Meillä on nykyään tapana hokea joka kerta lentokoneen lentäessä kotimme ylitse "siis tää on ihan yhtä helvettiä". Lentokoneita menee 20 sekunnin välein ja me sentään ollaan melulle keskimääräistä herkempi lapsiperhe. Siis mä en K E S-T Ä. Ei tässä auta kuin lopullinen ratkaisu, kaulan katkaisu. Ai niin, ja tänään naapuri kynti peltoa. Siis ihan karsea melusaaste.
Tämä meidän hokema perustuu taannoiseen Hgin Sanomien yleisönosastokirjoitukseen, jossa "keskimääräistä meluherkempi lapsiperhe" oli valinnut kodin Pohjois-Espoon kylästä, ja pettynyt paitsi lentomeluun, myös maatalouden ääniin, sekä mopoilla ajelevien poikien päristelyyn. No juu, pimpparalli onkin ärsyttävää, jos se on ikäänkuin korvan juuressa.
Varmaan onkin ihan relevantti huomio, että tästä muutama kilometri pohjoiseen on huomattavasti lähempänä Hki-Fantan lentokenttää, ja lentokoneet lentävät huomattavasti matalammalla. Harvaan asutun espoolaisen kylän huonoja puolia. Kun ei ole ihmisasutusta kovin paljoa ympärillä, niin sitten osuu asumaan jonkun nousu/laskuradan varrella (ne kun kai pyritään ohjaamaan mahd paljon haja-asutuksen yli). Ja sitten on sitä maataloudesta lähtevää ääntä, tai joskus teollisuudesta. Voi olla myös poikia mopoineen. Enkä mä haluaisi yhtään enempää lentomelua, mitä tässä on - jonkun verran, mutta ei sen enempää kuin entisessä kodissani Hgin ydinkeskustan länsipuolella.
Mutta siis kysyn minä, että KUINKA voi lapsiperhe olla millään asteikolla mitattuna meluherkkä? Mun käsityksen ja kokemuksen mukaan lapset pitävät koko ajan jotain ääntä, eikä niitä kovin helposti vaienneta. Lapset saattavat puhua koko ajan. Siltä sulkee korvansa jossain vaiheessa. Sitten kun pikkuiita vihdoin haluaa jonkun muun vastauksen kuin sen puolihuolimattomasti tarjoillun "mmmm... no sehän on kiva", niin pikkuiita on yleensä jo jonkin verran joutunut korottamaan ääntään. Pikkuihmiset myös voivat herkästi hermostua, kun typerät aikuiset eivät käsitä selvää logiikkaa.
Hyvin pienet ihmiset itkevät paljon ja kovaa. Pienet ihmiset aika pitkään hermostuessaan kirkuvat tai itkevät erittäin äänekkäästi. Sitä sopii kovasti koittaa kieltää.
Jos pikkuihmisiä on iso läjä, niin kyllä heistä vain ääntä lähtee, vaikka he olisivatkin noin suunnilleen hyvällä tuulella. Ja varsinkin ääni kovenee, kun innostusta riittää. Vaikka välillä huomauttaisikin, että volyymiä voisi laskea, jotta muut ihmiset kuulisivat ajatuksensa, tuppaa ääni nousemaan.
Tietysti meluilla on eroa. Joku tietty melun lähde voi olla ERITYISEN ärsyttävä. Anopin kantapää-äänet ovat varmaan KESKIMÄÄRÄISTÄ hermostuttavampia kuin oman lapsen. Rakastumisen kohteen kantapää-äänet voivat olla sulosointuja, mutta krs.taloasunnon naapurin "yhtä helvettiä".Yhden puolituttuni mielestä kaikkien alle 25-vuotiaiden tuottamat äänet ovat äärettömän vastenmielisiä (jo näkyminen katukuvassa pitäisi kieltää lailla).
Mä väittäisin, että lapsiperheessä nimenomaan immunisoituu melulle, eikä tule "keskimääräistä meluherkemmäksi". Ja se immunisoituminen voi joskus olla syynä siihen, ettei esimerkiksi vanhempi tahi muu lapsen kanssa liikkuva kertakaikkiaan havahdu, vaikka se natiainen vieressä kirkuisi kuin palosireeni. Siihenkin nimittäin turtuu.
Abonneren op:
Reacties posten (Atom)
2 opmerkingen:
Minä tunnustaudun keskimääräistä meluherkemmäksi yksilöksi. Mutta minullahan onkin vain yksi lapsi.
Muistan, kun asuimme Pirkkalassa ja ne lennoston koneet vetivät siitä talon ylitse hyökkäyshävittäjämasiinoillaan. Siinä piteli kiinni helisevistä ikkunoistaan myös keskimääräistä meluturtuneempi perhe. Vauvat heräsivät päiväuniltaan huutamaan kilpaa.
Joo, mä tiedän noi hävittäjät. Lapin lennoston ja sitten systerini luona Ranskassa. Tästä niitä ei ole ainakaan toistaiseksi mennyt. Ei niihin pääse tottumaan kyllä millään.
Yhdellä lapsella voi vielä olla se autuus, ettei tarvitse kirkua sisaruksen ylitse saadakseen huomiota... Täällä meillä aina kummasti on suorastaan kuin haudassa sen jälkeen, kun Ukkelin lapset poistuvat. Ilmastoinnistakin lähtevän äänen huomaa.
Een reactie posten