Yhdeksäskymmenesviides

Ulkona on varsinainen syyskuinen myrsky, tai elokuun sateet, miten vaan. Pikku-Ukolla on lievä räkätauti. Minä olen lopen kyllästynyt sisällä pojottamiseen. Yritän kuluttaa aikaa tehden ei-mitään, koska olen niin kyllästynyt, ettei juurikaan kiinnosta (mikään).

Lapsen hoidon ohella voisin toki siivota ja pakata. Tai kirjoittaa ONTtia kasaan. Hoitaminen kuulostaa jotenkin niin aktiiviselta, mutta on nyt lähinnä semmoista riman alittamista. Nuo edellä mainitut toiminnot ovat toki vallan järkeviä ajatuksia. Mutta kun mä haluaisin ENSIN yhden sellaisen päivän, jolloin voisin tehdä mitä vain, esim. hyvässä seurassa (kaikki muu käy paitsi dokaaminen) ja sitten sen jälkeen olisin sen verran ns. tuulettunut, että voisin keskittyä järkeviin puuhiin.

Viimeisen postauksen jälkeen muuten jopa siivosin - ja hyvin siivosinkin. Täällä vallitsevat kuitenkin entropian lait, joten

Entropia eli haje on fysikaalinen suure, joka ilmaisee epäjärjestyksen määrän systeemissä. Entropiaan liittyvä epäjärjestys tarkoittaa useimmiten energian tai materian jakautumista yhä tasaisemmin sille varatussa tilassa, satunnaisuuden ja todennäköisyyden kasvamista sekä erojen ja informaation vähenemistä. (wikipedia sen todeksi sanoi)

totta tosiaan, samalla kun materia jakautuu yhä tasaisemmin sille varattuun tilaan, myös (kaikki olennainen) informaatio häviää (tästäkin tuulitunnelista).


Huomenna on ensimmäinen virallinen päivä, kun voitaisiin muuttaa. Ja se on myös päivä, kun haetaan huuto.netistä huudetut (vähän käytetyt sohvat) ja kyörätään ne sisään. Odotan jännityksellä, täyttääkö meidän kalut kaikki tilat, vai tuleeko sellainen fiilis, että tarvitaan vielä jotain. Ei kai. Lamppuja korkeintaan. Tai joku yksittäinen matto. Tai.

Mutta mä olen niin hemmetin täynnä (itseäni), että voisin irtisanoutua hetkeksi.

Mietin eilen, että olisin alkanut sopia jo Espoon hoitoasioita, mutta tajusin sitten, ettei se tietenkään käy kun nyt on vielä loma-aika. Se olikin sitten sopiva tekosyy jättää kaikki muukin tekemättä.

Ensimmäinen merkki hiipivästä ahdistuksesta on se, etten halua enää puhua. Kun se nyt yksinkertaisesti on niin rasittavaa. Koska ei tee mieli puhua muusta kuin siitä, kuinka vittuuntunut/tylsistynyt on, tai siitä, miten jotkut asiat nyt vain juuri tällä hetkellä tuntuvat ylitsepääsemättömän hankalilta. Nimenomaan siis tuntuvat, sillä jollain toisella hetkellä ne ovat pikku juttuja.

Toisin, kuten yleensä (tai usein) sanotaan, läheiset ihmissuhteet eivät kyllä tuppaa kestämään kovin hyvin mitään valitusta tai elämän negatiivisia asioita. Tai ainakin kaikki nämä hankaluudet pitäisi osata ilmaista kompaktisti, minä-muodossa, välttäen piikittelyitä tai raivon/tyytymättömyyden sävyttämiä vähemmän rakentavia purkauksia. Sillä lailla avoimen kommunikaation vallatessa, ilman epämiellyttäviä tunnekuohuja, tai korkeintaan ne auki puhuen, ääni tasaisena "minua hieman ottaa aivoon, kun".

Luonnollisesti hankaluuksiin pitää aina löytää jokin tyydyttävä ratkaisu, tai sitten mikäli sellaista ei ole, tyytyä kompromissiin (mikä edellyttää jatkossa, että koska tämmöinen negatiivinen juttu on tiedostettu ja hyväksytty, niin turpa kiinni). Sinä tiesit, mitäs läksit.

Mä en nyt kuitenkaan oikein jaksaisi olla kovin rakentava, enkä kovin tyynikään, vaan enemmän itsekeskeinen, piikikäs ja ilkeä oma itseni. (Henkilökohtaisesti koen negatiivisuuden olevan lähinnä sydäntä ja verisuonitauteja(kin)). Mikä johtuu enemmän tai vähemmän siitä, että kykin täällä himassa päivät pitkät, ja elämä on niin rattoisan vaihtelevaa, että soi. Eikä se nyt juurikaan auta virkistymään, että tämäkin nyt taas on vain ohimenevä välivaihe. Mä en ole mikään positiivisen ajattelun lähettiläs.

Ukolle on useimmiten melko turha avautua tietyistä asioista kuin silloin, kun sillä on superempaattinen vaihde päällä. Koska se yksinkertaisesti vain jättää tekemättä tai skippaa sellaiset jutut, jotka ovat liian tylsiä sen makuun, koska se nyt vain sattuu olemaan mahdollista hänen elämässään. Jos valitan Pikku-Ukon hoidon sitovuutta, se ottaa kannan "no laita sitten laitokseen". Jos kysyn, laittaisiko se omansa, niin vastaus on "no ovathan munkin lapset äidillään hoidossa". No joo, ehkä oma vanhempi on kuitenkin eri asia kuin laitos.

Jotenkin vaikea uskoa, että jos Ukko olisi täys-yh omille vallan normaalisti kehittyneille muksuilleen, hän kuitenkaan laittaisi lapsia esim. lastikseen (siis lastenkotiin) tai vuoropäiväkotiin jokaisen sellaisen hetken tullen, kun hetkellisesti alkaisi epäillä omaa jaksamistaan. Tai ottaisi aivoon pari viikkoa putkeen se ihana kaaos, sitovuus, oman luovan ajan puute ja sen semmoinen.

Mä en jotenkin usko, että siedän tylsyyttä sen paremmin tai huonommin kuin Ukko, mutta keinoja sen välttämiseen on vähemmän. Ukko esim. harvemmin viettää oikeastikaan sellaista tylsää, tappavaa, kohtuurankkaa ja harmaata arkea muksujensa kera. Koska hänen ei tarvitse/hän ei saa olla lasten kanssa niin paljoa, ja kaikki hankalat kohdat voi pehmittää, kuten töihin mennä vasta kymmeneksi niinä aamuina kun on lapset. Ja hakemaan voi lähteä jo klo 15, tehdä sitten muina aikoina sisään. Jos ne lapset olisivat koko ajan, ei olisi mahdollista tehdä tuota päivää 10-15 ja päästä optimoimaan olosuhteita. Vaan olisi tilanteita, kun kaikki ovat väsyneitä ja vihaisia, kello joutuisi, mutta silti olisi pakko puskea, vaikkei se niin poliittisesti korrektilta näyttäisikään/kuulostaisi/tuntuisi.

No eipä ole munkaan tarvinnut lasta minnekään viedä, kun hoito on ollut kotona, mutta se ei tässä ollut pääasiana. Vaan jotenkin se, että on vaikea verrata tilanteita tai ymmärtää toista, kun itse pystyy kurlaamaan ja sumplimaan kaikki hankalalta tuntuvat asiat enemmän tai vähemmän pois. Ukon on vaikea käsittää, miksi mä olen niin veetuuntunut tähän omaishoitajuuteen, jos hän ei itse kykene sietämään esim. puistossa käyntiä omien lasten kanssa. Puistossa käyminen on siis niin tylsää, ettei sinne voi mennä. (No haloo, kuka aikuinen siitä diggaisi, sattuu vain olemaan ilmainen leikkipaikka, jossa monet muksut viihtyvät).

Mä olin kyllä lapsena aina yhtä avoimen hämmästynyt, miksi ihmeessä äiti ei jaksanut ihailla tuntikausia sitä, kun leivoin hiekkaa laatikolla ja väänsin yhä uudelleen iki-ihania linnarakennelmia, jotka tietysti joku kanssatoveri avuliaasti rikkoi.

No niin, ehkä olen saanut ilkeämielisyyskiintiön tältä päivältä täyteen ja voin jatkaa puhdistautuneena, mutta aivan yhtä nyrpeänä eteenpäin valitsemaani uraa pitkin. Sataa se risukasaan huomennakin!

Onneksi tekstiviestit ja sähköpostit on keksitty meitä puheummetusvaivaisia varten: sain näpyttelemällä hoidettua Pikku-Ukon hoidon välille 1.8. - 16.8. Maanantaina 20.8. alkaa sitten päiväkotihoito ja eskari.

Nyyyf. Mun toista metriä pitkä rampa kehitysvammainen lapseni menee eskariin. Kyllä mä sitten alan olla vanha.