Yhdeksäskymmenes

Tänä aamuna tapahtui sellainen kummallinen asia, että heräsin klo 5.51 enkä sen jälkeen saanut enää unta. Puolustukseksi täytyy sanoa, että luulin kellon olevan tunnin verran enemmän. 10 vuotta sitten olisin kokenut koko päivän olevan pilalla näin varhain nousemisesta, mutta toisaalta silloin piti yleensä jo töiden puolesta pysytellä pirteänä vähintään yhteen asti yöllä. Ennen oli ennen ja nyt on nyt.

Muutaman päivän olen miettinyt, mitä kirjoittaisin traumaattisesta työharjoittelustani, mutta silkkaa ahdistustani en saa ulostettua ajatuksiani. Koululle pitäisi kirjoittaa työharjoitteluraportti, joka pitää hyväksyttää esimiehellä. Se on muuten ihan perseestä. Jo se, että kirjoitan suhteellisen neutraalisti kaikki huomaamani "mielenkiintoiset seikat", tekee (laimeasti sanottuna) äärettömän epämukavaksi session, jonka vietän nokikkain esimiehen kanssa.

Itse asiassa, en halua enää koskaan elämässäni edes nähdä kyseistä paikkaa. En halua kirjoittaa koko harjoitteluraporttia, en halua tavata esimiestä, enkä halua ajatella mitään harjoittelun aikana tapahtunutta.

Esimies elättelee tosin toiveita, että tulisin raatamaan hänen tiluksilleen vielä loppukesästä ja syksystä "kun sinä tiedät nämä hommat", mutta dream on, vain kuolleen ruumiini ylitse. Kiinnostaisi tietää, viihtyikö siellä oikeasti kukaan. Ei kai?

Periaatteessa kai työharjoitteluraportin läpikäyminen esimiehen kanssa on tilaisuus molemminpuoliseen palautteen antamiseen. Teoriassa työharjoittelija voi tuoda yritykseen tietoa ja taitoa. Matkailualan yrittäjät ovat perinteisesti itseoppineita ja jos oman alan koulutusta on, se on yrittäjäkurssi. Työharjoittelija on usein korkeammin koulutettu jo opiskeluvuosinaan kuin yrittäjä itse. Tämä tieto pätee nyt etenkin maaseudun yksityisiin matkailuyrityksiin.

Teoriassa - ja varmaan usein käytännössäkin, riippuen työntekijästä, esimiehen antama palaute voi olla peilinä työntekijälle ja apu "ammattilaiseksi kasvamisessa" (ja muuta paskaa).

Käytännössä, ikävä kyllä, tämä yrittäjän itseoppineisuus kai on mikään varsinainen hyve. Yrittäjällä ei välttämättä ole mitään esimiestaitoja, eikä hänen metodejaan ole peilaamassa kuin vaihtuva lauma opiskelijoita tai muita "kesätyttöjä". Useimmat tuntemani opiskelijat ovat varsin nuoria ja innokkaina valmiita lähes mihin tahansa miellyttääkseen työnantajaa, jopa silloin kun TA itse on tyytymätön työpanokseen.

Jos joku työharjoittelija on sitten tyytymätön, on helppo vain kohauttaa olkapäitä ja hokea tätä mantraa "nämä nykyajan nuoret ovat NIIN huonoa työvoimaa, uusavuttomia, ei mitään perustaitoja, kotona ei ole opetettu yhtään mitään ja käytöstapoja vähiten, koulutkin ovat ihan huuhaata, toista se oli silloin kun minä tyttölyseossa/oppikoulussa/ammattiopistossa".

(Voi hyvä luoja, onneksi se harjoittelu on ohi nyt.)

Mutta mitä ihmettä siihen harjoittelurapsaan kirjoittaisi? Että esimiestyö ala-arvoista?
Entä jos ne luulivat sen olevan NORMAALIA?

Arvaan, että jos kertoisin mielipiteeni, se olisi heille aivan ÄÄRETTÖMÄN LOUKKAAVAA, koska HE KUN KAIKKENSA TEKIVÄT ja PITIHÄN SINUN TIETÄÄ jo tänne tullessasi, mitä työ pitää sisällään.

Jos kukaan on koskaan lukenut kirjasarjaa Kulla-Gullasta, joka eli kartanon torpassa (myöhemmin itse kartanossa paljastuttuaan kartanon herran äpärälapseksi vai miten se nyt olikaan), voi kuvitella millaista työharjoittelussa oli.

Vieläkään mä en tajua sitä, minkä helvetin takia sitä ruohoa oli leikattava ulkona ukkosen ollessa pään päällä, tai ylipäätään miksi puutarhatöitä tuntui olevan suurempi pakko tehdä sateella kuin poutapäivänä. Puhtaasta sadistisesta ilostako?

Tai sitten pitää vain kirjoittaa jotain ympäripyöreää "viehättävästä idyllistä maaseudun keskellä paikassa, joka on kuin tuulahdus menneiltä vuosisadoilta (...) lämpimät suositteluni kaikille historiasta kiinnostuneille, näissä maisemissa sielu lepää..." Tämän suurempaa analyyttisyyttä tuskin amk:ssa odotetaankaan.








(niin siis älkää nyt kysykö, että mitä analyyttisyyttä tuossa oli, ei mitään)