Yhdeksäskymmenesensimmäinen

Hajanaisia ajatuksia edelliselle jatkoksi: Mikä meni vikaan työharjoittelussa?

Usein sanotaan, että ihminen pettyy, tulee vihaiseksi tms. kun kokemus ei vastaa odotuksia. Työharjoittelussa ei todellakaan käynyt niin, vaikka toisaalta, en ollut myöskään varsinaisesti järkyttynyt tai tyrmistynyt. Suurimman osan aikuiselämääni olen ollut töissä yksityisyrityksissä ja huomannut, että usein varsinkin niissä pienimmissä tämä yritys omistajan lapsena voi olla varsin persoonallinen.

Isommat yksityisyritykset ovat usein jo paljon helpompia paikkoja, siellä pystyy toimimaan paljon neutraalimmalla maaperällä, koska omistaja tai omistajasuku ei pysty tarkkailemaan samalla intensiteetillä, onko joku työntekijä vaarassa toimia jollain tätä "lasta" uhkaavalla tavalla. Uhka voi olla vaikkapa väärä pöytäliina väärällä hetkellä, väärässä paikassa. Tämä uhka voi nostattaa myrskyn vesilasissa ja pahimmillaan jopa käsittämättömän raivokohtauksen. Epäilen, että monissa vähän julkisemmissa paikoissa vastaavalla tavalla käyttäytyvä esimies vapautettaisiin tehtävästään. Noh, paitsi jos yritys olisi muutenkin jollain lailla heitteillä, koko ketju myyntiuhan alla tai johto muuten keskittynyt muiden toimintojen kehittämiseen.

Tietysti voisi miettiä, miten tarkoituksellista harjoittelupaikassa esimiehen käytös oli. Halusiko hän olla erityisen veemäinen ihminen? Epäilen että ei, mutta se ei mitenkään muuta työskentelyolosuhteita. Hänen mielestään huutaminen oli ihan normaali esimiehen tapa kommunikoida alaisten kanssa. Ymmärrettävää mielestäni vain silloin, kun äänen korottaminen johtuu etäisyydestä. Käsitettävissä, jos työntekijä juuri pudotti sen hääkakun, joka piti viedä morsiusparille pöytään. Huutaminen ei motivoi, eikä varsinaisesti rohkaise työntekijää suoriutumaan paremmin, nopeammin, sujuvammin tai fiksummin.

Joku on varmaan joskus 16-vuotiaana kohdannut jossain Carrolsissa kusipäistä esimiestyötä, mutta se ei mielestäni ole mikään varsinainen selitys siihen, että myös muualla pitäisi/saisi/kannattaisi noudattaa samaa menetelmää "management by perkele".

Henkilökohtaisesti mua ei juurikaan kiinnosta, mikä oli se syy, että esimies oli niin mulkku. Ehkä se, että heidän perheessään se nyt on vain tapana ollut, kun ei muusta tiedetä.

Jossain vaiheessa esimies sanoi jotain tyyliin "sinä kun olet niin kiltti, niin..." Kiltti? Minä? Teki mieli sanoa (jo siinä vaiheessa), että kuule limavittu, mä mitään kiltti ole, mutta en niin typerä, ettenkö kestäisi yhtä lyhyehköä periodia vaikka matkailun persereiässä todistuksen takia.

Yleensä en kommentoinut esimiehen sanomisiin millään tavalla, ja jos jotain sanoin, se oli "jaa-has" tai "o-kei", vähän eri äänenpainoilla.

- "Missäs sinä teit tämän matkailurestonomi esimiesharjoittelun ja mitä teit?"

- "Tota, ööö, olin yhdessä maaseutumatkailuyrityksessä, kitkin kukkapenkkiä, lapoin hevosen paskaa, kaadoin kahvia ja siivosin. Olisinhan mä voinut vaikka tehdä yrityksen nettisivut uusiksi, toteuttaa jonkun asiakastyytyväisyyskyselyn, auttaa markkinoinnissa tai tehdä työvuorolistaa tai lähettää laskuja, mutta ei se nyt ollut mahdollista".

Edelliseen voi vielä lisätä, että kukkapenkin kitkeminen ja kasvimaan kastelu, myös siivoaminen ja tiskaaminen voivat joskus olla jopa ihan rentouttaviakin puuhia. Mutta ei silloin, kun sen jälkeen, kun olet kuvitellut tehneesi kaiken suhteellisen reippaassa tahdissa (huom: olin palkaton harjoittelija), saat palkaksi ikävän kommentin: "Kuule, tää EI sais kestää näin kauan, viimeksi kun mä tein ton niin se sujui paaaljon nopeammin TAI meillä on vielä xx asiat tekemättä tälle päivälle".

Nyt olisi piste i:n päälle, että esimies lukisi tätä blogia. Teretulemas vaan.

Nyt kun olen tänne vaahdonnut yksityisyrityksissä työskentelyn ihanuudesta, löysin erään aika yksityiskohtaisia vaatimuksia työntekijälle asettavan työpaikkailmoituksen. Asiakkaana pidän myymälästä, mutta töihin en uskaltaisi hakea, vaikka en kyllä oikeasti tiedä koko paikasta muuta kuin valikoiman ja sijainnin.