamaan, mutta se on kuulemma alkoholijuoma. (Eikä sitä olisi ollutkaan.)
Ja sitten sauvomaan!
Abonneren op:
Posts (Atom)
