dinsdag, juli 31, 2007

Yhdeksäskymmenesviides

Ulkona on varsinainen syyskuinen myrsky, tai elokuun sateet, miten vaan. Pikku-Ukolla on lievä räkätauti. Minä olen lopen kyllästynyt sisällä pojottamiseen. Yritän kuluttaa aikaa tehden ei-mitään, koska olen niin kyllästynyt, ettei juurikaan kiinnosta (mikään).

Lapsen hoidon ohella voisin toki siivota ja pakata. Tai kirjoittaa ONTtia kasaan. Hoitaminen kuulostaa jotenkin niin aktiiviselta, mutta on nyt lähinnä semmoista riman alittamista. Nuo edellä mainitut toiminnot ovat toki vallan järkeviä ajatuksia. Mutta kun mä haluaisin ENSIN yhden sellaisen päivän, jolloin voisin tehdä mitä vain, esim. hyvässä seurassa (kaikki muu käy paitsi dokaaminen) ja sitten sen jälkeen olisin sen verran ns. tuulettunut, että voisin keskittyä järkeviin puuhiin.

Viimeisen postauksen jälkeen muuten jopa siivosin - ja hyvin siivosinkin. Täällä vallitsevat kuitenkin entropian lait, joten

Entropia eli haje on fysikaalinen suure, joka ilmaisee epäjärjestyksen määrän systeemissä. Entropiaan liittyvä epäjärjestys tarkoittaa useimmiten energian tai materian jakautumista yhä tasaisemmin sille varatussa tilassa, satunnaisuuden ja todennäköisyyden kasvamista sekä erojen ja informaation vähenemistä. (wikipedia sen todeksi sanoi)

totta tosiaan, samalla kun materia jakautuu yhä tasaisemmin sille varattuun tilaan, myös (kaikki olennainen) informaatio häviää (tästäkin tuulitunnelista).


Huomenna on ensimmäinen virallinen päivä, kun voitaisiin muuttaa. Ja se on myös päivä, kun haetaan huuto.netistä huudetut (vähän käytetyt sohvat) ja kyörätään ne sisään. Odotan jännityksellä, täyttääkö meidän kalut kaikki tilat, vai tuleeko sellainen fiilis, että tarvitaan vielä jotain. Ei kai. Lamppuja korkeintaan. Tai joku yksittäinen matto. Tai.

Mutta mä olen niin hemmetin täynnä (itseäni), että voisin irtisanoutua hetkeksi.

Mietin eilen, että olisin alkanut sopia jo Espoon hoitoasioita, mutta tajusin sitten, ettei se tietenkään käy kun nyt on vielä loma-aika. Se olikin sitten sopiva tekosyy jättää kaikki muukin tekemättä.

Ensimmäinen merkki hiipivästä ahdistuksesta on se, etten halua enää puhua. Kun se nyt yksinkertaisesti on niin rasittavaa. Koska ei tee mieli puhua muusta kuin siitä, kuinka vittuuntunut/tylsistynyt on, tai siitä, miten jotkut asiat nyt vain juuri tällä hetkellä tuntuvat ylitsepääsemättömän hankalilta. Nimenomaan siis tuntuvat, sillä jollain toisella hetkellä ne ovat pikku juttuja.

Toisin, kuten yleensä (tai usein) sanotaan, läheiset ihmissuhteet eivät kyllä tuppaa kestämään kovin hyvin mitään valitusta tai elämän negatiivisia asioita. Tai ainakin kaikki nämä hankaluudet pitäisi osata ilmaista kompaktisti, minä-muodossa, välttäen piikittelyitä tai raivon/tyytymättömyyden sävyttämiä vähemmän rakentavia purkauksia. Sillä lailla avoimen kommunikaation vallatessa, ilman epämiellyttäviä tunnekuohuja, tai korkeintaan ne auki puhuen, ääni tasaisena "minua hieman ottaa aivoon, kun".

Luonnollisesti hankaluuksiin pitää aina löytää jokin tyydyttävä ratkaisu, tai sitten mikäli sellaista ei ole, tyytyä kompromissiin (mikä edellyttää jatkossa, että koska tämmöinen negatiivinen juttu on tiedostettu ja hyväksytty, niin turpa kiinni). Sinä tiesit, mitäs läksit.

Mä en nyt kuitenkaan oikein jaksaisi olla kovin rakentava, enkä kovin tyynikään, vaan enemmän itsekeskeinen, piikikäs ja ilkeä oma itseni. (Henkilökohtaisesti koen negatiivisuuden olevan lähinnä sydäntä ja verisuonitauteja(kin)). Mikä johtuu enemmän tai vähemmän siitä, että kykin täällä himassa päivät pitkät, ja elämä on niin rattoisan vaihtelevaa, että soi. Eikä se nyt juurikaan auta virkistymään, että tämäkin nyt taas on vain ohimenevä välivaihe. Mä en ole mikään positiivisen ajattelun lähettiläs.

Ukolle on useimmiten melko turha avautua tietyistä asioista kuin silloin, kun sillä on superempaattinen vaihde päällä. Koska se yksinkertaisesti vain jättää tekemättä tai skippaa sellaiset jutut, jotka ovat liian tylsiä sen makuun, koska se nyt vain sattuu olemaan mahdollista hänen elämässään. Jos valitan Pikku-Ukon hoidon sitovuutta, se ottaa kannan "no laita sitten laitokseen". Jos kysyn, laittaisiko se omansa, niin vastaus on "no ovathan munkin lapset äidillään hoidossa". No joo, ehkä oma vanhempi on kuitenkin eri asia kuin laitos.

Jotenkin vaikea uskoa, että jos Ukko olisi täys-yh omille vallan normaalisti kehittyneille muksuilleen, hän kuitenkaan laittaisi lapsia esim. lastikseen (siis lastenkotiin) tai vuoropäiväkotiin jokaisen sellaisen hetken tullen, kun hetkellisesti alkaisi epäillä omaa jaksamistaan. Tai ottaisi aivoon pari viikkoa putkeen se ihana kaaos, sitovuus, oman luovan ajan puute ja sen semmoinen.

Mä en jotenkin usko, että siedän tylsyyttä sen paremmin tai huonommin kuin Ukko, mutta keinoja sen välttämiseen on vähemmän. Ukko esim. harvemmin viettää oikeastikaan sellaista tylsää, tappavaa, kohtuurankkaa ja harmaata arkea muksujensa kera. Koska hänen ei tarvitse/hän ei saa olla lasten kanssa niin paljoa, ja kaikki hankalat kohdat voi pehmittää, kuten töihin mennä vasta kymmeneksi niinä aamuina kun on lapset. Ja hakemaan voi lähteä jo klo 15, tehdä sitten muina aikoina sisään. Jos ne lapset olisivat koko ajan, ei olisi mahdollista tehdä tuota päivää 10-15 ja päästä optimoimaan olosuhteita. Vaan olisi tilanteita, kun kaikki ovat väsyneitä ja vihaisia, kello joutuisi, mutta silti olisi pakko puskea, vaikkei se niin poliittisesti korrektilta näyttäisikään/kuulostaisi/tuntuisi.

No eipä ole munkaan tarvinnut lasta minnekään viedä, kun hoito on ollut kotona, mutta se ei tässä ollut pääasiana. Vaan jotenkin se, että on vaikea verrata tilanteita tai ymmärtää toista, kun itse pystyy kurlaamaan ja sumplimaan kaikki hankalalta tuntuvat asiat enemmän tai vähemmän pois. Ukon on vaikea käsittää, miksi mä olen niin veetuuntunut tähän omaishoitajuuteen, jos hän ei itse kykene sietämään esim. puistossa käyntiä omien lasten kanssa. Puistossa käyminen on siis niin tylsää, ettei sinne voi mennä. (No haloo, kuka aikuinen siitä diggaisi, sattuu vain olemaan ilmainen leikkipaikka, jossa monet muksut viihtyvät).

Mä olin kyllä lapsena aina yhtä avoimen hämmästynyt, miksi ihmeessä äiti ei jaksanut ihailla tuntikausia sitä, kun leivoin hiekkaa laatikolla ja väänsin yhä uudelleen iki-ihania linnarakennelmia, jotka tietysti joku kanssatoveri avuliaasti rikkoi.

No niin, ehkä olen saanut ilkeämielisyyskiintiön tältä päivältä täyteen ja voin jatkaa puhdistautuneena, mutta aivan yhtä nyrpeänä eteenpäin valitsemaani uraa pitkin. Sataa se risukasaan huomennakin!

Onneksi tekstiviestit ja sähköpostit on keksitty meitä puheummetusvaivaisia varten: sain näpyttelemällä hoidettua Pikku-Ukon hoidon välille 1.8. - 16.8. Maanantaina 20.8. alkaa sitten päiväkotihoito ja eskari.

Nyyyf. Mun toista metriä pitkä rampa kehitysvammainen lapseni menee eskariin. Kyllä mä sitten alan olla vanha.

vrijdag, juli 13, 2007

Yhdeksäskymmenesneljäs

No niin, luonnollisesti ilman Der Spiegelin lupaa laitoin tuon hienon version Frau Antjesta profiiliin keikkumaan ainakin muutamaksi päiväksi.

Jostain syystä Pikku-Ukon epilepsia ei millään ota talttuakseen, vaan riehuu valtoimenaan. Se tarkoittaa sitä, että nukkuminen on säännöllistä kuin parin kuukauden ikäisen vauvan kodissa, lukuunottamatta sitä, ettei tämä pikkuinen karju nälkäänsä.

Vaihdoin viime yönä vaipan 3 kertaa klo kolmen ja kuuden välissä, siis lähinnä ns. pakon edessä. Muistan taas, miksi sanotaan, että pahinta kidutusta on herättää henkilö monta kertaa putkeen juuri kun hän on nukahtamaisillaan. Olo kuin piestyllä. Ei tämä kyllä musta ihmisenä tee mitenkään karaistumpaa, jalompaa tai mukavampaa. Lähinnä ottaa aivoon.

Ukko istuu tällä haavaa lentokoneessa lapsosten kanssa, matkalla kohti *Fantan lentokenttää. Loppureissu oli ilmeisesti mennyt rauhallisemmissa tunnelmissa kuin ensimmäinen viikko. Isovanhemmatkin olivat kai jälkimmäiseksi viikoksi rauhoittuneet ylimääräisen jännitystekijän poistuttua. Mun läsnäolon aikoihin se yhdessäolo oli melko hektisen oloista.

Lapsen olotilan lisäksi mulla muitakin tragedioita meneillään, niistä vähäisin ei ole se, että Babyliss-merkkinen epilaattori taisi heittää veivinsä. Se on muutenkin kammottava keskiaikainen kidutusväline, jota eräs tuttuni mm. käytti aina morkkiksen kohdatessa. Nyt siitä nyhtäjästä on kaikki suojavälineet poissa. Latauksen jälkeinen toiminta-aika on ehkä puolikkaan säären verran.

Hiusten latvat ovat alkaneet haarautua seitsemään osaan. Ennen ne olivat kaksi- ja kolmihaaraisia. Nyt ne ovat jakautuneet lukemattomiin osiin ja loistavat valkoisina. Tosin kutrit alkavat muutenkin olla niin pitkät, että muistutan enemmän jonkun lahkon jäsentä kuin vain pitkähiuksista naista. Systerini sanoi havahtuneensa omien hiustensa pituuteen siinä vaiheessa, kun istuutuessa piti nyhtää ahterin alta latvat pois. Siihen on sentään vielä matkaa vajaan vaaksan verran. Niin, siis omilla **sormillani/kädelläni mitattuna.

Joku saisi muuten tulla tänne tätä läävää siivoamaan. Kostoksi yhteiskunnalle olen levittänyt pyykit pitkin lattioita, pölyä on kaikilla pysty- ja vaakasuorilla pinnoilla, sen lisäksi tiskiä ja lukemattomia (molempi merkitys käy) sanomalehtiä ajelehtii ympäriinsä. Valokuva interiööristäni sopisi vaikka paskaäidin päiväkirjaan.


*"We are approaching the airport of Fanta", sanoi kapteeni lennolla KL1169

**"Ta main, c'est comme une pelle! Tu ne vas jamais te trouver des gants, c'est impossible!", sanoi eräs maroquinerien omistaja Langres-nimisessä pikkukaupungissa n. 20v sitten (suom: sinun kätesi on kuin lapio, et tule koskaan löytämään itsellesi hanskoja). Täsmennän, ettei harhateille mennä, että käteni EI ole iso kuin lapio - vaan leveässä kämmenselässä on helvetin lyhyet sormet. Olen tavannut elämässäni vain kaksi muuta naista, joilla on yhtä töppösormet kuin minulla.

dinsdag, juli 10, 2007

Yhdeksäskymmeneskolmas

Reissu tuli tehtyä ja harmaankalsea ilma tuotua mukana tänne kotimaahan. Minä kysyn, mikä kesäilma tämäkin sitten on?

Nyt pitäisi alkaa tehdä muutamia sekalaisia asioita, kuten mailata sinne kirottuun työharjoittelumestaan ja kertoa, että "kiitos työtarjouksesta, jonka mielihyvin hylkään". Jotenkin vituttaa sekin vähä kontakti.

Ukko haluaisi lukea täältä mun mielipiteitä matkasta värikkäine appivanhempikuvauksineen, mutta oi, tuo kaikki on vielä aivan liian lähellä (*kiero virnistys*).

Faktoina voin mainita, että olimme leirintäalueella De Goudsbergissa, kävimme katsomassa Alankomaiden keskipisteen ("middelpunt van nederland", ks. kohta nro 1), majailimme Soestissa, vierailimme ulkoilmamuseossa ("hieman" isompi ja antoisampi kuin Seurasaari, toki maksullinen) ja Amsterdamissa (ilman lapsia). Tapasin myös Ukon isovanhemmat (3kpl), eli yhden päivän vietimme ajaen Bredaan, Dordrechtiin sekä tietysti mäkkärin kautta takaisin. Pikaisesti törmäsin myös Ukon siskoon ja hänen mieheensä, jota Ukko epäilee homoksi (minä en).

Ukon vanhemmat ovat jännällä tavalla samalla sekä tavoitettavissa että tavoittamattomissa, mikä voi toisaalta johtua kielimuurista, kulttuurierosta sekä molemminpuolisesta vierastamisesta. Eipä silti, kyllä mäkin katsoisin hieman varauksella arvioiden, jos suht. vastikään eronnut poikani toisi näytille uuden misun, joka olisi paitsi yksinhuoltaja myös kotoisin jostain "avomielisten doloresten" maasta.

(tavoittelen jotain tällaista mielikuvaa, tosin oikea doloreksen kansi taisi olla tämä. luin lapsena edesmenneen enoni kaikki carter brownit, vaikka äitini mielestä ne eivät olleet oikein sopivia. juuri kouluikään ehtineen viattomalla logiikalla luulin, että puhelintyttö on sama kuin puhelinvaihteessa työskentelevä nuori nainen. samalla vähän ihmettelin, tosin en kovin paneutuneesti, miksi päähenkilöltä aina hengitys salpautui hänen nähdessään loputtoman pitkiä sääriä sekä neitosia alusasuissaan ja kohottaja-merkkisissä rintaliiveissään).

Ukon isä oli jollain rauhoittavalla tavalla sympaattinen, ilmeisesti se on periytyvää. Hieman mua huvitti, kun se tiedusteli kohteliaasti, poltimmeko mahdollisesti "vähän hashista" A'damin reissulla (ei). Emme kuitenkaan kertoneet käyneemme coffee shopien sijaan katsomassa live sex show'ta (se oli jotenkin korni, kyllä kotiolot aina voittaa. kyllä kotilot aina voittaa).

Pikku-Ukolla oli kaikki suhteellisen hyvin kotiin saapuessani, mitä nyt epilepsia on taas vähän riistäytynyt käsistä ja vasen silmä tulehtunut. Olen yrittänyt kotidouppailla, katsotaan mikä on tulos.

Nyt täytyy varmaan alkaaa tehdä jotain järkevää, mitä se sitten onkaan.

Ai niin, ihan Ukon järkyttämiseksi pitää lisätä, että tänään olenkin oikein antaumuksella sekä etenkin suurella hämmennyksellä lukenut naikkareiden palstaa. Syystä tai toisesta mua houkuttaa enemmän kyseisen juhlan seuraukset kuin itse bileet. Tosin, onhan siinä näitä vähän kiinnostavampiakin aspekteja, kuten asu, paikka ja matka. Toiset taitavat yhdistää nuo kaksi viimeksi mainittua.

woensdag, juli 04, 2007

Yhdeksäskymmenestoinen

Olin suunnitellut loman viettämistä ilman nettiä, mutta suureksi yllätykseksemme täällä hollantilaisella leirintäalueella jollain on riittävän lähellä erinomainen wlan-yhteys. Ukko otti kannettavansa mukaan, koska menee huomenna tekemään työasioita. Hirvittävän myönteistä noin niinkuin lomabudjetin kannalta, suosittelen kokeilemaan, jos mahdollista.

Riiviöt pälpättävät yläkerrassa n. 10 min päiväunten voimalla, vaikka alkoivat kiekua jo hyvissä ajoin seitsemän jälkeen aamulla. Puoli päivää kierrettiin sateisessa ulkoilmamuseossa, illalla raggarit juoksivat pöytää ympäri ottaen välipainit aina saatuaan toisensa kiinni. Miten niillä riittää energia? Paikallinen aika 21.52.

Hollanti on näyttänyt juuri ne kasvonsa, jotka olen nähnyt aikaisemminkin: moottoritietä, puita, hevosia, lehmiä, lampaita ja jatkuvaa sadetta. Viimeksi olen ollut täällä ehkä 20v sitten, yllättäen vanhempieni kanssa. Todennäköisesti ajoimme vain maan läpi ja koko reissulta on jäänyt mieleen vain motarin kyltti "uit".

Vuoden 1985 muistot ovat selkeämmät. Ratsastin Jessica-nimisellä ponilla (jossain?) ja putosin (silloin ei satanut). Ei mitään käsitystä siitä, missä päin se on voinut tapahtua. Yhden päivän vietin Scheveningenissä, söin ranskalaisia ja jotain leivitettyä leikettä (kuten wienerschnitzeliä) ja join colaa. Paljon valkoista hiekkaa ja aivan mieletön tuuli.

Ukko on sanonut, että yleensä kaikki ei-hollantilaiset haluavat kertoa kokemuksistaan Amsterdamissa, mikä ei häntä mitenkään näytä kiinnostavalta. En sitten tiedä, onko mun ulosmenoramppi/sisääntuloramppi/ratsastin ponilla/kävin huoltoasemalla (ja kaikki perhelomilla vuosina -81-91) -muistoni sen ihqumpia.

Vuoden 1991 jälkeen en enää suostunut matkustamaan vanhempieni kanssa, mikä sitten itse asiassa tarkoitti sitä, etten matkustanut enää juuri lainkaan. Paitsi pakettimatkoilla. Tai Ruotsiin/Viroon. Ranskaan menoa olen suunnitellut ikuisuuden, koska viimeksi olen käynyt systerin luona 6 vuotta sitten. Tunnen olevani umpioitunut Suomeen. Ahdistavaa.

Yläkerta on vajonnut lepoon. Ukko näyttää hikiseltä ja väsyneeltä, joten taidan sulkea kohta koneen ja ehdottaa kosteaan *koloon kömpimistä. Koko viime yön satoi ja aamuyön ukkosti. Jännityksellä odotan, miten luonto meitä viihdyttää seuraavina tunteina.





*saamarin pervot, tarkoitan tietysti yläkertaa