Kahdeksaskymmeneskolmas

Laiskottaa niin paljon, ettei jaksa kirjoittaa mitään kunnollista. Joten poimin minhiltä tällaisen kiertävän.


1, Missä ja miten nukut parhaiten:

Omassa sängyssä Ukon kanssa. Pikku-Ukkokin käy kaveriksi silloin kun vain nukkuu. En ole koskaan tykännyt nukkua yksin. Mitä siitäkin nyt sitten tulee, jos vaikka sattuu näkemään painajaisia ja herää keskellä yötä?



2. Koska viimeksi nukuit oikein, oikein hyvin?

Viime yönä nukuin oikein hyvin kuin tukki. Herättiin tosin - kuten eilen ja sitä edellisenä päivänä - klo 5.57, koska Ukon ostama Internet Tablet herättää meidät joka aamuna sanomalla "plimplom". Kumpikaan meistä ei tiedä, miksi se menee päälle. Ehkä se on Poltergeist tai jotain huonoa chakraa.



3. Millainen olet yleensä aamuisin?

Yleensä väsynyt ja tahmea. Nuorempana olin joskus aamuisin niin hidas heräämään ja varmaan verensokeri ja -painekin heitteli, että saatoin tiputtaa tavaroita, kompastella ja kaatuilla ensimmäisen varttitunnin. Varsinkin niinä aamuina, kun heräsin pää jähmeänä, niska kipeänä ja silmät sumeina (ilman krapulaa, huom).



4. Mikä on kaikein jännittävin tai epätavallisin paikka jossa olet yöpynyt?

Kerran yksissä hevoskilpailuissa Niinisalossa nukuimme varuskunta-alueen nurmikolla hevosen loimien välissä yhden kaverini kanssa. Se arse, joka ne hevoset omisti, ei ollut "muistanut" varata meille mitään muuta yöpymispaikkaa. Ihan normaalia. Me olimme silloin 17v ja 18v ja luonnollisesti tosi elämää kokeneita, näppäriä ja varoissamme, eli täynnä valmiuksia vaikka maksaa hotellihuone tai mikä tahansa majoitus.



5. Mikä on kaikkein sopimattomin paikka tai tilanne jossa olet nukkunut?'


Menin joskus kesäyliopiston pitkän matikan preppauskurssille. Nukahdin ensimmäisen viiden minuutin aikana ja heräsin siinä vaiheessa, kun tunti oli ohitse ja opettaja tuli kertomaan, että kaikki muut ovat jo poistuneet.

Olin yläaste- ja lukioaikoina melkein aina tosi väsynyt, koska tulin kotiin vasta lähemmäs puolta yötä ja heräsin aamulla seiskalta. Nukahtelin milloin minnekin, aika usein kouluun, varsinkin kun katsottiin videoita ja luokkaan laskeutui unettava hämärä.

Kerran nukuin kokonaisen englannin tunnin luokan lattialla. Muut heittivät päälleni takkipinon, makasin vain hiljaa paikoillani ja näin unia. Se oli ihanaa.


Väsyneenä olemisesta ja hevosteemasta:

Vieläkin - ehkä vähän kornilla tavalla - hämmästyneenä luen näitä "mikä on murkkunne kotiintuloaika?" Minähän tulin kotiin järjestelmällisesti klo 23-23.45, sen jälkeen kun olin ratsastanut hevosen/hevoset ja hoitanut ne yöpuulle.

(Luonnollisesti ymmärrän kotiintuloajat, mutta muistan itseni teininä kuin eilisen päivän ja samastun enemmän tässä asiassa lapseen/nuoreen kuin vanhempaan. En oikeastaan nyt keksi ainuttakaan keinoa, millä vanhempani olisivat saaneet mut tulemaan aikaisemmin kotiin, paitsi jos he olisivat onnistuneet häätämään mut tallilta niin, ettei siellä olisi ollut mulle enää mitään tekemistä.

Se oli varmaan heille raskasta aikaa, mutta itse tunnen käyneeni jonkun "vaiheen" loppuun asti tuolla tavalla. En jaksa tämän enempää nyt pohtia.)

____________________________________________________________________________


Jälkikäteen ajateltuna tallihomma oli ihan perseestä. Puoli nuoruutta meni raataen ilmaiseksi jonkun kiittämättömän, narsistisen limanuljaskan konien eteen. Toisaalta, olihan se ihan kiva, että sai ratsastaa hyviä hevosia ja pitää niitä osan vuodesta melkein kuin omanaan, ilman kustannuksia kylläkin. Mutta se, että siitä hommasta ei yleensä (tältä hevosenomistajalta) saanut palkaksi kuin "tiukkaa kritiikkiä" oli vähän pimeää. Kiitos oli harvassa, mutta tietysti sitäkin suloisempaa.

Toki tyydytystä antoi jo se, että oli saanut vaikka hevosen ihan kivasti liikkumaan, muutama laukahvaihto oli onnistunut näppärästi tai yhteistyö oli tuntunut paremmalta kuin "yleensä": hevonen liikkunut reippaasti, pehmeästi ja ryhdikkäästi.

Kuten sairaassa parisuhteessa, se minkä kuka tahansa suht. tasapainoinen ja normaali ihminen olisi määritellyt NORMAALIKSI ihmisten väliseksi kanssakäymiseksi, oli tuossa yhteydessä kuin taivas - ja siitä sai olla kiitollinen.

Ihan samalla tavalla kuin pettävien ja hakkaavien tai muuten epäsopivien retkujen kanssa seukkaavat/naimisissa olevat naiset, me 12-17-vuotiaat tyttöset yritimme analysoida näiden mysteeristen "hevosenomistajien" käytöstä.

Löysimme aina ulkopuolisia ja ymmärrettäviä syitä vaikka siihen, että 45v työssäkäyvä perheenisä vapaa-aikanaan ns. purkaa paineitaan huutamalla öbaut 13v4kk hevosenhoitajalle, että tämä on "plankannut kisasaappaat väärin" tai ei ole huolehtinut riittävästi kilpahevoselle valkoisia satulahuopia (= raahannut niitä bussissa kotiin ja pessyt perheen pesukoneessa, äiskän ja iskän ostamilla pesuaineilla).

Se oli paras hevosenhoitaja, joka pystyi täydellisimmin huolehtimaan näiden rankkaa elämää kokeneiden (*moahhahhaaa*) hevosenomistajien tarpeista. Eiväthän ne rassukat sille itse mitään voineet, että hevosen pitäminen on kallista, töissä on rankkaa, tallille ei ehkä välillä ehdi kuukausiin kuin pistäytymään ja kilpaileminen stressaa hermoja. Niillä on varmaan paska vaimo ja hirveät kakarat, eivät ne muuten olisi niin epätasapainossa. Syvältä sisimmässään ne ovat ihan HYVIÄ IHMISIÄ. Sekin oli ihan (tai ainakin melkein) normaalia, että kisamatkoilla nämä vähän vanhemmasta päästä olevat piika pikkaraiset toimivat pedin lämmikkeinä, tosin ei tietenkään silloin, jos oma vaimo sattui paikalle. (Täsmennän vielä: Siis nämä tarpeethan olivat normaaleita, mutta niiden täyttäjät paatuneita huoria, jo vaikkapa 14v korkeassa iässä.)

Hevosen omistaminenhan ei tee kenestäkään patologista tapausta, on mullakin ollut hevonen (tosin vain lyhyehkön ajan aikuisiässä) ja sillä hoitaja, 20v tosi kiva tyttö Rovaniemeltä - joka mm. ratsasti paremmin kuin minä. Niin - siis HUOMATKAA - minä en ole "sellainen" (hehhehehhee).

Ai niin, ja täysi-ikäisenä auttelin sellaista mukavaa Peggyä, jolla oli hevonen. Hän oli sellainen jalat maassa oleva ihminen, ei pershäiriöinen eikä muutenkaan ylenmäärin neuroottinen. Vähän hassu joskus, kuten varmaan suunnilleen jokainen omalla tavallaan.

______________________________________________________________________________



Hevosten hoitamisessa ja vauvojen/lasten hoitamisessa on paljon yhtäläisiä piirteitä, samoin niissä keskusteluissa, mitä silloin kävimme. Perusperiaatteena oli se, että mitä enemmän tekee, höösää ja huolehtii, sitä PAREMPI ja sitä ONNELLISEMPI hevonen. "Voi raukka, eikö sillä ole turpakarvoja/korvakarvoja/vuohiskarvoja leikattu? Se varmaan KÄRSII."

Joidenkin ihmisten kaikilla hevosilla oli järjestään samanlaisia erityislaatuisia piirteitä, joita kukaan muu ei voinut yhtä syvällisesti ymmärtää.

"Katso nyt, se vilkaisee näin vasemmalle ja haluaa, että minä rapsutan tästä kohtaa. Minun on siis pakko pysähtyä ja rapsuttaa."

"Minun hevoseni haluaa, että ensin tallissa sinä kiristät satulavyötä kaksi reikää. Sitten matkalla kentälle yhden. Sitten kentällä nämä kaksi. Jos hevonen sitten nostaa vähän päätä, niin sitten sinun on rapsutettava kaulan alta."

Näitä merkityksellisiä piirteitä sitten piti ihailla ymmyrkäisenä ja tuijottaa.

Sama hevosenomistaja huonona päivänään sitten unohti kaikki herkkyydet ja merkit ja pieksi koko rakkaan Pupsipöpsi-Musunsa kunnes käsistä voima loppui, mutta se oli varmaan rajoja ja rakkautta.

Niin, sellaisen johtopäätöksen sitten jossain vaiheessa vedin, että ei ne hevoset/koirat tai äidiksi/isäksi tuleminen ihmistä pimeäksi tee, mutta voivat nostaa kaikenlaisia piirteitä/luurankoja/erikoisuuksia esille. Hevosen ja lapsen tiettyä kontrolloimattomuutta voi pelätä ihan samalla tavalla. Hevosen ja lapsen hoitoon voi suhtautua fanaattisesti. Hevosta ja lasta voi vaatia "ymmärtämään" tilanteita - sillä erotuksella että yli 3v ihmislapsella alkaa olla jo melko hyviä valmiuksia monien asioiden käsittelyyn - myös moraalisten.

_______________________________________________________________________________


Tulen editoimaan:

Niin, tietysti yksi hyvä kysymys on, miksi me tietyt tytöt alistuimme huonoon kohteluun? Miksi se tuntui meistä ylevältä ja hienolta? Me olimme NIIN VAHVOJA ja pärjääviä, että osasimme hoitaa isot hevoset sekä tulimme toimeen kaikenkarvaisten hevosmiesten kanssa. Me emme valittaneet (paitsi tyttöjen kera kimpassa - niihin juttuihin sisältyikin romanttisia ja urheita sankaritarinoita - kenellä oli ollut julminta kohtelua tai kuka oli onnistunut "kesyttämään" pahamaisimman "sedän" oli the best, varsinainen supergroom!).

Ja toinen kysymys: Miten kasvattaa tytöt ja pojat niin, etteivät he glorifioi kärsimystä, kovaa työtä ja alistumista?

Ettei kirkkainta kruunua saa se, joka kolmen raavaan miehen vierestä katsoessa kompastuu hevosauton jäisellä lastaussillalla isoa, painavaa kaappia ylös roudatessaan - jääden alle ja miltei murskaten koko koipensa.

Niin hienoa, niin ylevää, jo niin nuorella iällä.

Miksi mulle tuli mieleen Sven Dufva?