Sadasyhdestoista

Aamu koitti meillä tänään hyvissä ajoin ennen päivän valkenemista. Ensin Poika yski pari kertaa. Sitten kuulin kolahduksen. Kävin vilkaisemassa Poikaa, joka nukkui posket rusottaen kuin herran terttu. Juuri kun olin palannut sänkyyn, yläkerrasta alkoi kuulua pikku askelia. "Tip tip tip tip, tip tip tip tip". "Isä, tuu peittelemään", kuului tytön ääni. Ukko meni.

Noin parikymmentä minuuttia myöhemmin heräsimme poikamaiseen karjuntaan "ISÄ MULLA ON ASIAA. ISÄÄÄÄ! ISÄÄ! TUU! MULLA ON ASIAA!". Asia selvitettiin, mikä se sitten olikin, mutta rauha palasi vain hetkeksi. Poika taisi vielä pari kertaa yskähdellä ja Ukon Juniori käydä ainakin kerran ovia paiskien vessassa. Joka tapauksessa meteliä oli sen verran, että me molemmat lähinnä ähkimme sängyssä, käänsimme kylkeä, potkimme ja hakkasimme toisiamme kyynärpäillä. Peitot menivät sekaisin, tyynyt liian muhkuraisia, koko ajan joko liian kylmä tai kuuma.

Tasan seitsemältä meillä oli jo niin kova ruuhka sängyssä, että unen jatkamiseksi olisi pitänyt olla vetänyt edellisenä iltana pari reipasta lekaa kossua.

Näin ne aamut siis muuttuvat, kun täyttää 34 vuotta.

Sain kyllä sänkyyn homejuustovoileivän, suklaata, mansikoita - ja kahvin. Lahjan sain jo toissapäivänä. Se oli toivomukseni mukainen (kuvastaa muuten ikää) Kenwoodin yleiskone.


*****


Nyt katselemme lasten kanssa Harry Potteria, sitä ensimmäistä. 5v:lle tarinan hahmottaminen on kyllä vähän turhan haasteellista.

Ukko lähti shoppaamaan ruokaa. Olen edelleenkin kateellinen hänelle siitä, että kesken viikonlopun hän pystyy noin vain häviämään ihmisten ilmoille, vaikka vain ruokakauppaan. Mä odotan kiihkeästi aikaa kolmen viikon päästä, Poika menee nimittäin silloin mummo-nimiseen tilapäishoitoon viikoksi. Kyseisenä lauantaina mennään myös Ukon saksalaistuttujen luo syömään sushia ja juomaan viinaa. Katsotaan, miten siinä käy.


*****

Pikku-Ukko on vähän kipeä ja kalpea. Oltiin kuitenkin tällä viikolla suunnitellulla osastojaksolla. Se olikin sitten näillä näkymin vika kontakti epiosastoon. Tämän jälkeen pitäisi tavata ensi vuoden puolella siirtopalaverin tiimoilta, ja epin hoito olisi tarkoitus keskittää Rinnekotiin.

Jotenkin mulla oli älyttömän haikea olo osastolta pois kävellessä. Ilmeisesti tottumus on toinen luonto, vaikka sitä onkin tapellut itsensä kanssa usein aiheesta "voi hemmetti, taasko sinne on pakko mennä, en halua". Monet hoitsut ja lääkärit, sekä osaston tavat ovat kuitenkin aika tutuiksi tulleet sitten kevään -04, kun epi astui elämäämme. Muuten voisin sanoa, että siellä on vietetty joulut ja juhannukset, mutta kun se ei ole ollut mahdollista - osaston sulun takia, ei siksi, että tilanne olisi aina niin auvoisa ollut.

Absurdi ajatus tuli myös mieleen, kun törmäsin pariskuntaan pienten lasten kera "hei, siis jos me joskus saadaan vauva, niin joudutaanks me muka pärjäämään sen kanssa ihan kaksistaan, ilman yliopistollista sairaalaa. siis miten se niinkun on kenellekään mahdollista?"

Olikohan tää sitten jotain sellaista avuttomaksi oppimista.

(Kiistän).

Ukko otti vähän aikaa sitten lapset ulos, jotta voisin tehdä koulujuttuja (eli ONTtia). Eräs prinsessa livahti kuitenkin tänne sisälle ilokseni, ja arvaan, että keskittyminen on melkoisen mahdotonta.

Aarg, mitähän sen Ukon mielessä oikein pyörii, kun se ottaa muksut pihalle, mutta ei seuraa juuri mitään, mitä ne tekevät? Ei kai penskat nyt jaksa ikuisuuksia ihailla iskän halon hakkuuta. Tai en mä ainakaan.

Ehkä voisin kuitenkin koittaa tuota näytetyötä. Huomenna viimeistään tähän voi sitten keskittyäkin, nimittäin kuvittelisin, etteivät lapset uimahallilta tänne osaa.