Voi aargh mä en ole vieläkään saanut kuvaa tohon profiiliin. Enkä taida saada. Ei se halua. Tympii.
Olen tässä muutaman päivän ajan klaninut poikani päätä partatrimmerillä. Siis trimmerillä, en hiusklipperillä. Partatrimmerissä on akku, joka kestää surruttamista ehkä noin puolisen tuntia. Sen jälkeen sitä pitää ladata 12 tuntia (ainakin ohjeen mukaan). Tai no, ihan liian kauan joka tapauksessa. Kolmessa-neljässä päivässä (erässä) pää oli ajeltu.
Pari päivää tukka oli mielenkiintoinen, kun olin saanut jo ajeltua molemmat sivut, mutta päälaki oli vielä täynnä töyhtöä. Hellittelin ajatuksella irokeesistä. Mitähän vastaantulijat olisivat miettineet, jos olisin jättänyt sen silleensä. Ja vielä värjännyt jollain raflaavalla värillä, kuten punaisella, violetilla tai vihreällä. Oliskohan ne katsoneet, että voi apua vammainen lapsi irokeesi päässä: "Mitäköhän se tuokin äiti tollakin oikeen hakee, ihan tekee pahaa katsella. Poika parka!"
Nyt pojalla on huippusiisti siili kaikkialta muualta paitsi edestä. Pojan tukka on aika taipuisa ja kun sen edestä jättää pitkäksi, se laskeutuu tosi kauniisti. Kadehdituttaa, mulla on niin piikkisuora hius kun olla voi. (Ukolla on muuten kihara, samoin hänen Toisen Lapsensa tukka näyttää samalla tavalla taipuisalta kuin Pojan).
Täytyy ottaa kuvia Pojasta ja laittaa tänne. Olen niin ylpeä hänen kuontalostaan!
Ai niin, tänään myös huomasin, että ensimmäinen pysyvä hammas on tulossa. Toisesta alahampaasta on jo valkoista näkyvissä, toinen tuntuu ikenen läpi. Poika ei suostu millään avaamaan suuta edes ruoalle, hammasharja on ihan kamala. Eikä sitä kitaa muuten saa auki millään, kun mulla ei oikein ole mitään, millä houkutella :/
Nyt täytyy vaan ihan OIKEASTI alkaa pitää tosi hyvää huolta hampaista. Mä en kestä, jos nämä pysyvät menevät yhtä kamalaan kuntoon kuin maitohampaat. En kehtaa EDES täällä tunnustaa, mitä niille tapahtui (...)
Sain eilen kirjoitusurakan päätökseen. Omituinen juttu tapahtui. En saanut dokkariin laitettua sivunumeroita millään järkevällä tavalla. Kun yritin laittaa ne alaviitteeseen keskitettynä, ne ilmestyivät vasempaan tai oikeaan laitaan. Kun ruksasin kohdan "ei ensimmäisellä sivulla", sivunumerot eivät näkyneet tokalla sivulla, mutta kansilehdessä kylläkin. Olen ihan varma, että joku moga asetuksissa oli, mutta en jaksanut enää miettiä mikä, vaan postitin eteenpäin. Sivunumeroista sen arvostelu ei kuitenkaan jää kiinni.
Tänään katsoin, että mulla on 174 opintopistettä (vastaa 116 ov) kasassa. ONT:stä tulee 15 OP, työharjoittelun jämästä 12. Kunhan saan tämän kevään arvosanat winhalle, siitä tulee vielä lisää 12 OP (tai 18, jos teen vielä yhden jutun loppuun). Siinä sitten pitäisikin olla jo 213op (219), jolla voikin jo anoa papereita ulos. Paras juttu on se, että nyt on kaikki pakolliset kurssit tehtynä. Kaikki tällä hetkellä keskeneräiset ovat valinnaisia.
(Mutta ne pitäisi vielä rykäistä, blääh)
zaterdag, maart 31, 2007
donderdag, maart 29, 2007
Seitsemäskymmenesviides
Aurinko paistaa ulkona, yritän vääntää esseetä. Huomenna palautuspäivä. Aihe ei ole vaikea, mutta päässä on liikaa asiaa, jotta sitä saisi vaivatta paperille. Rajaamisongelma.
Täällä sisällä alkaa taas kasvaa ihanat pöly- ja likakerrokset. Kukakohan siivoaisi?
Poika on kunnostautunut tempoilemisessa. Se ryskää pitkin päiviä ja öitä, yrittää epätoivoisena vatsalleen, pyöriä napansa ympärillä, nostaa päätä. Sylissä ollessa se heittäytyy selälleen ja yrittää punnertaa istumaan. Öisin potkii pinnasängyn kaltereita.
Toissayönä heräsin joskus yhden aikoihin yöllä siihen, että Poika meluaa. Kun menin katsomaan, se oli lyönyt nokkansa joko pinnoihin tai patjaan. Tai huitaissut itseään. Molemmista sieraimista oli tullut verta niin paljon, että koko peitto oli veressä, naama veressä, kädet ja vaatteet samaten.
Viime yönä oli sama hulina alkamassa. Olin niin väsynyt, etten jaksanut alkaa juosta huoneiden väliä, vaan kannoin Pojan viereeni. Siihen se nukahtikin melkein heti. Viiden aikoihin aamulla heräsin siihen, että Poika itkee unissaan. Sitä kesti varmaan varttitunnin. En muista milloin hän olisi viimeksi itkenyt ääneen, ehkä joskus pari-kolme vuotta sitten.
Kaappasin unessa nyyhkyttävän Pojan kainaloon ja tunsin yhtäkkiä hirveän huonoa omatuntoa siitä, että on ihan mahdotonta tietää, mitä pienessä mielessä liikkuu. Ovatko sairaalakäynnit olleet pelottavia? Miten kamalaa on ollut, kun ei ole voinut edes kääntyä kyljelleen? Onko tilapäishoidossa ikävää? Miltä tuntuu, kun ei voi sanoa sitä mitä ajattelee? Miltä tuntuu, kun on täysin avuton, eikä sen takia tule kohdelluksi ihmisenä, jolla on ehkä omaakin tahtoa ja ajatuksia?
Aamulla poika näytti kaikesta huolimatta melko tyytyväiseltä ja tunki varpaitaan suuhuni. Nyt hän makaa lattialla, ja yllätys yllätys, yrittää pyöriä napansa ympäri. Käsittämätöntä, miten sinnikkäitä nuo lapset ovat.
(Nyt esseen kimppuun.)
Muoks: Esseen ensimmäinen kohta valmis (vapaa käännös: "onko paikallisen kulttuurin suojelu tärkeää matkailullisesta näkökulmasta - pohdi, kirjoita ja anna esimerkkejä").
Sain juuri tietää, että alv-tentin arvosanaksi tuli kolmonen. Hienoa, se olikin näiden opintojeni ihka viimeinen tentti. En ole yhtään varma, olisinko edes saanut uusia sitä käymättä koko kurssia uudestaan...
Täällä sisällä alkaa taas kasvaa ihanat pöly- ja likakerrokset. Kukakohan siivoaisi?
Poika on kunnostautunut tempoilemisessa. Se ryskää pitkin päiviä ja öitä, yrittää epätoivoisena vatsalleen, pyöriä napansa ympärillä, nostaa päätä. Sylissä ollessa se heittäytyy selälleen ja yrittää punnertaa istumaan. Öisin potkii pinnasängyn kaltereita.
Toissayönä heräsin joskus yhden aikoihin yöllä siihen, että Poika meluaa. Kun menin katsomaan, se oli lyönyt nokkansa joko pinnoihin tai patjaan. Tai huitaissut itseään. Molemmista sieraimista oli tullut verta niin paljon, että koko peitto oli veressä, naama veressä, kädet ja vaatteet samaten.
Viime yönä oli sama hulina alkamassa. Olin niin väsynyt, etten jaksanut alkaa juosta huoneiden väliä, vaan kannoin Pojan viereeni. Siihen se nukahtikin melkein heti. Viiden aikoihin aamulla heräsin siihen, että Poika itkee unissaan. Sitä kesti varmaan varttitunnin. En muista milloin hän olisi viimeksi itkenyt ääneen, ehkä joskus pari-kolme vuotta sitten.
Kaappasin unessa nyyhkyttävän Pojan kainaloon ja tunsin yhtäkkiä hirveän huonoa omatuntoa siitä, että on ihan mahdotonta tietää, mitä pienessä mielessä liikkuu. Ovatko sairaalakäynnit olleet pelottavia? Miten kamalaa on ollut, kun ei ole voinut edes kääntyä kyljelleen? Onko tilapäishoidossa ikävää? Miltä tuntuu, kun ei voi sanoa sitä mitä ajattelee? Miltä tuntuu, kun on täysin avuton, eikä sen takia tule kohdelluksi ihmisenä, jolla on ehkä omaakin tahtoa ja ajatuksia?
Aamulla poika näytti kaikesta huolimatta melko tyytyväiseltä ja tunki varpaitaan suuhuni. Nyt hän makaa lattialla, ja yllätys yllätys, yrittää pyöriä napansa ympäri. Käsittämätöntä, miten sinnikkäitä nuo lapset ovat.
(Nyt esseen kimppuun.)
Muoks: Esseen ensimmäinen kohta valmis (vapaa käännös: "onko paikallisen kulttuurin suojelu tärkeää matkailullisesta näkökulmasta - pohdi, kirjoita ja anna esimerkkejä").
Sain juuri tietää, että alv-tentin arvosanaksi tuli kolmonen. Hienoa, se olikin näiden opintojeni ihka viimeinen tentti. En ole yhtään varma, olisinko edes saanut uusia sitä käymättä koko kurssia uudestaan...
zondag, maart 25, 2007
Seitsemäskymmenesneljäs
Käytiin siellä Tallinnassa. Lauttamatka Superfastilla oli OK, tosin miinuspuolena se, ettei terminaalin matkustajaputki ole vielä valmistunut. Bussikuljetuksen venttaaminen lautasta ulospääsemiseksi oli todella tylsää (molemmissa päissä). Ensi kuussa ongelma poistunee.
Ilma oli suotuisa sekä pe että la, joten käpsyttelimme edestakaisin sekä vanhaa että uutta kaupunkia. Kevätostoksiakin tuli tehtyä, molemmille takit, mulle farkut ja korvikset, Ukolle kello, uikkarit ja kengät. Kaupoilla teimme sopivan jaon; Ukko meni elektroniikkaosastolle kuolaamaan siksi ajaksi, kun etsin sopivia rättejä.
Ne farkut löysin Virukeskuksen pta:sta. Kauppa on suoranainen taivas persevälle, reitevälle ja vähälännälle naiselle (kuten minä), joka ei tahdo löytää tavarataloista saati merkkiliikkeistä sopivaa mallia tai kokoa.
Pta:n kaupassa kaikissa farkuissa on kokolappu, jossa kerrotaan, minkä pituiselle ihmiselle housut on tarkoitettu ja minkä levyinen vyötärö/arse tällä henkilöllä olisi. Miten ihanaa. Minä valitsin sovitettavaksi kolme paria housuja kokoa 81cm/106cm ja 164-172cm. Kahdet niistä oli niin mukavat, että oli ihanpakkosaada. Hinta oli muistaakseni 690 Kroonia, eli noin 44€, joten sekin tietysti puolsi valintaa.
Hotelli oli tosi style, huone pieni, siisti ja kylpyhuoneessa amme. Perjantai-iltana kävimmekin suht. nopeasti syömässä italialaista Raekoja Platsilla olevassa ravintolassa, jonka nimeä en tietenkään just nyt muista. Molempien pastat ja jaettu pannacotta olivat herkullisia, sekä valittu punkku ihanaa. Hotlalle tultuamme pistimme kylpyveden valumaan, laitoimme sinne vaahtoja ja ahtauduimme ammeeseen juomaan skumppaa.
Siinä vaiheessa kun lopetimme lillumisen, sain viimeisillä voimillani raahatuksi itseni sänkyyn. Ennen tajunnan menetystä kuulin vaimean kysymyksen "onko kaikki hyvin", mutta kykenin vain kuorsaamaan vastaukseksi. Ukko sen sijaan katsoi maikkarilta vielä jonkun myöhäisillan pumpum-skriik-aaargh-iiks-kräsh-leffan loppuun.
Lauantaina suuntasimme Stockalle, kuten kaikki kunnolliset suomalaiset turistit. Muutaman tunteroisen siellä kulutettuamme otimme taksin Tallinnan parhaaseen pannukakkuravintolaan Kompressoriin, jossa on ihan varmasti hinta/laatusuhteeltaan ja maultaan ihan ylivedot pannkoogid, eli lätyt/letut. Osoite Rataskaevu 3, löytyy kivenheiton päässä Raekoja Platsista. Syötyämme lampsimmekin enää hotellille hakemaan laukun ja otimme taksin satamaan.
Tänään hain äitini kanssa Pojan tilapäishoidosta. Oli niin ihana ilma, että teimme meille päästyämme tunnin mittaisen lenkin. Otin myös pari hassua kuvaa.
Jostain syystä viime aikoina tosi iso osa ottamistani kuvista on ollut tärähtäneitä. Muistan, että edellisen kameran kanssa ei sitä ongelmaa ollut. Se oli halpa peruskamera ilman zoomia tai muitakaan ominaisuuksia, filmi vain sisään ja näpsnäps. Tämä on perusdigikamera, jonka käyttöohjeita en koskaan ole vaivautunut lukemaan. Ehkä pitäisi.
Nyt Ukko saapui kunnioittamaan meitä läsnäolollaan. Taidan sulkeutua hänen suosioonsa tuonne töllöttimen, sohvan ja jääkaapin muodostamaan pyhään kolminaisuuteen. Vai oliko se Bermudan kolmioon?
donderdag, maart 22, 2007
Seitsemäskymmeneskolmas
72. viesti oli niin pitkä ja tyhjentävä, että tunsin itseni suorastaan aivan tyhjäksi sen jälkeen. (Saisikohan tolla lauseella edes kunniamainintaa kisassa "kököin lause, jolla blogisi olet aloittanut"?)
Maanantaina raivasin sos. työntekijää varten tietä auki ulko-ovelta aina olkkariin asti. Hänen vierailunsa kesti tunteroisen verran, jonka jälkeen oltiinkin tukevasti iltapäivässä. Sitten ei enää kannattanutkaan tehdä mitään.
Tiistaina lähdettiin puolenpäivän jälkeen käymään Klinikalla, koska poika ei ole pissannut nimeksikään. Syy oli melko luonnollinen, eli nestehukka. Vaikka ravitsemusterapeutti on laskenut kaikki energia- yms. nestetarpeet painokilojen mukaan, se ei ole Pojalle riittänyt. Sairaalassa meni koko "#¤%& päivä, Poika oli kotona klo 21.50. Sitten ei todellakaan kannattanut enää tehdä mitään.
Keskiviikkona Ukko soitti aamulla useamman kerran hädissään äänettömällä olevaan puhelimeeni. Lapset haluavat aamupalaa ja vaatteita sekä päiväkotiin, mutta isä makaa sängyssä puolivartaloa invalidisoituneena (selkä). Kävin tarjoamassa avustavaa kättä, pudotin matkan varrella lapset päikkäriin ja raahasin Ukon tänne.
Apteekkireissulla tuli mieleen, että jos eivät tuntisi mua siellä henkilökohtaisesti (pieni yksityinen apteekki), luulisivat varmaan kodinhoitajaksi. Ajoin auton suoraan putiikin eteen ja sain mukaani 6 lavaa letkuruokaa sekä kasan pilleripurkkeja.
Yhtäkkiä oli jo iltapäivä ja ilta, eikä kannattanut tehdä muuta kuin mennä nukkumaan.
Tänään olen yrittänyt ährätä Intia-aiheisen tehtävän parissa (josta mainitsin joskus jotain). Ajatukset ovat huomisessa lähdössä Tallinnaan, joten tekisi kovasti mieleni myös sanoa, että "eipä sitten kannattanutkaan enää tehdä mitään".
Ei vaiskaan, kai mä nyt sentäs avaan uuden xls-taulukon, edes nimetäkseni sen. Teetäkin vois keittää. Ja tarkistaa, pitääkö kameran akku ladata (varmaan pitää). Pitäkäähän kaikki peukkuja, että Tallinnassa paistaa huomenna aurinko. Ukko ehdotti, että mentäisiin ostamaan Prismasta samistuulipuvut ihan vasitella. Poro, porompi, poroin.
Silläkin uhalla, että paljastan jotain mullistavaa, kiitän kaikkia teitä visiiteistä, tasapuolisesti:
Espoo, Helsinki, Tampere, Lempäälä, Hoplaks, Oslo, Vanda, Orkola, Hollola, Pirkkala, Seinäjoki, Lahti, Nybacka, Delft, Beijing, Cologne, Kempele, Ozoir-la-Ferrière, Muhos, Riihimäki, Kuopio, Kew, Vaasa, Rovaniemi, Eurajoki, Häkkilä, Oulu, Dickursby, Monni, Salo, Newark, Cambridge, Turku, San Antonio, Wallsend, Haso, Tervakoski, Wixom, Mutkavaara, Haukipudas, Rödskog, Beishankou, Wilhermsdorf, Strasbourg, Oxford, Gamlas, Raisio, Heinola, Starnberg, Cedar City, Burke, Bad Tölz, Assen, Hanji, Chandler1, Mankans, I Boschi, Fastböle, Scranton, Harbin, Pori, Kånala, Ravattula, Päivärinta, Qiqihar, Hakoinen, Kukkola, Kaarina, Kujansuu, Eindhoven, Paloheinä, Lohja, Joensuu, Lisbon, Victoria, Nivankylä, Jupper, Jyväskylä, Petas, Hietamies, Niskala, Las Vegas, Tuohittu, Paris, Hyvinkää, Etelä-Kaarela, Råbro
Mun suurimmassa mielenkiinnossa on seurata, käykö systeri täällä (lähetin hänelle linkin). Hän on yleensä niin kiireinen, ettei ehdi edes vastata tekstiviesteihin.
Maanantaina raivasin sos. työntekijää varten tietä auki ulko-ovelta aina olkkariin asti. Hänen vierailunsa kesti tunteroisen verran, jonka jälkeen oltiinkin tukevasti iltapäivässä. Sitten ei enää kannattanutkaan tehdä mitään.
Tiistaina lähdettiin puolenpäivän jälkeen käymään Klinikalla, koska poika ei ole pissannut nimeksikään. Syy oli melko luonnollinen, eli nestehukka. Vaikka ravitsemusterapeutti on laskenut kaikki energia- yms. nestetarpeet painokilojen mukaan, se ei ole Pojalle riittänyt. Sairaalassa meni koko "#¤%& päivä, Poika oli kotona klo 21.50. Sitten ei todellakaan kannattanut enää tehdä mitään.
Keskiviikkona Ukko soitti aamulla useamman kerran hädissään äänettömällä olevaan puhelimeeni. Lapset haluavat aamupalaa ja vaatteita sekä päiväkotiin, mutta isä makaa sängyssä puolivartaloa invalidisoituneena (selkä). Kävin tarjoamassa avustavaa kättä, pudotin matkan varrella lapset päikkäriin ja raahasin Ukon tänne.
Apteekkireissulla tuli mieleen, että jos eivät tuntisi mua siellä henkilökohtaisesti (pieni yksityinen apteekki), luulisivat varmaan kodinhoitajaksi. Ajoin auton suoraan putiikin eteen ja sain mukaani 6 lavaa letkuruokaa sekä kasan pilleripurkkeja.
Yhtäkkiä oli jo iltapäivä ja ilta, eikä kannattanut tehdä muuta kuin mennä nukkumaan.
Tänään olen yrittänyt ährätä Intia-aiheisen tehtävän parissa (josta mainitsin joskus jotain). Ajatukset ovat huomisessa lähdössä Tallinnaan, joten tekisi kovasti mieleni myös sanoa, että "eipä sitten kannattanutkaan enää tehdä mitään".
Ei vaiskaan, kai mä nyt sentäs avaan uuden xls-taulukon, edes nimetäkseni sen. Teetäkin vois keittää. Ja tarkistaa, pitääkö kameran akku ladata (varmaan pitää). Pitäkäähän kaikki peukkuja, että Tallinnassa paistaa huomenna aurinko. Ukko ehdotti, että mentäisiin ostamaan Prismasta samistuulipuvut ihan vasitella. Poro, porompi, poroin.
Silläkin uhalla, että paljastan jotain mullistavaa, kiitän kaikkia teitä visiiteistä, tasapuolisesti:
Espoo, Helsinki, Tampere, Lempäälä, Hoplaks, Oslo, Vanda, Orkola, Hollola, Pirkkala, Seinäjoki, Lahti, Nybacka, Delft, Beijing, Cologne, Kempele, Ozoir-la-Ferrière, Muhos, Riihimäki, Kuopio, Kew, Vaasa, Rovaniemi, Eurajoki, Häkkilä, Oulu, Dickursby, Monni, Salo, Newark, Cambridge, Turku, San Antonio, Wallsend, Haso, Tervakoski, Wixom, Mutkavaara, Haukipudas, Rödskog, Beishankou, Wilhermsdorf, Strasbourg, Oxford, Gamlas, Raisio, Heinola, Starnberg, Cedar City, Burke, Bad Tölz, Assen, Hanji, Chandler1, Mankans, I Boschi, Fastböle, Scranton, Harbin, Pori, Kånala, Ravattula, Päivärinta, Qiqihar, Hakoinen, Kukkola, Kaarina, Kujansuu, Eindhoven, Paloheinä, Lohja, Joensuu, Lisbon, Victoria, Nivankylä, Jupper, Jyväskylä, Petas, Hietamies, Niskala, Las Vegas, Tuohittu, Paris, Hyvinkää, Etelä-Kaarela, Råbro
Mun suurimmassa mielenkiinnossa on seurata, käykö systeri täällä (lähetin hänelle linkin). Hän on yleensä niin kiireinen, ettei ehdi edes vastata tekstiviesteihin.
zondag, maart 18, 2007
Seitsemäskymmenestoinen
Polkataanpa sekavasti, jaaritellen ja epäloogisesti pomppien äitiydestä. Jollei tämä olisi niin pitkä vuodatus, järjestelisin sitä, jakaisin vielä uudelleen ja poistaisin toistoja. Epäloogista, eikö totta. Onneksi tämä on vain blogi.
Varoitus!
Sisältää omaelämäkerrallista oksentelua!
OSA 1: GENESIS
Olen ollut äiti vuodesta 2002 lähtien. Äidiksi tuleminen on kuulunut minulla aina niihin asioihin, joita en ole juurikaan edes kyseenalaistanut. Olen aina halunnut tulla "jossain vaiheessa" äidiksi. Jo pienenä tyttönä mietin omalle äidilleni ääneen, miten tulen toimimaan omien lasteni kanssa. Käsittelin asiaa enimmäkseen äitiyttä miettien imetyksen kestoa, päivähoitoa ja kurinpidollisia menetelmiä.
En muista, millä sanoilla oman äitini kanssa jutustelin, mutta sen tiesin jo varhain, että äitini oli imettänyt minua 3 viikkoa. Pidempään hän ei halunnut, koska koki sen liian sitovaksi ja halusi öisin päästä "helpommalla". "Pullosta lapsi juo nopeasti ja nukahtaa saman tien", oli ohjeistus minulle, tulevalle äidille, ikä n. 5-8v.
Kasvatuksen tavoite oli minusta selkeä: saada lapsesta mahdollisimman omatoiminen, itsenäinen, reipas, joka ei turhia valita. Ja siinä missä muiden kakarat ovat kiukuttelevia, ärsyttäviä, kaoottisia, taitamattomia, lapsellisia ja ällöttävän paapottavia, oma lapsi täytyy valjastaa jo varhain pitämään mölyt mahassaan ja näyttämään vain aurinkoisen puolen. Se, mistä teknisesti ottaen suoriutuu (vaikka sitten vähän pinnistellen), on suoriuduttava ilman vinkumisia. Temppuilu on manipulointiyritys tai infantiilia manifestointia. Infantiili on jotain lapsiin liittyvää, eli typerää ja ällöttävää.
Vanhempani näet opettivat auliisti minua analysoimaan kaikkia reaktioitani. Jos olin vihainen, piti miettiä, miksi. Jos olin hankala, sille oli joku vierasperäinen termi, kuten manifestointi. Syyt näihin kaikenlaisiin "infantiileihin" ja muuten epäsopiviin tunteisiin piti aina ruotia. Kun ne oli ruodittu, tämän minun "pikku ongelmani" piti poistua. "Lapset kaipaavat huomiota töiden jälkeen" -lauseella oli kaikkien hiljaisesti tunnustama jatko, "Ja koska me tämän tiedämme, niin sinun, eikös vaan, ei tarvitse sitten olla niin hankala, koska sinä olet niin kypsä, etkä ollenkaan sellainen ällöttävä kuin lapset yleensä ovat".
Tällä taustalla mietin siis jo hyvin varhain tulevan katraani kasvatusta ja kehitysvaiheita. "Minun lapsistani tulee todella älykkäitä ja taitavia", ajattelin. He eivät tarvitse liikoja huomiota, vaan he menevät jo heti vauvoina päivähoitoon. Ja heistä tulee hienoja ja itsenäisiä, paljon parempia kuin kenenkään muun lapsista, pohdin hätnäppiä kouluikäisenä.
Äitini sanoi joskus syyllisyydentuntoisena, että hänestä tuntuu pahalta, että on joutunut laittamaan minut jo parin kuukauden ikäisenä hoitoon. "Älä välitä, äiti, minä tekisin omien lasteni kanssa juuri samalla tavalla", yritin lohduttaa. Äidillä ei saa olla paha mieli.
Mielikuvani äitiydestä oli yhdistynyt teräksiseen kestävyyteen, kaikesta selviämiseen ja itsenäisyyteen. Lapset edustivat kaaosta, joka saatetaan hallintaan. Tämän jälkeen heistä tulee mainioita huolten kuuntelijoita ja kypsiä mielipiteitä esittäviä seuralaisia.
Äitiyteen liittyvien mielikuvan rinnalla ei koskaan ollut miestä, lapsen isää. En ajatellut isän roolin olevan kovin merkittävä, en vaimon enkä lasten elämässä. Isät olivat epäluotettavia, heikkoja ja arvaamattomia. Toisinaan ihan mukavia, mutta eivät millään tavalla turvallisia. Helposti korvattavissa. Mieluusti saivat pysytellä vaikkapa reissutöissä ja lasten siittämisessä. Sille tosin en kovin montaa ajatusta uhrannut, se oli "jotain likaista ja ällöttävää, jota kunnolliset ihmiset eivät missään nimessä". No eivät ainakaan NAISET. Yäk, yäk, yäk ja yäk.
Myöhemmin äitiyteen alkoi liittyä muitakin mielikuvia. Äidit - omaa rakasta äitiäni lukuunottamatta - olivat ällöttäviä, luutuneitä, typeriä, kanamaisia, hysteerisiä ja epäluuloisia kotkottajia. Jotka pelkäävät koko maailmaa niin paljon, että näkevät mörköjä kaikkialla.
Oma äitini ei minua juurikaan maailman vaaroista varoitellut. "Sinä olet järkevä, toisin kuin siskosi, hänestä sai aina olla huolissaan", äiti sanoi. Väärässähän hän tietysti oli, mutta melko hyvin sain myöhemmässä teini-iässä sekä aikuisuudessakin pidettyä kaikki sekoilut salassa. Viimeiseksi kuitenkin halusin tuottaa pettymyksiä vanhemmille, joten pidin itseni aina jossain ruodussa, vaikkei se ehkä ihan aina siltä vaikuttanutkaan.
Mielikuvani äitiydestä pysyi aikalailla tällaisena kaksijakoisena aikuisuuteen asti. Toisaalla oli sellainen itsenäinen äiti, joka on yhtä itsenäisen lapsensa kanssa - ja toisaalla taas ärsyttävä hysteerinen kanaemo, joka on paitsi tyhmä ja ilkeä, myös epäluuloinen kaikkea vierasta kohtaan. Toisaalta pirtin seinien sisällä kuitenkin passaa miestään - ja paapoo lapsistaan kummallisia, umpimielisiä vätyksiä. Taivas tietää, mistä tämä jälkimmäinen mielikuvani on noussut. Ehkä kultaseni, armahaiseni ja rakkauteni Ukko voi sitä yrittää tulkita tämän ykäyksen luettuaan. Hän kun kuitekin on minua lähinnä.
(Asiasta viidenteen: Lämmitin äsken Campbellin tomaattikeittoa, joka maistuu aivan ihanalta! Suosittelen, jos einekset ovat lähellä sydäntä!)
OSA 2: SODOMA JA GOMORRA, ELI NUORUUS JA HUORUUS
Ikäisistäni kavereista aniharvasta tuli äiti ennen minua. Sisareni sai esikoisensa kun olin 13v, seuraavat kaksi syntyivät tästä reilun neljän vuoden sisällä. Veljestäni tuli isä vuosi siskoni kuopuksen synnyttyä. Yhden hyvän kaverini äidiksi tulon kipuilua sain seurata enemmänkin.
Satuimme molemmat olemaan samana ajankohtana työttömiä ja pohdimme kovasti, mitä haluaisimme tehdä. Vaikka minulla oli kohtuullisen siedettävät paperit lukiosta, en päässyt niillä opiskelemaan edes niihin opistoihin, joihin olin hakenut. Yliopiston pääsykokeissa pääsyraja oli horisontissa. Olin kai aika masentunut, enkä siksi pystynyt keskittymään lukemiseen. Olin väsynyt olemaan pärjäävä. Tai oikeammin, olin pärjännyt ympäristössä, jossa ei ollut liikaa liikkumavaraa. Mutta kun olisi pitänyt luoda itselleen uudet kuviot ja päiväjärjestys, olin aivan hukassa. Kaikki tuntui liian vaikealta, suorastaan mahdottomalta. En ymmärtänyt, mitä minun olisi pitänyt tehdä. Miten ihmiset pärjäävät?
Se ainut kaverini, joka opiskeli yliopistossa, kävi säännöllisesti Amsterdamissa panemassa "jotain tyyppejä" ja veteli vapaa-aikanaan viinaa, kokaa, essoa, pilveä ja mitä nyt saikaan käsiinsä. Mä kun vähän jänistin kaikkia huumeita, musta ei sillä lailla KUNNOLLA ollut hänen kaverikseen. Viinaa kyllä yritin parhaani mukaan juoda, mutta yleensä aloin yrjötä tai sammuin siinä vaiheessa, kun olisi pitänyt riemun revetä. Huono pää, huono, huono. Kaverinillani sen sijaan siinä vaiheessa oli aina joku säätö menossa... (Se oli meidän mielestä suositun naisen merkki - menee ja panee, panee ja menee. Ja minä vain sammuin ja oksensin, aneemista, eikö vain?)
Nyt lähti ajatus viemään kauas, mutta palatkaamme takaisin tarinaan:
Koska päivissä ei ollut pakollista struktuuria, lorvailimme illat baareissa, emme juomassa vaan tappamassa aikaa. Ja nyt puhun siitä samasta tyypistä, jonka kanssa olimme työttömiä. Eräänä iltana menimme ravintola Arkkuun hengaamaan, ja tapasimme siellä pari vähän vanhempaa jätkää. Me olimme selvinpäin ja niin olivat hekin. Ravintolan sulkemisen jälkeen päätimme käydä kahvilla jollain huoltiksella, ostaa kaljaa Keimolan Kesoililta heti seitsemältä ja lähteä sitten jatkoille toisen kämpille, Herttoniemen nuorisohotelliin.
(Voi jee, mikä paikka)
Kaverini ihastui kovasti tähän toiseen kundiin, tunne vaikutti olevan molemmanpuolinen. Kahden kuukauden kuluttua hän teki positiivisen raskaustestin. Se muutti ystävyytemme täysin toisenlaiseksi ja päätti tämän haahuilun aikakauden. Minä hommasin töitä, kun taas kaverini keskittyi parisuhteen luomiseen kasvavan mahansa vieressä. Olimme melko nuoria, minä 21v ja kaverini 22v.
Mietimme kovasti, voiko äiti olla seksikäs ja seksuaalinen. Saako vain nuori synnyttämätön tyttö olla viehättävä? Entä jos onkin äiti? Onko silloin auttamattomasti pilallinen ja elähtänyt? Säälittävä? Kysyimme kauhuissamme satunnaisilta pojilta (/miehiltä), voisivatko he kuvitella panevansa ÄITIÄ, siis ei omaansa, vaan äiti-ihmistä. Vai olisiko se ihan todella ällöttävä ajatus, kun vaginastakin on tullut ulos vauva - ja sitä rataa. Olimme kollektiivisessa paniikissa.
No siis aina siihen asti, kunnes kaverini vauva syntyi ja hän sitten todella oli peruuttamattomasti hoivaava äiti. Ruodimme avomielisesti hänen ja aviomiehensä (häät järjestettiin kaiken kunniallisuuden säilyttämiseksi) petielämää. Tarkoituksemme oli tällä pohdinnalla todistella, että äitiyden EI tarvitse merkitä seksuaalisuuden hylkäämistä. Koimme, että tämä kannattaa todistaa itselleen aloittamalla mahdollisimman pian yhdynnät synnytyksen jälkeen. Mieluiten jo laitoksella, mikäli vain sairaalan tilat sen sallivat.
(vähänpä tiesin!)
Noin 25-vuotiaana aloin kaivata omaa lasta ja äidiksi tuloa. Dumppasin poikaystäväni, joka olisi halunnut kanssani vakinaiseampaa suhdetta, mutta jota en mm. hänen alkoholiongelmiensa ja muutamien muiden syiden vuoksi oikein kokenut soveliaaksi isämateriaaliksi. 26-vuotiaana olin melkein paniikissa. Ei edelleenkään sopivaa kumppania, jonka kanssa olisin voinut suunnitella tulevaisuutta.
Ajatukseni äitiydestä olivat pehmentyneet aika paljon, mutta en vieläkään, ikinä, pystynyt kuvittelemaan miestä rinnalleni ja lapsen isäksi. Vaikka halusin lasta, en käsittänyt parisuhteista oikein yhtään mitään. Ne vaikuttivat lähinnä sellaisilta kummallisilta kokoonpanoilta, joissa on yksi vapaamatkustaja (mies) ja yksi orja (nainen). Vapaamatkustajalla on kaikki oikeudet kaikkeen, orjalla ei oikeutta mihinkään, paitsi passaamiseen.
Jossain vaiheessa aloin seurustella Pojan isän kanssa. Se oli suhde, joka olisi kannattanut jättää väliin. Se oli epäterve kokoonpano molemminpuolista riippuvuutta ja valtataistelua. Tällä hetkellä en käsitä enää, miksi olimme yhdessä. Jälkikäteen on helpompi ymmärtää, että se, mikä tuntui Pojan isän kanssa harmoniselta taivaalta, oli sellaista, mitä "normaalisti" ihmiset kutsuvat tavalliseksi harmaaksi arjeksi. Fyysinen väkivalta ei kuitenkaan ollut missään osassa suhdettamme.
Tai no, se tulee mieleen, että Pojan Isä EI ollut passattava. Pikemminkin niin pärjäävä, pystyvä ja itsenäinen, ettei tarvinnut naista välttämättä yhtään mihinkään muuhun, kuin siihen yhteen. Eikä siihenkään mitenkään kovin kipeästi.
Olin 27-vuotias kun tulin raskaaksi. Se oli järkytys. Järkytys siksi, että tajusin, kuinka hirvittävän väärään suhteeseen olin lasta synnyttämässä. Tajusin yhtenä väläyksenä, kuinka onnellinen olisin voinut raskaaksi tulosta olla melkein missä tahansa toisessa parisuhteessa. Käsitin kyllä heti, että se oli meidän väliltämme ohitse sillä hetkellä, kun vatsa alkoi kasvaa. Aborttia en kuitenkaan harkinnut. Ajattelin, että kyllä tässä pärjätään. Isoisäni äiti jäi kymmenen lapsen kanssa yksin, kun mies lähti Michiganiin kultaa vuolemaan. 2000-luvun Suomessa näin tulevaisuuteni huomattavasti valoisampana kuin rutiköyhän körtti-isoisoäitini elämän 1800-luvun lopun Kauhajoella.
Yllättävää kyllä, kun parisuhdetta ei enää ollut, pystyinkin kuvittelemaan itseni, ainakin mielikuvissani, sekä äitinä, että puolisona. Raskauden aikana tosin ei tarvinnut totutella kuin toiseen rooliin. Muistan kuitenkin, ettei sekään aivan helppoa ollut. Kun Poika syntyi, äitinä olo tuntui yhtäkkiä maailman luonnollisimmalta asialta. Vaikka oma äitini olikin kannattanut itsenäisyyttä ja vaivattomuutta, hän oli kuitenkin vallan turvallinen äiti. Eikä sen roolin ottaminen tuntunut yhtään hankalalta.
OSA 3: VAMMAISUUS
Jossain vaiheessa pojan vammaisuus alkoi tulla melko selväksi. Se ei ollut helppoa hyväksyä, varsinkin kun kaikki oli niin epämääräistä. Alusta asti olin kuitenkin jostain syystä ollut sitä mieltä, ettei kaikki ole aivan kohdallaan. Se oli tuottanut ahdistusta, jota välillä olin sitten tulkinnut milloin milläkin tavalla. Pahimmillani pelkäsin, että olin jollain tavalla omalla käytökselläni ja "huonolla äitiydelläni" tuhonnut lapseni tulevaisuuden.
Jossain vaiheessa stressasin itseäni näillä äitiyden kummallisilla suoritusvaatimuksilla, "jos lapsi ei ole xx mennessä oppinut xx, niin..." Missään vaiheessa en pysähtynyt miettimään sitä, että entäs sitten? Entäs sitten, jos lapsi ei esimerkiksi IKINÄ opi tekemään jotain? Loppuuko maailma siihen paikkaan? Suistuuko radaltaan? Joudunko neuvolassa nuhteluun? Jossain vaiheessa olin todella epätoivoinen siitä, ettei kehitystä tuntunut tulevan yhtään, vaikka mitä yritin tehdä.
Epätoivon syövereissä näin edessäni tilanteen, jossa Poika yhtäkkiä vain kouristaa, menee tajuttomaksi ja kuolee pois. Kornia tietysti, mutta eräänä päivänä Poika todella kouristi, verivana valui suusta ja sen jälkeen koko vartalo valahti veltoksi. Katsoin kasvojen ihoa, kokeilin pulssia ja soitin ambulanssin. Epilepsiakohtaus. Se tästä vielä puuttuikin.
Äitiyteen kasvaminen tuntui luonnolliselta, mutta vammaisen lapsen äidiksi kasvaminen onkin ollut paljon vaikeampaa. Lapsena omanarvontuntoni oli hyvin pitkälle itsenäisyyden ja näppäryyden varassa. Minä itte! MINÄ! Lapsellani voi olla omaa motivaatiota, mutta itsenäistä hänestä ei koskaan voi tulla. On ollut tosi vaikea kasvaa, vaikkakin pikkuhiljaa, siihen, että oma lapsi on tavallaan siis sen oman ihannelapsen täydellinen vastakohta.
Tietysti jokaisen äidin (tai isän) on syytäkin luopua ihannelapsen käsityksestään siltä osin, että osaa kohdata lapsensa sellaisena kuin hän on. Ei sinä ihannekuvana. Kuitenkin vammainen lapsi (varsinkin näin vaikeavammainen), on AIVAN tuntematon maaperä. Saa olla äiti, lääkäri, sairaanhoitaja, fysioterapeutti ja toimintaterapeutti, vaikka ei erityisesti näitä rooleja haalisikaan itselleen.
10 vuotta sitten pahinta, mitä ajattelin voivan tapahtua perheelle, oli vammaisen lapsen saaminen. En millään voinut käsittää, miten vanhemmat voivat pitää "sellaista" kotona. Vammaisella tietysti itse tarkoitin lähinnä sellaista CP-vammaista henkilöä, jolla ehkä on pakkoliikkeitä, yläraajat vääntyneet, puhe, mikäli sitä on, epäselvää ja takeltelevaa. Näin vain raajarikkoisen hahmon, joka vaatii jatkuvaa palvelua.
Nyt näen oman lapseni kasvavan "juuri sellaiseksi vammaiseksi", oikeastaan vielä pahemmin vammaiseksi kuin olisin ikinä voinut kuvitellakaan. Se on toisinaan tuskaista ja turhauttavaa. Lähinnä silloin, kun tietää, että jotain on ehkä vialla, mutta kun ei tiedä mitä. Harvoin näen Poikaa vammaisena, näen vain Pojan. Raskainta on ajatella tulevaisuutta. Poika kasvaa koko ajan, eikä ainakaan tule helppohoitoisemmaksi. (Ja minä haluan vielä lapsia...)
Vammaisen lapsen äitinä tunnen tällä hetkellä, että äiti-identiteettini on muuttanut aika paljon muotoa. Pojan kanssa huolet ovat aivan toisenlaiset kuin tavallisten lasten kohdalla. Poika toki on aivan eri tavalla ihmisten armoilla, joten toivon hänelle kovasti parasta mahdollista hoivaa kodinkin ulkopuolella. Kaikkeen en kuitenkaan voi vaikuttaa, enkä kaikesta ottaa syyllisyyttä. En ole kaikkivoipainen. Pahoja asioita voi tapahtua, vaikka istuisin vieressä (pojalla oli kerran myrkytys lääkkeestä, enkä edes huomannut sitä, vaikka olin läsnä koko ajan).
Myös se, mihin tämä vammaisen lapsen äitiys on vaikuttanut, on suhde omiin vanhempiini. Ennen pojan syntymää tunsin loitontuneeni melko paljonkin vanhemmistani. Suunnittelin, että kun lapsi on syntynyt, se muuttaa peruuttamattomasti minut äidiksi ja aikuiseksi sukupolvien ketjuun. Niin ehkä kävikin, mutta varsin toisella tavalla.
Suhteessa äitiini minä määrään sen, mitä Pojalle tehdään. Minä olen usein ainoa, jolla on mitään hajua siitä, mikä kumma onkaan taas kyseessä, jos jotain poikkeavaa tulee esiin. Äitini on kuitenkin ainut, joka tarjoaa hoitoapua - jos jätetään päivähoito ja tilapäishoito pois. Tiedän, että normaalisti lasten kanssa ei apua ole tämänkään vertaa, mutta normaalien lasten kanssa vaikuttaa kuitenkin huomattavasti helpommalta esim. liikkua paikasta toiseen.
Mutta tiedänkö minä kuitenkaan OIKEASTI, millaista on olla normaalien lasten kanssa?
Tavallaan tunnen, että äitiyteni on jäänyt kokemukseksi vauvan hoitamisesta. En ole äitinä päässyt kasvamaan sellaisia kehitysvaiheita, kuten uhmakaudet. Pystyn hämärästi muistamaan, millaisista asioista olen suoriutunut missäkin vaiheessa, mutta muisti ei ole aina kovin luotettava. Tunnen yhtäkkiä olevani se 5-8 vuotias lapsi, joka äidin kanssa käsikynkkää hoitopaikasta kävellessä julisti, miten OMAT lapset tulevat olemaan TOSI itsenäisiä ja näppäriä. On IHAN TYHMÄÄ olla riippuvainen. PITÄÄ jaksaa, pitää olla pärjätä.
Ukon lapset ovat alle kouluikäisiä. Keskustelemme usein siitä, mitä lapset tekevät itse, missä tarvitsevat apua, mitä ongelmia on ollut arjessa. Huomaan helposti olevani, ainakin ajatuksissani, melko tiukka. Jossain vaiheessa tunsin olevani paljon pehmeämpi. Vai onko se vain niin, että eri ikävaiheiden tarpeisiin kasvaisi aivan eri tavalla, jos voisi kasvaa samaa jalkaa lapsen kanssa?
Viime aikoihin asti olen usein puhunut siitä, että "sitten jos joskus saan sen toisen lapsen". Olen kuitenkin kokenut ajatuksen hankalaksi toteuttaa. Häilyvä ajatus on alkanut viimeisen kuukauden aikana kirkastua ja tulla mahdollisuuksien ulottuville. Vaikea tällaista ajatusta ja haavetta on kuitenkaan järkiperäisesti perustella, enkä tunne sitä velvollisuudeksenikaan.
Vielä en ole mielessäni ratkaissut sitä, miltä tuntuisikin olla sekä äiti että vaimo. Ehkä sekin vielä joku päivä onnistuu. Vielä jokin aika sitten en olisi voinut kuvitella itseäni ihan oikeasti perustamaan muuttavani miehen kanssa yhteen. Suunnittelemaan muuttoa, ja viimein toteuttamaan sitä. En ole koskaan elämässäni ollut sellaisessa tilanteessa, vaikka olenkin miesten kanssa asunut (he ovat yleensä majailleet luonani, viimeisintä exää lukuunottamatta). Olen jotenkin aina ajatellut, että sellaiset yhteen muuttamiset ja tulevaisuuden haaveet kuuluvat AIKUISILLE IHMISILLE, eivät minulle.
Pystyn kuvittelemaan itseni siis äidiksi, mutta itsetuntoni kumppanina tai puolisona on vielä häilyväinen. Jotain aavistuksia minulla kuitenkin on. Uskon pystyväni kasvamaan vielä niihin saappaisiin. En ole lainkaan varma, miten hyvin olisin sopeutunut nuorempana rooleihin. Kenties kitkutellen ja kivualiaasti. En tiedä.
OSA 4: LOPPUOKSENNUS
Silläkin uhalla, että tästä tulee aivan käsittämätön kokoonpano kummallista sontaa, jatkan vielä vähän tästä roolijutusta.
Joskus, jos paljon lukee erilaisia juttuja, mielipiteitä ja kommentteja netistä, tulee sellainen vaikutelma, että ihmisen pitäisi olla hirvittävän kypsä kaikilta mahdollisilta osa-alueilta äidiksi ryhtyessään.
Ainakaan äidiksi ei saa ryhtyä, jos yhtenä draivina on työn vieroksuminen, tai jonkinlaisen lisäajan halajaminen tulevaisuuden suunnitelmien toteuttamiseen. Sehän nyt on käsittämättömän rikollista! ENSIN pitää olla kunnossa opiskelijaidentiteetti, sitten työidentiteetti, sitten limittäin ja lomittain parisuhdeidentiteetti, suhde naiseuteen ja omaan äitiin ja jadajadajadajadajaajaa. En tiedä miten tärkeää sitten kuitenkaan enää on se, löytääkö itsestään äitiyden roolin. Vai onko se sellainen, jonka on ihanpakkotulla, jos nyt on äidiksi ryhtynyt.
(Vai voiko ajatella, että vaikka olisi kaikinpuolin muuten sopeutunut rooleihin, niin äitiys olisikin äitinä juuri se kannatteleva juttu, joka ei "saisi" kovin pahalta ja luonnottomalta tuntua? Voisiko ajatella, että sellaisesta ristiriidasta voi tulla... vaikka masennusta? Yleensä ihmiset kuitenkin haluaisivat olla hyviä vanhempia, kun kerran ovat, ja haluaisivat kokea sen myönteisenä roolina.)
Minä tulin äidiksi aikana, jolloin en voinut kuvitella itseäni kovin hyvin vaimoksi, perheenäidiksi enkä vakituiseen työhön. En myöskään opiskelijaksi (vaikka aloin opiskella raskausaikana). Mielestäni olen ÄITINÄ pärjännyt melko mainiosti. se, että olen mielessäni aina kammonnut sellaista "perhepakettia", enkä koskaan ole unelmoinut häistä, ei ole estänyt minua näkemästä itseäni äitinä - ja toteuttamasta tätä puolta itsestäni varsin tyydyttävällä tavalla.
Ukon myötä kammoni "perhepakettiin" on kutistunut melko minimaaliseksi. Noita muita edelliseen lauseeseen kuuluvia jutskia en ole vielä uskaltanut ajatella. Ne on vähän pelottavia, sellaisia isojen ihmisten asioita.
zaterdag, maart 17, 2007
Seitsemäskymmenesensimmäinen
En muuten imuroinut silloin taannoin, enkä ole imuroinut viimeisen parin viikon aikana kertaakaan. Keittiön lattia on melko tahmainen ja siinä on kiva kirjo erivärisiä länttejä, sen lisäksi murusia, jotka tarrautuvat kiinni paljaaseen jalkaan ja kulkeutuvat huoneesta toiseen.
Olen kyllä kovasti MIETTINYT imurin esille ottamista, mutta se on jäänyt. Ehkä tänään tai huomenna voisi kunnostautua. Huomattavasti kiinnostavampaa puuhastelua on ollut kalustuksen uudelleenjärjestely sekä verhojen vaihtaminen.
En todellakaan ole mikään ehtoisan emännän prototyyppi (= henkilö, joka vaihtaa säntillisesti vuodenaikojen mukaiset verhot sekä henkeen sopivat uudet pöytäliinat keittiön pirttipöytäänsä, sekä leipaisee maukkaat vierasvarat pakkaseen.) Silti joskus on ihan hauska sekoilla sisustuksen kanssa, ts. vaihtaa kaikenlaisten esillä olevien mauttomien tavaroiden paikkaa keskenään.
Riivin alas olkkarissa olevat kirkkaan oranssit verhot alas (lempparini) ja suunnittelin niiden viemistä pesulaan. Alkoivat olla täynnä omituisia tahroja. Ei hajuakaan, mistä moiset ovat tulleet. Ripustin tilalle sellaiset varsin säädyllisen näköiset vaaleat, hempeäkuvioiset (= hillittyjä sinertäviä neliöitä valkoisella pohjalla) valoverhot. Eilen illalla ne vielä näyttivät siedettäviltä, mutta tänä aamuna valuessani keittiöön tulin pahoinvoivaksi.
Olen varmaan ennenkin vaahdonnut, kuinka masentumiseen taipuvaisena ja suisidaalisena ihmisenä ahdistun skandinaavisista interiööreistä. Eilen hetkellisen mielenhäiriön vallassa ajattelin, jos olisin vihdoinkin kasvanut ihmisenä ja hyväksynyt tämän sisustustrendin "valkoinen-valkoinen-valkoinen-vaalea puu-harmaa-harmaansininen-beige-valkoinen-valkoinen-valkoinen".
Ei, tulen siitä vieläkin pahoinvoivaksi. Paitsi en toisten kotona. Se on ihan virkistävää. En vain halua raahustaa omassa kodissani aamulla makuuhuoneesta olkkariin ja keittiöön huomatakseni, että ulkona harmaa taivas valuttaa vesipisaroita, räntää tai jotain muita hiutaleita. Ja sisällä sama väriskaala jatkuu.
Kaipaan jo oransseja verhojani, vaikka ne eivät ole vielä matkanneet minnekään eteisestä. Soitin äidilleni ja tiukkasin, olisiko heillä tarjota hätäapua värinpuutteeseen. (Mahdollisesti).
Värit ovat mulle tosi tärkeitä, en osaa sanoa miksi. Lapsena tykkäsin järjestellä vahaliituja ja tusseja yhä uudestaan ja uudestaan erilaisiin yhdistelmiin. Mietin, onko parempi, että pastellisävyt ovat omassa lajissaan, vai kuuluuko vaaleanpunainen punaisten joukkoon (entä oranssi?) tai vaaleansininen sinisen viereen (entä lila?). MIetin, mitä eroa on sinipunaisella, violetilla ja lilalla. Onko purppura punaisempi kuin sinipunainen, ja kuinka paljon?
Keräsin lasikuulia, en käyttääkseni niitä, vaan katsellakseni värejä. Jos jalassani oli kauniin väriset kengät, oli koko päivä pelastettu. Muistan yhdet sellaiset punaruskeat saappaat, jotkat olivat mielestäni ihanat, vaikka olivatkin vähän liian pienet, talvella aivan tajuttoman kylmät ja sitäpaitsi olin potkinut kärjistä nahankin rikki.
Muistan myös, että jos joskus isä osti värikkäitä kukkia äidille, ajattelin, että koko päivä tulee olemaan iloinen. Voin aina mennä katselemaan kukkia ja ihastelemaan niitä, jos vaikka tulisikin paha mieli jostain, tai olisi muuten tylsää. (Aika usein oli).
No niin.
Ennenkuin tämä alkaa mennä pateettiseksi menneisyyden kaiveluksi, taidan lopettaa. Sitä paitsi Pikku-Ukkokin on aika huoltaa.
Ja sen imurin voisi ottaa esille.
Muoks.
Olen seurannut tätä blogia jo pidemmän aikaa.
Ja kas, kuin tilauksesta, Ukko laittoi viestin ihan kauppakeskuksesta, että nyt hän ja lapsetkin - ihan matin kaa.
Mikä skandaali!
Olen kyllä kovasti MIETTINYT imurin esille ottamista, mutta se on jäänyt. Ehkä tänään tai huomenna voisi kunnostautua. Huomattavasti kiinnostavampaa puuhastelua on ollut kalustuksen uudelleenjärjestely sekä verhojen vaihtaminen.
En todellakaan ole mikään ehtoisan emännän prototyyppi (= henkilö, joka vaihtaa säntillisesti vuodenaikojen mukaiset verhot sekä henkeen sopivat uudet pöytäliinat keittiön pirttipöytäänsä, sekä leipaisee maukkaat vierasvarat pakkaseen.) Silti joskus on ihan hauska sekoilla sisustuksen kanssa, ts. vaihtaa kaikenlaisten esillä olevien mauttomien tavaroiden paikkaa keskenään.
Riivin alas olkkarissa olevat kirkkaan oranssit verhot alas (lempparini) ja suunnittelin niiden viemistä pesulaan. Alkoivat olla täynnä omituisia tahroja. Ei hajuakaan, mistä moiset ovat tulleet. Ripustin tilalle sellaiset varsin säädyllisen näköiset vaaleat, hempeäkuvioiset (= hillittyjä sinertäviä neliöitä valkoisella pohjalla) valoverhot. Eilen illalla ne vielä näyttivät siedettäviltä, mutta tänä aamuna valuessani keittiöön tulin pahoinvoivaksi.
Olen varmaan ennenkin vaahdonnut, kuinka masentumiseen taipuvaisena ja suisidaalisena ihmisenä ahdistun skandinaavisista interiööreistä. Eilen hetkellisen mielenhäiriön vallassa ajattelin, jos olisin vihdoinkin kasvanut ihmisenä ja hyväksynyt tämän sisustustrendin "valkoinen-valkoinen-valkoinen-vaalea puu-harmaa-harmaansininen-beige-valkoinen-valkoinen-valkoinen".
Ei, tulen siitä vieläkin pahoinvoivaksi. Paitsi en toisten kotona. Se on ihan virkistävää. En vain halua raahustaa omassa kodissani aamulla makuuhuoneesta olkkariin ja keittiöön huomatakseni, että ulkona harmaa taivas valuttaa vesipisaroita, räntää tai jotain muita hiutaleita. Ja sisällä sama väriskaala jatkuu.
Kaipaan jo oransseja verhojani, vaikka ne eivät ole vielä matkanneet minnekään eteisestä. Soitin äidilleni ja tiukkasin, olisiko heillä tarjota hätäapua värinpuutteeseen. (Mahdollisesti).
Värit ovat mulle tosi tärkeitä, en osaa sanoa miksi. Lapsena tykkäsin järjestellä vahaliituja ja tusseja yhä uudestaan ja uudestaan erilaisiin yhdistelmiin. Mietin, onko parempi, että pastellisävyt ovat omassa lajissaan, vai kuuluuko vaaleanpunainen punaisten joukkoon (entä oranssi?) tai vaaleansininen sinisen viereen (entä lila?). MIetin, mitä eroa on sinipunaisella, violetilla ja lilalla. Onko purppura punaisempi kuin sinipunainen, ja kuinka paljon?
Keräsin lasikuulia, en käyttääkseni niitä, vaan katsellakseni värejä. Jos jalassani oli kauniin väriset kengät, oli koko päivä pelastettu. Muistan yhdet sellaiset punaruskeat saappaat, jotkat olivat mielestäni ihanat, vaikka olivatkin vähän liian pienet, talvella aivan tajuttoman kylmät ja sitäpaitsi olin potkinut kärjistä nahankin rikki.
Muistan myös, että jos joskus isä osti värikkäitä kukkia äidille, ajattelin, että koko päivä tulee olemaan iloinen. Voin aina mennä katselemaan kukkia ja ihastelemaan niitä, jos vaikka tulisikin paha mieli jostain, tai olisi muuten tylsää. (Aika usein oli).
No niin.
Ennenkuin tämä alkaa mennä pateettiseksi menneisyyden kaiveluksi, taidan lopettaa. Sitä paitsi Pikku-Ukkokin on aika huoltaa.
Ja sen imurin voisi ottaa esille.
Muoks.
Olen seurannut tätä blogia jo pidemmän aikaa.
Ja kas, kuin tilauksesta, Ukko laittoi viestin ihan kauppakeskuksesta, että nyt hän ja lapsetkin - ihan matin kaa.
Mikä skandaali!
vrijdag, maart 16, 2007
Seitsemäskymmenes
Voi hitto mä olen taajonut tuon kuvajutskan kanssa niin, että into kirjoittamiseen lopahti. Siis tältä illalta.
Ukko sai bonarit töistä ja ajattelimme juhlistaa sitä ens pe lähtemällä Rääveliin. Varasin meille Superfastista matkat eessuntaas ja mailasin varauspyynnön Savoy Hoteliin 2 hengen huoneesta. Sitten voimmekin nelistää tai klonkata pitkin vanhaa ja uudempaa kaupunkia 1,5 vuorokauden verran. Ihan kiva.
Kuvaorgiat uuvuttivat nyt niin, että on pakko painua yöpuulle.
Muoks. Se tarkoitti siis sitä, että sulkin pöytäkoneen, nappasin läppärini ja kaivauduin ainokaisen untuvapeittoni alle.
Pikku-Ukko nukahti ja kuuntelee unimusiikkinaan jo toista viikkoa Laila kinnusta. Vaihdan hänelle aina välillä levyä. Useimmiten lastenlauluja, toisinaan klassista, joskus kaikkea aina Bowien ja Massive Attackin väliltä - eli sekavaa sekalaista. Olen ajatellut, että jos hänellä joskus on vaikea saada nukahdettua, niin musiikki voi rauhoittaa.
Silmät lurppaavat uhkaavasti. Kokeilin vielä kerran kuvan liittämistä profiiliin. Ei wörki.
Ai niin, pahoittelut illan lukuisista, mutta sitäkin vähäantisemmsta päivityksistä.
Ja nyt on ihan oikeasti ryhdyttävä nukkumapuuhiin.
Ukko sai bonarit töistä ja ajattelimme juhlistaa sitä ens pe lähtemällä Rääveliin. Varasin meille Superfastista matkat eessuntaas ja mailasin varauspyynnön Savoy Hoteliin 2 hengen huoneesta. Sitten voimmekin nelistää tai klonkata pitkin vanhaa ja uudempaa kaupunkia 1,5 vuorokauden verran. Ihan kiva.
Kuvaorgiat uuvuttivat nyt niin, että on pakko painua yöpuulle.
Muoks. Se tarkoitti siis sitä, että sulkin pöytäkoneen, nappasin läppärini ja kaivauduin ainokaisen untuvapeittoni alle.
Pikku-Ukko nukahti ja kuuntelee unimusiikkinaan jo toista viikkoa Laila kinnusta. Vaihdan hänelle aina välillä levyä. Useimmiten lastenlauluja, toisinaan klassista, joskus kaikkea aina Bowien ja Massive Attackin väliltä - eli sekavaa sekalaista. Olen ajatellut, että jos hänellä joskus on vaikea saada nukahdettua, niin musiikki voi rauhoittaa.
Silmät lurppaavat uhkaavasti. Kokeilin vielä kerran kuvan liittämistä profiiliin. Ei wörki.
Ai niin, pahoittelut illan lukuisista, mutta sitäkin vähäantisemmsta päivityksistä.
Ja nyt on ihan oikeasti ryhdyttävä nukkumapuuhiin.
donderdag, maart 15, 2007
Kuudeskymmenesyhdeksäs
Hip heijaa. Olen yrittänyt saada aikaiseksi asioita. Sain palautettua yhden esseen 2 viikkoa ennen palautustpäivää, toisen tehtävän juuri oikeana päivänä, kävin tenttimässä arvonlisäverotuksen ja iskeydyin yhden uuden jutskan kimppuun.
Ette muuten usko, kuinka paljon Intialaisista sanomalehdistä löytyy viittauksia Suomeen, kun oikein kaivaa (liittyy tehtävään). Sitä en osaa sanoa, miten paljon niitä viittauksia olisi esim. naapurimaahan Ruotsiin tai Tukholmaan...
Yritän etsiä vihjeitä siitä, onko Suomen matkailumarkkinointi vaikuttanut paikalliseen tapaan käsitellä Suomen artikkeleissa. Yllätys, yllätys, top tenissä ei kuitenkaan ole mikään "kaunis itämeren helmi", vaan Nokia, Nokia, Nokia, Linux, Torvalds, Linus, Kone, Elcotec, Matti Vanhanen, Vanhanen, Matti, viides ydinvoimala, tieteelliset artikkelit, Suomen suhde Ahvenanmaahan, monipuoluejärjestelmä ja kaksikielisyys.
Helsinkiä heitellään kahdessa yhteydessä: Joko kuvaamaan EU:n pohjoista rajaa ("Barcelonasta Helsinkiin") tai sitten esittämään Helsinkiä yhtenä Intian IT-alan opiskelijoiden tulevana työpaikkana. Tosin en ole ihan varma, onko Helsinki silloin synonyymi ns. "hornan kuuselle"....
Poika oli tilapäishoidossa pari päivää ja näyttää virkeältä. Nyt seuraavan kuukauden aikana hoitoa onkin tulossa paljon: ens viikon pe-su, sitten pääsiäisenä taas ja huhtikuun loppupuolella. Olen sopinyt nyt aika 2 vrk kerrallaan ja ajatellut, että se on sopiva "tutustumisaika". Sitten kun Poju on ollut siellä enemmän ja paikka on tutumpi, voi toivoa, että kesällä menee viikko kivemmin kuin jos paikka olisi ihan vieras.
Pyykkikone laulaa ja pitäisi mennä iskemään puhtaita vaatteita kaappiin. Johan ne ovat sitä odotelleetkin. Mä vihaan, vihaan, vihaan ja vihaan paitsi pyykkien ripustamista, myös puhtaiden kaappiin laittamista. Ukko ehdotti yksi päivä vaatekaapin ostamista ("sulla on enemmän vaatteita kuin normaalilla ihmisellä, ajattele nyt kun ei tämän asunnon vaatekaapitkaan vastaa sun tarpeisiin"). No siis ensinnäkin mun mielestä tämän päivän vaatekaappitarjonta (siis vakiona) nyt ei vastaa yhdenkään ihmisen tarpeisiin. Ja toiseksi, mitä se vaatekaappi auttaa niin kauan kun ne kledjut eivät sinne itsekseen ala pomppia. Vähän mä ihmettelen.
Sitten toinen juttu vielä: imurointi.
Se oli melkein kuin kirosana.
maandag, maart 12, 2007
Kuudeskymmeneskahdeksas
Jos koskaan erehtyy luulemaan, että Suomi on ainoa maa, jossa on outoja kilpailuja sekä kansan syvien rivien keskuudessa palava rakkaus imeliä iskelmiä kohtaan, kannattaa ehdottomasti katsoa tämä video.
Voihan arvonlisäverotus. Huomenna olisi tentti. Pakko lukea.
Voihan arvonlisäverotus. Huomenna olisi tentti. Pakko lukea.
dinsdag, maart 06, 2007
kuudeskymmenesseitsemäs
Toissapäivänä ukolla oli työpaikan kinkerit. Alunperin suunnitelmissa oli, että hän rämpisi aamuvarhaisella kaupungilta potemaan krapulaansa minun luokseni. Mutta sitten eräs hänen duunikaverinsa kysyi, olisinko minäkin kiinnostunut liittymään seuraan "virallisen" ohjelman päättymisen jälkeen - hänen tyttöystävänsä oli nimittäin myös tulossa mukaan.
Sain sovittua kultaisen äitini kanssa Pojan ilta/alkuyön hoidosta, joten teimme tärskyt keskustaan. Ukko oli luonnollisesti noin tunnin myöhässä sovitusta aikataulusta. Luojan kiitos treffipaikassamme oli ainakin yksi tuttu tyyppi töissä, joten odotusaika kului melko rattoisasti. Yritin tosin esittää vallan närkästynyttä, jotta Ukko pistäisi vipinää kinttuihinsa ja hilaisi itsensä vähän nopeammin paikalle.
Eilispäivä menikin sitten kokonaisuudessaan harakoille. Ennen klo 14 ei toivoakaan, että olisin pysynyt tolpillani muuten kuin sen pakollisen, eli lähinnä Pojan lääkkeiden annon ynnä ruokkimisen verran. Vielä neljältä iltapäivällä kävin huutamassa norjaa suureen luuriin. Aloitin myös tämän tulevan meemin kirjoittamisen. Oli pakko lopettaa, koska päässä alkoi surista, kirjaimet vilistää ja vatsa kääntyä ylösalaisin.
Tää on epäreilua.
Mä en tiedä, mitkä aasialaiset antabusgeenit olen perinyt. Laskin äsken (muistini perjantailta on hyvin kirkas), että klo 20.30 - 22 join 2 pientä siideriä ravintola Boringvillessä (entinen kesätyöpaikka, jossa toisinaan pistäydyn). Myöhemmin illasta, rantauduttuani keskimäärin ällöttävien ihmisten suosimaan Könäriin, nautin ensimmäisen tunnin aikana yhden sidun (22.30 - 23.30). Tämän jälkeen Ukko kävi ostamassa minulle bissen ja kaksi siideriä. Huppuunhan ne tietysti nousivat, mutta eivät nyt niin tolkuttoman pahasti, että olisin mielestäni kohtaloni ansainnut. Kotona olimme noin kahden maissa.
Aamulla heräsin ensimmäisenä klo 8 siihen, että joku takoi päätäni ja oli kakkantanut suuhuni. Ukko, joka oli ollut kännissä kuin pieni sika ja klähminyt herttainen hymy kasvoillaan estottomasti persuksiani koko Könärissä olon ajan, oli hieman nuutunut ainoastaan alkuiltapäivään asti. Sen jälkeen hänen normaali virkeytensä palasi. Minä makasin sohvalla ja voihkin.
Tuli mieleen entinen perhepäivähoitajani suoraan helvetistä kera iskulauseensa "itku pitkästä ilosta"
Tänään on onneksi uusi päivä. Karseimman kapulan tunnistan siitä, että se kestää 2 päivää; ensimmäisenä oksennan klo 21 asti illalla, toisena kärsin nivelkivuista ja selkäsärystä. Loiva krapulapäivä aiheuttaa vain satunnaista oksentelua iltapäivään asti. Yllätys, yllätys, vuosiin en ole pystynyt käymään baarissa, mikäli seuraavana päivänä täytyy olla lainkaan produktiivinen. Tai no, voihan sitä baarissa käydä, mutta juominen pitää rajoittaa siihen pariin bisukkaan tai suunnilleen autolla ajokuntoon.
Hip hei.
Nyt vastaan tähän eilen aloittamaani meemiin, jonka kopsasin MINHiltä.
1. Mitä on yöpöydälläsi? - Lamppu, kertakäyttöinen latexhanska (älkää kysykö), hiuspinnejä ja DNA:n mainos.
2. CD-levy, jota häpeät tunnustaa omistavasi? - New Kids on the Block on aika lähellä. Oikeasti en kyllä jaksa hävetä levyjä. Enää.
3. Käytkö öisin jääkaapilla? - Harvoin. Joskus olen öisin tissutellut bisseä tai vinkkua, kun en ole saanut unta, mutta aika harvoin. Silloin kun tein yötyötä, myöskin söin öisin.
4. Elokuva, jonka aikana itkit? - Pojan syntymisen jälkeen olen itkenut niin usein ja niin kummallisissa kohtauksissa, etten oikein enää muistakaan.
5. Mitä pelkäät? - Ahdistusta.
6. Mikä eleesi paljastaa epävarmuutesi? - Hermostuneisuus ja se, etten pysty organisoimaan asioita, pelkään epäonnistuvani, en saa mitään aikaiseksi. Hymyilen liikaa, alan itkeä tai olen hyökkäävä - ts. reaktioni ovat liioiteltuja. Näin käy helposti, jos tunnen olevani alakynnessä: puolustaudun raivokkaasti tai olen täysin aloitekyvytön/lamaantunut. Joskus näytän vihaiselta.
7. Tunnetko ketään julkkista? - Muutaman. En läheisesti.
8. Kuvaile sänkyäsi. - Valkoinen todella tylsä Askosta ostettu 160cm leveä parisänky. Vanhempieni entinen. Aikaisempi sänkyni oli tosi ihq, mutta liian kapea ja pehmeä kahdelle.
9. Oletko spontaani vai suunnitelmallinen? - Mut on ihan testattu n. 12-vuotiaana asian tiimoilta. Olen siinä puolivälissä skaalaa impulsiivinen - harkitseva.
10. Kuka esittäisi sinua elokuvassa elämästäsi? - Uma Thurman :D Ulkoisesti me ei tosin olla yhtään samanlaisia. Ukon mielestä mun alter ego tosin on Miyazakin Liikkuvan linnan Sofie.
11. Oletko koskaan pelannut räsypokkaa? - Joskus ihan pentuna, öbaut 12-vuotiaana. Ruskeasuon Keskustallin lämppärissä. Ne tietävät paikan, ken ovat siellä aikaansa viettäneet.
12. Mitä kannat aina mukanasi? - Puhelinta, lompakkoa ja avaimia. Näin siis kodin ulkopuolella. Yllätys.
13. Mitä kaipaat lapsuudessasi eniten? - Sitä tunnetta, että IHAN kaikki on vielä edessäpäin.
14. Oletko tyytyväinen nimeesi? - Olen.
15. Mitä kappaletta kuuntelit viimeksi? - Ukko lauloi eilen jotain (vanhaa) hollanninkielistä opiskelijoiden laulua, jossa mennään teurastamaan belgialaisia ja muistellaan kaiholla "Marian" rintoja.
16. Oletko ollut mukana koulunäytelmässä? - Olin joskus 12-vuotiaana äitipuoli jossain näytelmässä, jonka tarinaa en lainkaan kykene muistamaan.
17. Pidätkö itsestäsi? - Melko usein pidän, mutta on myös hetkiä jolloin olen varsin tuskastunut itseeni.
18. Oletko tehnyt mitään laitonta? - Olen.
19. Pidätkö itseäsi söpönä? - No en...
20. Epämiellyttävin kotiaskare? - Silittäminen on ihan arsesta.
21. Syötkö roskaruokaa? - Säännöllisesti, mutta harvoin.
22. Viilaatko kynsiäsi? - En juuri koskaan. Saan viilaamalla kynnet täyteen tikkuja ja sitten ne lohkeavat.
23. Miten pidät huolta ulkonäöstäsi? - Nukkumalla tarpeeksi, käymällä suihkussa, liikkumalla ainakin joskus, pukeutumalla vaatteisiin ja toisinaan meikkaamalla. Harjaamalla hiukset.
24. Oletko koskaan laulanut karaokea? - Olen, mutta en koskaan yksin enkä koskaan selvinpäin.
25. Mitä sanaa toistat paljon? - No niinq tota vittu joo. Jotain ton suuntaista varmaan, mä kun olen niin sivistynyt ja hyvätapainen.
26. Seuraatko tosi-tv-ohjelmia? - Joskus eksähdän katsomaan Ukon kanssa. Säännöllisesti en seuraamalla seuraa.
27. Oletko koskaan halunnut malliksi? - Joskus nuorempana joskus ajattelin, että jos rahkeita riittäisi (olisin esim. ihan toisennäköinen ihminen, sellainen pitkä ja solakka), niin haluaisin. Mutta kun olen vähäläntä ja persjalkainen, en ole aktiivisesti miettinyt tuollaista.
28. Seuraatko naapureidesi elämää? - Kuuloaistin varaisesti. Vastapäisen naapururin parvekkeelle on mukava näköyhteys, keväisin ja kesäisin siellä kirmaa alastomia miehiä ja naisia bissepullot käsissä. Sitä seuratakseen ei tarvitse kuin nostaa katse ylös tietokoneelta ja luoda tylsä tuijotus eteenpäin.
29. Oletko koskaan syönyt rautatabletteja? - Parhaillaan olen vetänyt Pojan rautakuuria, tosin se ei ole tabuina vaan pulverina.
30. Jos voittaisit 1000e, mitä tekisit sillä? - Just nyt pistäisin sen toiselle tilille, jotten käyttäisi sitä turhuuteen.
31. Mitä olet viimeksi maksanut käteisellä? Paljonko se maksoi? - Toissailtana ostin sidun ja askin röökiä. Ei hajuakaan mitä ne maksoivat yhteensä.
32. Odotatko jo kesää? - En, mä nautin just tästä vuodenajasta.
33. Lasketko laudalla, bleidellä vai suksilla? - Suksilla. Joskus pitäis koklata lautaa. Tai sit telluja, niin vois ostaa telluasut. (Muahhahhaaa)
34. Turhin juhla? - Ei turhia juhlia olekaan. Paitsi tietysti ne, joihin on ikäänkuin pakko mennä, mutta joissa oleminen ei ole yhtään sen hauskempaa kuin löyhässä hirressä roikkuminen.
35. Mitä kieliä osaat puhua? - Ranska, enkku, ruotsi ovat kieliä, joissa pystyn kommunikoimaan melkein kaikesta mistä haluan, siihen sävyyn mihin haluan.
36. Edellinen matikan numerosi? - Tilastomatikan johdantokurssista ykkönen asteikolla 1-5. Muut saa selittää.
37. Onko sinulla lävistyksiä? - Ei ole läväreitä.
38. Jos tulisit (/kumppanisi tulisi) nyt raskaaksi, mihin ratkaisuun todennäköisesti päätyisit? - Siihen, että Ukon olisi paras tulla mukaan ensimmäiselle neuvolakäynnille ja ultraan.
39. Onko sinulla hyvä itsetunto? - Jos itsetunto ja omanarvontunto erotetaan toisistaan, niin ensimmäinen on hyvä ja jälkimmäinen melko alhainen. Tiedän suurimmaksi osaksi kuka olen, vaikken aina tiedäkään mitä haluan - mutta on eri asia pidänkö siitä, kuka olen.
40. Onko paras ystäväsi sinua nuorempi vai vanhempi? - Samanikäinen.
41. Milloin olet viimeksi käynyt rautakaupassa? Viikko sitten kävin ostamassa ässäkoukkuja.
42. Mitä mieltä olet lapsityövoimasta? - No lähtökohtaisesti olisi tietysti hyvä, että kaikissa yhteiskunnissa lapset saisivat elää lapsuuttaan, eli leikkiä ja olla suhteellisen huolettomia.
43. Onko sinulla nälkä? - Ei ole, söin vasta.
44. Oletko hankkinut/hankitko mopokortin? - En ole. Sen sijaan mulla on kuorma-autokortti, joka on mielestäni paljon coolimpi ;-)
45. Oletko sitä mieltä, että neonvärit yhdistettynä toisiinsa ovat jotain kamalaa? - Yliviivaustussissa neonväri löytää paikkansa kuin nyrkki silmästä.
46. Ripari vai protuleiri? - Kävin riparin, koska äiti pakotti.
47. Teetkö kotitöitä? - Hyvä tapa purkaa veetutusta, mutta ikävä kyllä usein pakollista vaikkei haluiskaan.
48. Pidätkö linnunlaulusta? - Rajoitetusti. En silloin kun kirkuvia ja kakkantavia lokkeja on pääni ympärillä tuhatpäin. Laulua kai sekin on.
49. Haluatko isona naimisiin, omakotitalon, 2 lasta ja koiran? - Olen jo aika iso. 10 vuotta sitten olisin teurastanut sen, joka olisi ehdottanut minulle tuota "perinteistä pakettia". Nyt naimisiin meno olisi lähinnä tunnepitoinen ratkaisu (ei velvollisuuden täyttämistä), ne 2 lasta samaten. Koiraa en halua, koska se sitoo enemmän kuin lapset. Perustelen tämän sillä, että lapsia saa Schengen-alueen sisäpuolella kuljettaa huomattavasti helpommin kuin koiria.
50. Jos saisit aloittaa täysin uuden kouluaineen Suomen kouluissa, mikä se olisi? - Vaikka retoriikka pakolliseksi aineeksi.
51. Minkä asian parantaisit itsessäsi, jos voisit? - Ahterini saisi kaventua.
52. Mikä sinusta tulee isona? - Tosi iso.
53. Mitä aiot nyt tehdä? - Mennä suihkuun Pojan kanssa.
54. Haluaisitko muuttaa nyt pois kotoa? - No en todellakaan, ainakaan ilman tietoa uudesta kodista.
55. Edes yksi hyvä puoli koulussa? - Missä koulussa? Nykyisessä? Noooo...ööö...tiedän, mitä en halua.
56. Kuinka monta levyä omistat? - Ei hajuakaan. Melko paljon.
57. Oletko tehnyt jotain maailman parantamisen hyväksi? - Suoraveloituksena hyväntekeväisyyttä.
58. Laitatko rahaa esim. Punaisen ristin keräyksiin? - Epäsäännöllisesti, noi suoraveloitukset saavat useimmiten riittää. Pelastusarmeijan kirstuun laitan kolikoita aina kun valun kerskakulutukseen liittyvän morkkiksen vallatessa Stockan ovista ulos.
59. Tiedätkö, mitä haluat tulevaisuudeltasi? - Se vaikuttaa selvemmältä päivä päivältä.
60. Janottaako sinua tällä hetkellä? - Vähän.
61. Mitä tahtoisit juoda? - Vettä.
62. Miten vietät viikonloppusi? - Löhöten, kunnes lähdetään Pikku-Ukon kanssa ulkoilemaan.
Ja nyt sinne suihkuun...
Sain sovittua kultaisen äitini kanssa Pojan ilta/alkuyön hoidosta, joten teimme tärskyt keskustaan. Ukko oli luonnollisesti noin tunnin myöhässä sovitusta aikataulusta. Luojan kiitos treffipaikassamme oli ainakin yksi tuttu tyyppi töissä, joten odotusaika kului melko rattoisasti. Yritin tosin esittää vallan närkästynyttä, jotta Ukko pistäisi vipinää kinttuihinsa ja hilaisi itsensä vähän nopeammin paikalle.
Eilispäivä menikin sitten kokonaisuudessaan harakoille. Ennen klo 14 ei toivoakaan, että olisin pysynyt tolpillani muuten kuin sen pakollisen, eli lähinnä Pojan lääkkeiden annon ynnä ruokkimisen verran. Vielä neljältä iltapäivällä kävin huutamassa norjaa suureen luuriin. Aloitin myös tämän tulevan meemin kirjoittamisen. Oli pakko lopettaa, koska päässä alkoi surista, kirjaimet vilistää ja vatsa kääntyä ylösalaisin.
Tää on epäreilua.
Mä en tiedä, mitkä aasialaiset antabusgeenit olen perinyt. Laskin äsken (muistini perjantailta on hyvin kirkas), että klo 20.30 - 22 join 2 pientä siideriä ravintola Boringvillessä (entinen kesätyöpaikka, jossa toisinaan pistäydyn). Myöhemmin illasta, rantauduttuani keskimäärin ällöttävien ihmisten suosimaan Könäriin, nautin ensimmäisen tunnin aikana yhden sidun (22.30 - 23.30). Tämän jälkeen Ukko kävi ostamassa minulle bissen ja kaksi siideriä. Huppuunhan ne tietysti nousivat, mutta eivät nyt niin tolkuttoman pahasti, että olisin mielestäni kohtaloni ansainnut. Kotona olimme noin kahden maissa.
Aamulla heräsin ensimmäisenä klo 8 siihen, että joku takoi päätäni ja oli kakkantanut suuhuni. Ukko, joka oli ollut kännissä kuin pieni sika ja klähminyt herttainen hymy kasvoillaan estottomasti persuksiani koko Könärissä olon ajan, oli hieman nuutunut ainoastaan alkuiltapäivään asti. Sen jälkeen hänen normaali virkeytensä palasi. Minä makasin sohvalla ja voihkin.
Tuli mieleen entinen perhepäivähoitajani suoraan helvetistä kera iskulauseensa "itku pitkästä ilosta"
Tänään on onneksi uusi päivä. Karseimman kapulan tunnistan siitä, että se kestää 2 päivää; ensimmäisenä oksennan klo 21 asti illalla, toisena kärsin nivelkivuista ja selkäsärystä. Loiva krapulapäivä aiheuttaa vain satunnaista oksentelua iltapäivään asti. Yllätys, yllätys, vuosiin en ole pystynyt käymään baarissa, mikäli seuraavana päivänä täytyy olla lainkaan produktiivinen. Tai no, voihan sitä baarissa käydä, mutta juominen pitää rajoittaa siihen pariin bisukkaan tai suunnilleen autolla ajokuntoon.
Hip hei.
Nyt vastaan tähän eilen aloittamaani meemiin, jonka kopsasin MINHiltä.
1. Mitä on yöpöydälläsi? - Lamppu, kertakäyttöinen latexhanska (älkää kysykö), hiuspinnejä ja DNA:n mainos.
2. CD-levy, jota häpeät tunnustaa omistavasi? - New Kids on the Block on aika lähellä. Oikeasti en kyllä jaksa hävetä levyjä. Enää.
3. Käytkö öisin jääkaapilla? - Harvoin. Joskus olen öisin tissutellut bisseä tai vinkkua, kun en ole saanut unta, mutta aika harvoin. Silloin kun tein yötyötä, myöskin söin öisin.
4. Elokuva, jonka aikana itkit? - Pojan syntymisen jälkeen olen itkenut niin usein ja niin kummallisissa kohtauksissa, etten oikein enää muistakaan.
5. Mitä pelkäät? - Ahdistusta.
6. Mikä eleesi paljastaa epävarmuutesi? - Hermostuneisuus ja se, etten pysty organisoimaan asioita, pelkään epäonnistuvani, en saa mitään aikaiseksi. Hymyilen liikaa, alan itkeä tai olen hyökkäävä - ts. reaktioni ovat liioiteltuja. Näin käy helposti, jos tunnen olevani alakynnessä: puolustaudun raivokkaasti tai olen täysin aloitekyvytön/lamaantunut. Joskus näytän vihaiselta.
7. Tunnetko ketään julkkista? - Muutaman. En läheisesti.
8. Kuvaile sänkyäsi. - Valkoinen todella tylsä Askosta ostettu 160cm leveä parisänky. Vanhempieni entinen. Aikaisempi sänkyni oli tosi ihq, mutta liian kapea ja pehmeä kahdelle.
9. Oletko spontaani vai suunnitelmallinen? - Mut on ihan testattu n. 12-vuotiaana asian tiimoilta. Olen siinä puolivälissä skaalaa impulsiivinen - harkitseva.
10. Kuka esittäisi sinua elokuvassa elämästäsi? - Uma Thurman :D Ulkoisesti me ei tosin olla yhtään samanlaisia. Ukon mielestä mun alter ego tosin on Miyazakin Liikkuvan linnan Sofie.
11. Oletko koskaan pelannut räsypokkaa? - Joskus ihan pentuna, öbaut 12-vuotiaana. Ruskeasuon Keskustallin lämppärissä. Ne tietävät paikan, ken ovat siellä aikaansa viettäneet.
12. Mitä kannat aina mukanasi? - Puhelinta, lompakkoa ja avaimia. Näin siis kodin ulkopuolella. Yllätys.
13. Mitä kaipaat lapsuudessasi eniten? - Sitä tunnetta, että IHAN kaikki on vielä edessäpäin.
14. Oletko tyytyväinen nimeesi? - Olen.
15. Mitä kappaletta kuuntelit viimeksi? - Ukko lauloi eilen jotain (vanhaa) hollanninkielistä opiskelijoiden laulua, jossa mennään teurastamaan belgialaisia ja muistellaan kaiholla "Marian" rintoja.
16. Oletko ollut mukana koulunäytelmässä? - Olin joskus 12-vuotiaana äitipuoli jossain näytelmässä, jonka tarinaa en lainkaan kykene muistamaan.
17. Pidätkö itsestäsi? - Melko usein pidän, mutta on myös hetkiä jolloin olen varsin tuskastunut itseeni.
18. Oletko tehnyt mitään laitonta? - Olen.
19. Pidätkö itseäsi söpönä? - No en...
20. Epämiellyttävin kotiaskare? - Silittäminen on ihan arsesta.
21. Syötkö roskaruokaa? - Säännöllisesti, mutta harvoin.
22. Viilaatko kynsiäsi? - En juuri koskaan. Saan viilaamalla kynnet täyteen tikkuja ja sitten ne lohkeavat.
23. Miten pidät huolta ulkonäöstäsi? - Nukkumalla tarpeeksi, käymällä suihkussa, liikkumalla ainakin joskus, pukeutumalla vaatteisiin ja toisinaan meikkaamalla. Harjaamalla hiukset.
24. Oletko koskaan laulanut karaokea? - Olen, mutta en koskaan yksin enkä koskaan selvinpäin.
25. Mitä sanaa toistat paljon? - No niinq tota vittu joo. Jotain ton suuntaista varmaan, mä kun olen niin sivistynyt ja hyvätapainen.
26. Seuraatko tosi-tv-ohjelmia? - Joskus eksähdän katsomaan Ukon kanssa. Säännöllisesti en seuraamalla seuraa.
27. Oletko koskaan halunnut malliksi? - Joskus nuorempana joskus ajattelin, että jos rahkeita riittäisi (olisin esim. ihan toisennäköinen ihminen, sellainen pitkä ja solakka), niin haluaisin. Mutta kun olen vähäläntä ja persjalkainen, en ole aktiivisesti miettinyt tuollaista.
28. Seuraatko naapureidesi elämää? - Kuuloaistin varaisesti. Vastapäisen naapururin parvekkeelle on mukava näköyhteys, keväisin ja kesäisin siellä kirmaa alastomia miehiä ja naisia bissepullot käsissä. Sitä seuratakseen ei tarvitse kuin nostaa katse ylös tietokoneelta ja luoda tylsä tuijotus eteenpäin.
29. Oletko koskaan syönyt rautatabletteja? - Parhaillaan olen vetänyt Pojan rautakuuria, tosin se ei ole tabuina vaan pulverina.
30. Jos voittaisit 1000e, mitä tekisit sillä? - Just nyt pistäisin sen toiselle tilille, jotten käyttäisi sitä turhuuteen.
31. Mitä olet viimeksi maksanut käteisellä? Paljonko se maksoi? - Toissailtana ostin sidun ja askin röökiä. Ei hajuakaan mitä ne maksoivat yhteensä.
32. Odotatko jo kesää? - En, mä nautin just tästä vuodenajasta.
33. Lasketko laudalla, bleidellä vai suksilla? - Suksilla. Joskus pitäis koklata lautaa. Tai sit telluja, niin vois ostaa telluasut. (Muahhahhaaa)
34. Turhin juhla? - Ei turhia juhlia olekaan. Paitsi tietysti ne, joihin on ikäänkuin pakko mennä, mutta joissa oleminen ei ole yhtään sen hauskempaa kuin löyhässä hirressä roikkuminen.
35. Mitä kieliä osaat puhua? - Ranska, enkku, ruotsi ovat kieliä, joissa pystyn kommunikoimaan melkein kaikesta mistä haluan, siihen sävyyn mihin haluan.
36. Edellinen matikan numerosi? - Tilastomatikan johdantokurssista ykkönen asteikolla 1-5. Muut saa selittää.
37. Onko sinulla lävistyksiä? - Ei ole läväreitä.
38. Jos tulisit (/kumppanisi tulisi) nyt raskaaksi, mihin ratkaisuun todennäköisesti päätyisit? - Siihen, että Ukon olisi paras tulla mukaan ensimmäiselle neuvolakäynnille ja ultraan.
39. Onko sinulla hyvä itsetunto? - Jos itsetunto ja omanarvontunto erotetaan toisistaan, niin ensimmäinen on hyvä ja jälkimmäinen melko alhainen. Tiedän suurimmaksi osaksi kuka olen, vaikken aina tiedäkään mitä haluan - mutta on eri asia pidänkö siitä, kuka olen.
40. Onko paras ystäväsi sinua nuorempi vai vanhempi? - Samanikäinen.
41. Milloin olet viimeksi käynyt rautakaupassa? Viikko sitten kävin ostamassa ässäkoukkuja.
42. Mitä mieltä olet lapsityövoimasta? - No lähtökohtaisesti olisi tietysti hyvä, että kaikissa yhteiskunnissa lapset saisivat elää lapsuuttaan, eli leikkiä ja olla suhteellisen huolettomia.
43. Onko sinulla nälkä? - Ei ole, söin vasta.
44. Oletko hankkinut/hankitko mopokortin? - En ole. Sen sijaan mulla on kuorma-autokortti, joka on mielestäni paljon coolimpi ;-)
45. Oletko sitä mieltä, että neonvärit yhdistettynä toisiinsa ovat jotain kamalaa? - Yliviivaustussissa neonväri löytää paikkansa kuin nyrkki silmästä.
46. Ripari vai protuleiri? - Kävin riparin, koska äiti pakotti.
47. Teetkö kotitöitä? - Hyvä tapa purkaa veetutusta, mutta ikävä kyllä usein pakollista vaikkei haluiskaan.
48. Pidätkö linnunlaulusta? - Rajoitetusti. En silloin kun kirkuvia ja kakkantavia lokkeja on pääni ympärillä tuhatpäin. Laulua kai sekin on.
49. Haluatko isona naimisiin, omakotitalon, 2 lasta ja koiran? - Olen jo aika iso. 10 vuotta sitten olisin teurastanut sen, joka olisi ehdottanut minulle tuota "perinteistä pakettia". Nyt naimisiin meno olisi lähinnä tunnepitoinen ratkaisu (ei velvollisuuden täyttämistä), ne 2 lasta samaten. Koiraa en halua, koska se sitoo enemmän kuin lapset. Perustelen tämän sillä, että lapsia saa Schengen-alueen sisäpuolella kuljettaa huomattavasti helpommin kuin koiria.
50. Jos saisit aloittaa täysin uuden kouluaineen Suomen kouluissa, mikä se olisi? - Vaikka retoriikka pakolliseksi aineeksi.
51. Minkä asian parantaisit itsessäsi, jos voisit? - Ahterini saisi kaventua.
52. Mikä sinusta tulee isona? - Tosi iso.
53. Mitä aiot nyt tehdä? - Mennä suihkuun Pojan kanssa.
54. Haluaisitko muuttaa nyt pois kotoa? - No en todellakaan, ainakaan ilman tietoa uudesta kodista.
55. Edes yksi hyvä puoli koulussa? - Missä koulussa? Nykyisessä? Noooo...ööö...tiedän, mitä en halua.
56. Kuinka monta levyä omistat? - Ei hajuakaan. Melko paljon.
57. Oletko tehnyt jotain maailman parantamisen hyväksi? - Suoraveloituksena hyväntekeväisyyttä.
58. Laitatko rahaa esim. Punaisen ristin keräyksiin? - Epäsäännöllisesti, noi suoraveloitukset saavat useimmiten riittää. Pelastusarmeijan kirstuun laitan kolikoita aina kun valun kerskakulutukseen liittyvän morkkiksen vallatessa Stockan ovista ulos.
59. Tiedätkö, mitä haluat tulevaisuudeltasi? - Se vaikuttaa selvemmältä päivä päivältä.
60. Janottaako sinua tällä hetkellä? - Vähän.
61. Mitä tahtoisit juoda? - Vettä.
62. Miten vietät viikonloppusi? - Löhöten, kunnes lähdetään Pikku-Ukon kanssa ulkoilemaan.
Ja nyt sinne suihkuun...
maandag, maart 05, 2007
Kuudeskymmeneskuudes
"Bad hair -dayn" tunnistaa melkein joka nainen. Minä yritän välttää ilmiön pitämällä tukan niin yksinkertaisella tavalla kiinni kuin vain voin. Useimmiten palmikoin kutrit vanhanaikaisesti, joko yhdelle tai useammalla letille. Se ilmiö, joka rasittaa minua huomattavasti enemmän, on "bad contact lenses -day".
Bad contact lenses -day on päivä, jolloin piilarit kieltäytyvät menemästä silmiin. Ne kipristyvät sormissa ja putoavat lattialle, kun niitä yrittää tökkiä paikoilleen. Joskus linssin lattialle putoamista ei edes heti huomaa, vaan tulee tökittyä verestävää verkkokalvoa edestakaisin ja ihmeteltyä, miksei näkymä parane.
Toisinaan linssi menee silmään, mutta ei asetu siihen kunnolla. Se ruttaantuu silmän ulkonurkkaan tai jää jotenkin kupruilevasti silmän pinnalle. Tämä tuntuu roskana ja räpsyttelyä on vaikea estellä. Todennäköisesti linssi tippuu punaisesta ja vuotavasta silmästä lattialle. Joskus sitä saa metsästää vaatteista, lavuaarista, pöydältä, kengästä tai jostain muusta vaihtoehtoisesta paikasta.
Bad contact lenses -dayhin kuuluu olennaisena osana myös se, että kun linssiä on yrittänyt laittaa jo monta kertää silmään, sitä alkaa hätäpäissään ja hermostuksissaan runnoa kynnellä. Tällöin piilari hajoaa ennenkuin se on silmässä. Joskus piilari halkeaa, mutta toisinaan siihen tulee vain vaikeasti havaittava viilto. Silmä sen kuitenkin tuntee ikävänä roskana.
Joskus piilari tahtoo mennä monta kertaa väärinpäin silmään. Se ei tarraakaan imukuppimaisesti silmämunaan, vaan jää lepattamaan ja krahnuttamaan. Tietysti silmä alkaa vuotaa. Etenkin jos on kiireisenä lähdössä vaikkapa työhaastatteluun tai muuhun tapaamiseen, josta ei sovi myöhästyä, silmistä valuva neste levittää meikin pitkin pärstää ja tekee hemaisevan noron keskelle meikkivoideltua ja puuteroitua naamaa. Jos aikaa on vaikka muille jakaa, tätä ei tapahdu. Tavallisena arkipäivänä meikkivoidettakaan ei välttämättä ole, joten vahingot ovat tältäkin osalta pienemmät. Toinen vaihtoehto meikin levittämiseen on yksinkertaisesti pökkäistä ripsarilla keskelle linssiä niin, että koko silmä peittyy mustaan mascaraan.
Oikeassa silmässäni näkö on melko hyvä, enkä ihan välttämättä tarvitsisi siihen mitään linssiä, ellei optikko olisi halunnut yrittää saada silmien välistä eroa enemmän balanssiin (laiskistamalla oikeaa ja aktivoimalla vasenta). Toisinaan bad contact lenses -dayn tulos on se, että mennessäni ulos huomaan, että oikean silmän linssi on pudonnut jonnekin.
Bad contact lenses -dayn yksi variaatio on se, että linssit menevät moitteettomasti silmiin, mutta keskenään ristiin, siis oikea menee vasempaan ja vasen oikeaan. Koska näköni ei niin hirvittävän huono ole, en välttämättä huomaa tätä ihan heti. Kuitenkin kun lähden ulos, ihmettelen miksi huimaa ja oksettaa.
Edellä mainittuun ongelmaan onneksi piilarikoteloiden valmistajat ovat tarjonneet ratkaisuksi värikoodin (en usko, että siihen on muuta syytä): Toisen linssin lokeron kansi on vihreä ja toisen valkoinen. Sen pystyn muistamaan, kummalle puolelle vartaloa värit asettuvat. "Oikea" ja "vasen" tai pikemminkin "R" ja "L" ovat häilyviä ja alati muuttuvia. Pitääkö suunta nyt määrittää minusta päin vai minuun päin katsottuna...
Ehdoton bravuurini kaikista piilolinssikommelluksista on nimeltään "huonosti pestyt kädet". Se tapahtuu, kun ensin käy sörkkimässä purkkijalapenoja. Sen jälkeen huuhtaisee puolihuolimattomasti kätensä ja suunnistaa näköapuvälineiden päähän laittoon.
Löperyyden seuraukset konkretisoituvat sillä sekunnilla, kun näpeissä vielä chilipippureiden polttavaa nestettä onnistuu - ensimmäisellä kerralla ja täydellisesti - saattamaan piilolinssin kiinni silmäänsä.
Bad contact lenses -day on päivä, jolloin piilarit kieltäytyvät menemästä silmiin. Ne kipristyvät sormissa ja putoavat lattialle, kun niitä yrittää tökkiä paikoilleen. Joskus linssin lattialle putoamista ei edes heti huomaa, vaan tulee tökittyä verestävää verkkokalvoa edestakaisin ja ihmeteltyä, miksei näkymä parane.
Toisinaan linssi menee silmään, mutta ei asetu siihen kunnolla. Se ruttaantuu silmän ulkonurkkaan tai jää jotenkin kupruilevasti silmän pinnalle. Tämä tuntuu roskana ja räpsyttelyä on vaikea estellä. Todennäköisesti linssi tippuu punaisesta ja vuotavasta silmästä lattialle. Joskus sitä saa metsästää vaatteista, lavuaarista, pöydältä, kengästä tai jostain muusta vaihtoehtoisesta paikasta.
Bad contact lenses -dayhin kuuluu olennaisena osana myös se, että kun linssiä on yrittänyt laittaa jo monta kertää silmään, sitä alkaa hätäpäissään ja hermostuksissaan runnoa kynnellä. Tällöin piilari hajoaa ennenkuin se on silmässä. Joskus piilari halkeaa, mutta toisinaan siihen tulee vain vaikeasti havaittava viilto. Silmä sen kuitenkin tuntee ikävänä roskana.
Joskus piilari tahtoo mennä monta kertaa väärinpäin silmään. Se ei tarraakaan imukuppimaisesti silmämunaan, vaan jää lepattamaan ja krahnuttamaan. Tietysti silmä alkaa vuotaa. Etenkin jos on kiireisenä lähdössä vaikkapa työhaastatteluun tai muuhun tapaamiseen, josta ei sovi myöhästyä, silmistä valuva neste levittää meikin pitkin pärstää ja tekee hemaisevan noron keskelle meikkivoideltua ja puuteroitua naamaa. Jos aikaa on vaikka muille jakaa, tätä ei tapahdu. Tavallisena arkipäivänä meikkivoidettakaan ei välttämättä ole, joten vahingot ovat tältäkin osalta pienemmät. Toinen vaihtoehto meikin levittämiseen on yksinkertaisesti pökkäistä ripsarilla keskelle linssiä niin, että koko silmä peittyy mustaan mascaraan.
Oikeassa silmässäni näkö on melko hyvä, enkä ihan välttämättä tarvitsisi siihen mitään linssiä, ellei optikko olisi halunnut yrittää saada silmien välistä eroa enemmän balanssiin (laiskistamalla oikeaa ja aktivoimalla vasenta). Toisinaan bad contact lenses -dayn tulos on se, että mennessäni ulos huomaan, että oikean silmän linssi on pudonnut jonnekin.
Bad contact lenses -dayn yksi variaatio on se, että linssit menevät moitteettomasti silmiin, mutta keskenään ristiin, siis oikea menee vasempaan ja vasen oikeaan. Koska näköni ei niin hirvittävän huono ole, en välttämättä huomaa tätä ihan heti. Kuitenkin kun lähden ulos, ihmettelen miksi huimaa ja oksettaa.
Edellä mainittuun ongelmaan onneksi piilarikoteloiden valmistajat ovat tarjonneet ratkaisuksi värikoodin (en usko, että siihen on muuta syytä): Toisen linssin lokeron kansi on vihreä ja toisen valkoinen. Sen pystyn muistamaan, kummalle puolelle vartaloa värit asettuvat. "Oikea" ja "vasen" tai pikemminkin "R" ja "L" ovat häilyviä ja alati muuttuvia. Pitääkö suunta nyt määrittää minusta päin vai minuun päin katsottuna...
Ehdoton bravuurini kaikista piilolinssikommelluksista on nimeltään "huonosti pestyt kädet". Se tapahtuu, kun ensin käy sörkkimässä purkkijalapenoja. Sen jälkeen huuhtaisee puolihuolimattomasti kätensä ja suunnistaa näköapuvälineiden päähän laittoon.
Löperyyden seuraukset konkretisoituvat sillä sekunnilla, kun näpeissä vielä chilipippureiden polttavaa nestettä onnistuu - ensimmäisellä kerralla ja täydellisesti - saattamaan piilolinssin kiinni silmäänsä.
zondag, maart 04, 2007
Kuudeskymmenesviides
Pikku-Ukosta pitkästä aikaa sekä hyviä, että huonoja uutisia:
Huono uutinen on se, että Ukkeli on kaapannut flunssani ja heräsi tänä aamuna tuhisevana ja väsyneen oloisena. Pieni palloposki painaa päätä patjaa vasten ja niiskuttaa.
Hyvä uutinen on se, että keuhkokuumeeseesta toivuttuaan Ukkeli on piristynyt aivan ällistyttävän paljon. Poikahan on ollut jo monta kuukautta veltto kuin lapamato. Siis pää ei ole pysynyt pystyssä ja hoidettavuus on ollut aivan vastasyntyneen tasoa. Poika ei ole jaksanut nostaa oikein kättä eikä jalkaa, eikä myöskään tehdä muuta kuin päästellä ääniä tai uikuttaa.
Nyt antibioottikuurin yms. hoidon jälkeen poika on ollut paljon pirteämpi ja jäntevämpi. Reagoi ääniin ja tapahtumiin, katselee ympärilleen. Pää pysyy melko hyvin pystyssä. Jaksaa istua rattaissa ja tuolissa. Avaa suunsa, kun ääntä kohti laitetaan ruokaa (tämähän ei ole onnistunut kuukausiin). Kohtauksiakaan ei ole juuri ollut - vaikka lääkitystä ollaan vähentämässä.
Olen tässä mielessäni ihan hiljaa miettinyt, voisiko olla niin mieletön tuuri, että kaikki tämä viime aikojen yyybervelttous oliskin ollut noista keuhkoista johtuvaa? Ero on niin uskomaton. Onko siellä voinut olla koko ajan joku muhimassa? Vettä? Mä kun en ole lääketiedettä opiskellut enkä praktiikkaa harjoittanut, kotipuoskarointia kylläkin, niin arvuuttelu on vain arpomista.
Tuo flunssan tarttuminen tietysti nyt vähän huolettaa, kun Poika vasta toipui keuhkiksesta. Äitini tulee meille henkiseksi tueksi tunnin päästä ja lähdemme näyttämään Klinikalle hengistyselimiä ja antamaan verikokeen. Ettei tarvitse itsekseen ihmetellä, onko tämä nyt vaaratonta vai hoitoa vaativaa.
***********************************************************************************************
Kävin eilen tapaamassa Ukkoa ja lapsiaan. Tulin siihen tulokseen, että mulla on kyllä melko rapean näköinen ja mukava miesystävä.
No niin. Tämä hempeily... Äh. Emmä jaksa.
Kohta tulee muuten vuosi täyteen siitä, kun tapasimme Ukon kanssa. Aika kuluu kuin siivilä. Aion ehdottomasti vaatia, että sen kunniaksi menemme hillumaan ravintola Tornin Ateljee-baariin sekä hiplailemaan toisiamme Ruttopuistoon. Sieltähän kaikki kauniit tarinat alkavat.
Huono uutinen on se, että Ukkeli on kaapannut flunssani ja heräsi tänä aamuna tuhisevana ja väsyneen oloisena. Pieni palloposki painaa päätä patjaa vasten ja niiskuttaa.
Hyvä uutinen on se, että keuhkokuumeeseesta toivuttuaan Ukkeli on piristynyt aivan ällistyttävän paljon. Poikahan on ollut jo monta kuukautta veltto kuin lapamato. Siis pää ei ole pysynyt pystyssä ja hoidettavuus on ollut aivan vastasyntyneen tasoa. Poika ei ole jaksanut nostaa oikein kättä eikä jalkaa, eikä myöskään tehdä muuta kuin päästellä ääniä tai uikuttaa.
Nyt antibioottikuurin yms. hoidon jälkeen poika on ollut paljon pirteämpi ja jäntevämpi. Reagoi ääniin ja tapahtumiin, katselee ympärilleen. Pää pysyy melko hyvin pystyssä. Jaksaa istua rattaissa ja tuolissa. Avaa suunsa, kun ääntä kohti laitetaan ruokaa (tämähän ei ole onnistunut kuukausiin). Kohtauksiakaan ei ole juuri ollut - vaikka lääkitystä ollaan vähentämässä.
Olen tässä mielessäni ihan hiljaa miettinyt, voisiko olla niin mieletön tuuri, että kaikki tämä viime aikojen yyybervelttous oliskin ollut noista keuhkoista johtuvaa? Ero on niin uskomaton. Onko siellä voinut olla koko ajan joku muhimassa? Vettä? Mä kun en ole lääketiedettä opiskellut enkä praktiikkaa harjoittanut, kotipuoskarointia kylläkin, niin arvuuttelu on vain arpomista.
Tuo flunssan tarttuminen tietysti nyt vähän huolettaa, kun Poika vasta toipui keuhkiksesta. Äitini tulee meille henkiseksi tueksi tunnin päästä ja lähdemme näyttämään Klinikalle hengistyselimiä ja antamaan verikokeen. Ettei tarvitse itsekseen ihmetellä, onko tämä nyt vaaratonta vai hoitoa vaativaa.
***********************************************************************************************
Kävin eilen tapaamassa Ukkoa ja lapsiaan. Tulin siihen tulokseen, että mulla on kyllä melko rapean näköinen ja mukava miesystävä.
No niin. Tämä hempeily... Äh. Emmä jaksa.
Kohta tulee muuten vuosi täyteen siitä, kun tapasimme Ukon kanssa. Aika kuluu kuin siivilä. Aion ehdottomasti vaatia, että sen kunniaksi menemme hillumaan ravintola Tornin Ateljee-baariin sekä hiplailemaan toisiamme Ruttopuistoon. Sieltähän kaikki kauniit tarinat alkavat.
vrijdag, maart 02, 2007
Kuudeskymmenesneljäs
Viime yönä näin taas jotain ihme basaariaiheista unta. Olin jossain teltassa, jossa sovitettiin päälleni kankaita saria varten. Onkohan mulla joku kaukokaipuu?
Heräsin tietysti pää turvoksissa, nuhaisena, köhäisenä ja röhäisenä. Jomottaa. Pärskin kerran viidessä minuutissa. Olen pirteä kuin ameeba. Eilen käveltiin Ukon kanssa tästä meiltä keskustaan (n. 20 min) ja huohotin kuin ikäloppu työhevonen. Voihan tauti sentään.
***********************************************************************************
Olen popsinut viime aikoina Pikku-Ukon melatoniinitabuja à 3 mg unen saamiseksi. Välillä olen miettinyt, pitäiskö hakea ihan omiinkin nimiin, mutta melko laiskana en ole tehnyt asialle mitään. Rahanmenoa ja vaivannäköä. En tiedä miten todellinen melatoniinin vaikutus on, mutta minä nukahdan mukavasti. Suosittelen kaikille muillekin, jotka harva se yö pyörivät sängyssä silmät seljällään puoli neljään asti. Aina avulias äitini diagnosoi menopaussin (*irvistys*).
************************************************************************************
Osallistuisin Katan meemiin, mutta en muista kymmentä klassikkoa, jotka olisin yrittänyt aloittaa, mutta en olisi saanut loppuun. Ani harvoin olen ylipäätään yrittänyt aloittaa klassikoita. Saati sitten, että muistaisin mitä ja milloin viimeksi. Paha juttu.
Sen sijaan kerron avomielisesti viisi kirjaa, jotka olen lukenut enemmän kuin viisi kertaa alusta loppuun.
1. David Reuben: "Kaikki, mitä olet koskaan halunnut tietää seksistä, mutta et ole uskaltanut kysyä".
- Tähän tietokirjallisuuden jykevään klassikkoon perustin kaiken tietämykseni navan alapuolisista ja osin pääkopan sisäisistä asioista noin 11-vuotiaana. Turha luulo, että niitä vastauksia olisi muualta saanut.
2. Milan Kundera: "Olemisen sietämätön keveys".
- Tämän kirjan luin lukioaikana (-89-92) varmaan sata kertaa. Jälkikäteen on ollut vaikea ymmärtää, miksi.
3. John Irving: "Kaikki isäni hotellit".
- Tätä kirjaa kahlasin siskoni luona Ranskassa joka ikisellä lomalla noin 11-vuotiaasta aina 15-vuotiaaseen. Myöhemmin ostin kirjan itselleni ja tuossa hyllyssä se napottaa. Siitä ei ole kovin pitkä aika (vuosi, pari?), kun olen kirjaan palannut viimeksi. Kohtaus, jossa päähenkilö sekstaa sisarensa kanssa tuntikausia on jäänyt lähtemättömästi mieleeni. (En luokittelisi kuitenkaan sitä eroottisessa mielessä kiinnostavaksi).
4. Colleen McCullough: "Okalinnut".
- En oikein muista, milloin kirja tarttui käsiini ja miksi. Kai se oli vanhempieni hyllyssä. Yleensä en kiinnostu romanttisista sukutarinoista (ja kaikki muut tämän kirjailijan tuotokset ovat olleet mielestäni tylsää huttua), mutta juuri tämän kirjan olen lukenut äärettömän monta kertaa. Ehkä en viimeiseen viiteen vuoteen kuitenkaan.
5. Jilly Cooper: "Riders".
- Jos tähän pehmeäkantiseen kioskikirjallisuuteen en olisi tarttunut 14-vuotiaana, englannin kielen taitoni olisi jäänyt "My name is J.J. -tasolle" ikuisiksi ajoiksi. Sen sijaan opin 900 sivun aikana useita eri sanontoja kaikenlaisille vähemmän säädyllisille asioille - ja kaikelle muullekin. Muita Cooperin hienoja teoksia en ole yhtä innokkaasti lukenut kuin tätä.
En ole lainkaan varma, kannattaako näihin edellä mainittuihin kirjoihin perehtyä.
TILITYSTÄ
Mulla on klassikkoteosperäinen trauma, jonka nimi on "inhoan Steinbeckiä". Olen lukenut koulussa (pakosta) tämän kuuluisan "Hiiriä ja ihmisiä". Vastenmielisempää kirjaa en muista ikinä lukeneeni.
Okei, ehkä kieli voi olla hienoa (tai mihin ne ansiot perustuvat?), mutta tarina kahdesta veljeksestä, v*tun alfa-alfapelloista ja niistä ikuisista hiiristä, joita se kehitysvammainen veli listii, ei nappaa.
Olen lukenut myös kirjan/novellin "Punainen poni". Muistan olleeni päiväkausia järkyttyneensekaisella apealla mielellä, kun innokkaana ponityttönä (öbaut 10v) ahmin tämänkin aamiaiseksi. Siinähän mm. pilkotaan perätilassa oleva varsa emänsä kohtuun. Muistaakseni se punainen ponikin kuolee lopussa. Inhosin koko Steinbeckia, kun kehtaa kirjoittaa silvotuista hevosista, kun minä olisin halunnut lukea jotain mustaa orhia.
(Ei kannata kysyä, miksi sitten EN lukenut vain sitä Mustaa Orhia. En osaa vastata näin 23 vuoden jälkeen. Ai mutta olihan siinäkin se traumaattinen juttu, kun Mustasta tuli piesty ja kapinen työluuska...)
Angstisena prepuberteetti-ikäisenä yritin myös lukea jotain Satu Waltarin kirjoittamaa kirjaa, jossa oli joku heppateema kannessa. Tylsistyin kuoliaaksi muutaman sivun jälkeen.
Nyt kun vähän on muistiaan potkinut, niin kaksi aloitettua klassikkokirjaa tulee mieleen:
1. Alexander Dumas: "Monte Christon Kreivi".
Ikinä päässyt ekaa lukua pidemmälle. Laa-laa-laa-laa.
2. Umberto Eco: "Ruusun nimi".
Ehkä tilapäisessä mielenhäiriössä lukaisin Foucaultin heilurin ja pidin siitä aivan hurjan paljon. Sen jälkeen yritin tarrata Ruusun nimeen. Ei tulosta.
Sitten jatketaan epämääräisellä luettelolla:
3. Hemingway
Teoksia erittelemättä olen yrittänyt lukea Hemingwayta siinä onnistumatta.
4. Steinbeck
Steinbeckia kohtaan on ollut ns. luontainen ällötys noiden kahden edellä mainitun teoksen jälkeen.
5. Paasilinna
Paasilinnan huumori ei avaudu (olen kyllä pari kirjaa lukenut).
6. Päätalo
Päätalo on boooorii.....n...g.
7. Mika Waltari
Waltari Mikalta olen lukenut Suuren Illusionin (terveiset Katalle!) ja Neljä päivänlaskua. Kaikki muu... *haukotus* Sinuhe... jadajadajada Nefernefer.... aaargh. Krooh.
8. Aleksis Kivi
SEITSEMÄN VELJESTÄ. Seitsemän v*tun veljestä. IKINÄ en ole tätä kirjaa päässyt eteepäin kuin hyppelemällä. Kaikki kuvatut henkilöt ovat niin käsittämättömän ärsyttäviä, että saan aknen jo lukemalla.
9. Linna
Täällä Pohjantähden Alla. Kirjoitin trilogiasta joskus esseen lukemalla ensimmäisestä kirjasta 40 sivua ja viimeisestä toisen mokoman. Keskimmäistä hyppelin. Sain kiitettävän. Edes maksusta en olisi jokaista sivua kahlannut.
Tuntematon Sotilas ja Sotaromaani... vähän sama kokemus molempien kanssa. Olen selaillut.
***********************************************************************************
Nyt siis kuitenkin osallistuin meemiin, vaikka toisin väitin.
Kirjoitusvauhtia hyödyntääkseni taidan jatkaa eilistä esseetä teemasta "matkailuyritysten ja organisaatioiden yhteistyö".
Niisk, pärsk, kröh.
Heräsin tietysti pää turvoksissa, nuhaisena, köhäisenä ja röhäisenä. Jomottaa. Pärskin kerran viidessä minuutissa. Olen pirteä kuin ameeba. Eilen käveltiin Ukon kanssa tästä meiltä keskustaan (n. 20 min) ja huohotin kuin ikäloppu työhevonen. Voihan tauti sentään.
***********************************************************************************
Olen popsinut viime aikoina Pikku-Ukon melatoniinitabuja à 3 mg unen saamiseksi. Välillä olen miettinyt, pitäiskö hakea ihan omiinkin nimiin, mutta melko laiskana en ole tehnyt asialle mitään. Rahanmenoa ja vaivannäköä. En tiedä miten todellinen melatoniinin vaikutus on, mutta minä nukahdan mukavasti. Suosittelen kaikille muillekin, jotka harva se yö pyörivät sängyssä silmät seljällään puoli neljään asti. Aina avulias äitini diagnosoi menopaussin (*irvistys*).
************************************************************************************
Osallistuisin Katan meemiin, mutta en muista kymmentä klassikkoa, jotka olisin yrittänyt aloittaa, mutta en olisi saanut loppuun. Ani harvoin olen ylipäätään yrittänyt aloittaa klassikoita. Saati sitten, että muistaisin mitä ja milloin viimeksi. Paha juttu.
Sen sijaan kerron avomielisesti viisi kirjaa, jotka olen lukenut enemmän kuin viisi kertaa alusta loppuun.
1. David Reuben: "Kaikki, mitä olet koskaan halunnut tietää seksistä, mutta et ole uskaltanut kysyä".
- Tähän tietokirjallisuuden jykevään klassikkoon perustin kaiken tietämykseni navan alapuolisista ja osin pääkopan sisäisistä asioista noin 11-vuotiaana. Turha luulo, että niitä vastauksia olisi muualta saanut.
2. Milan Kundera: "Olemisen sietämätön keveys".
- Tämän kirjan luin lukioaikana (-89-92) varmaan sata kertaa. Jälkikäteen on ollut vaikea ymmärtää, miksi.
3. John Irving: "Kaikki isäni hotellit".
- Tätä kirjaa kahlasin siskoni luona Ranskassa joka ikisellä lomalla noin 11-vuotiaasta aina 15-vuotiaaseen. Myöhemmin ostin kirjan itselleni ja tuossa hyllyssä se napottaa. Siitä ei ole kovin pitkä aika (vuosi, pari?), kun olen kirjaan palannut viimeksi. Kohtaus, jossa päähenkilö sekstaa sisarensa kanssa tuntikausia on jäänyt lähtemättömästi mieleeni. (En luokittelisi kuitenkaan sitä eroottisessa mielessä kiinnostavaksi).
4. Colleen McCullough: "Okalinnut".
- En oikein muista, milloin kirja tarttui käsiini ja miksi. Kai se oli vanhempieni hyllyssä. Yleensä en kiinnostu romanttisista sukutarinoista (ja kaikki muut tämän kirjailijan tuotokset ovat olleet mielestäni tylsää huttua), mutta juuri tämän kirjan olen lukenut äärettömän monta kertaa. Ehkä en viimeiseen viiteen vuoteen kuitenkaan.
5. Jilly Cooper: "Riders".
- Jos tähän pehmeäkantiseen kioskikirjallisuuteen en olisi tarttunut 14-vuotiaana, englannin kielen taitoni olisi jäänyt "My name is J.J. -tasolle" ikuisiksi ajoiksi. Sen sijaan opin 900 sivun aikana useita eri sanontoja kaikenlaisille vähemmän säädyllisille asioille - ja kaikelle muullekin. Muita Cooperin hienoja teoksia en ole yhtä innokkaasti lukenut kuin tätä.
En ole lainkaan varma, kannattaako näihin edellä mainittuihin kirjoihin perehtyä.
TILITYSTÄ
Mulla on klassikkoteosperäinen trauma, jonka nimi on "inhoan Steinbeckiä". Olen lukenut koulussa (pakosta) tämän kuuluisan "Hiiriä ja ihmisiä". Vastenmielisempää kirjaa en muista ikinä lukeneeni.
Okei, ehkä kieli voi olla hienoa (tai mihin ne ansiot perustuvat?), mutta tarina kahdesta veljeksestä, v*tun alfa-alfapelloista ja niistä ikuisista hiiristä, joita se kehitysvammainen veli listii, ei nappaa.
Olen lukenut myös kirjan/novellin "Punainen poni". Muistan olleeni päiväkausia järkyttyneensekaisella apealla mielellä, kun innokkaana ponityttönä (öbaut 10v) ahmin tämänkin aamiaiseksi. Siinähän mm. pilkotaan perätilassa oleva varsa emänsä kohtuun. Muistaakseni se punainen ponikin kuolee lopussa. Inhosin koko Steinbeckia, kun kehtaa kirjoittaa silvotuista hevosista, kun minä olisin halunnut lukea jotain mustaa orhia.
(Ei kannata kysyä, miksi sitten EN lukenut vain sitä Mustaa Orhia. En osaa vastata näin 23 vuoden jälkeen. Ai mutta olihan siinäkin se traumaattinen juttu, kun Mustasta tuli piesty ja kapinen työluuska...)
Angstisena prepuberteetti-ikäisenä yritin myös lukea jotain Satu Waltarin kirjoittamaa kirjaa, jossa oli joku heppateema kannessa. Tylsistyin kuoliaaksi muutaman sivun jälkeen.
Nyt kun vähän on muistiaan potkinut, niin kaksi aloitettua klassikkokirjaa tulee mieleen:
1. Alexander Dumas: "Monte Christon Kreivi".
Ikinä päässyt ekaa lukua pidemmälle. Laa-laa-laa-laa.
2. Umberto Eco: "Ruusun nimi".
Ehkä tilapäisessä mielenhäiriössä lukaisin Foucaultin heilurin ja pidin siitä aivan hurjan paljon. Sen jälkeen yritin tarrata Ruusun nimeen. Ei tulosta.
Sitten jatketaan epämääräisellä luettelolla:
3. Hemingway
Teoksia erittelemättä olen yrittänyt lukea Hemingwayta siinä onnistumatta.
4. Steinbeck
Steinbeckia kohtaan on ollut ns. luontainen ällötys noiden kahden edellä mainitun teoksen jälkeen.
5. Paasilinna
Paasilinnan huumori ei avaudu (olen kyllä pari kirjaa lukenut).
6. Päätalo
Päätalo on boooorii.....n...g.
7. Mika Waltari
Waltari Mikalta olen lukenut Suuren Illusionin (terveiset Katalle!) ja Neljä päivänlaskua. Kaikki muu... *haukotus* Sinuhe... jadajadajada Nefernefer.... aaargh. Krooh.
8. Aleksis Kivi
SEITSEMÄN VELJESTÄ. Seitsemän v*tun veljestä. IKINÄ en ole tätä kirjaa päässyt eteepäin kuin hyppelemällä. Kaikki kuvatut henkilöt ovat niin käsittämättömän ärsyttäviä, että saan aknen jo lukemalla.
9. Linna
Täällä Pohjantähden Alla. Kirjoitin trilogiasta joskus esseen lukemalla ensimmäisestä kirjasta 40 sivua ja viimeisestä toisen mokoman. Keskimmäistä hyppelin. Sain kiitettävän. Edes maksusta en olisi jokaista sivua kahlannut.
Tuntematon Sotilas ja Sotaromaani... vähän sama kokemus molempien kanssa. Olen selaillut.
***********************************************************************************
Nyt siis kuitenkin osallistuin meemiin, vaikka toisin väitin.
Kirjoitusvauhtia hyödyntääkseni taidan jatkaa eilistä esseetä teemasta "matkailuyritysten ja organisaatioiden yhteistyö".
Niisk, pärsk, kröh.
Abonneren op:
Posts (Atom)
