Kymmenes postaus

Lisää ihmissuhdejäkätystä


Olemme miehen kanssa saavuttaneet viimein konseksuksen yhdessä melko olennaisessa asiassa, joka liittyy miehen lapsiin, exään ja muhun. Toki me ollaan tunnettu toisemme vasta melko lyhyen aikaa (reilu 4kk), eli ei tässä mitään välitöntä kiirettä suuriin ratkaisuihin esim asumisen suhteen ole. Ongelmaksi on kuitenkin muodostunut se, että mun mielestä olisi hyvä tehdä jotain suunnitelmia, ettei kaikki jää vain kauniiden puheiden ja visioiden asteelle.

Esimerkiksi mun mielestä on melko mahdotonta suunnitella yhteistä tulevaisuutta siinä tilanteessa, että mä en tunne miehen lapsia ollenkaan. Miehellä on aina ajatuksia sen suhteen, että "no seuraavan kerran kun lapset ovat mulla, niin sitten voitaisiin tehdä jotain yhdessä". Sitten kuitenkin kun se viikonloppu tulee, mies alkaa kiemurrella ja kaarrella sekä olla vaivaantunut. Jos ei kuitenkaan vieläkään...

Mun mielestä ongelma ei olekaan se, että olisi pakko tehdä jotain yhdessä, mutta katteettomat suunnitelmat ärsyttävät.

Ja usein sekin ärsyttää, että kun me tavataan sen jälkeen kun miehellä on ollut isäviikonloppu, yhdessäoloaika menee aluksi sellaiseen vaivaantuneeseen ja teennäiseen kanssakäymiseen miehen haikaillessa menneitä ja ikävöidessä lapsia. (Mikä on ymmärrettävää, mutta itsekkäästä näkökulmasta katsottuna yksin rasittavaa. Syynä lähinnä se, että kaihomielisyys tulee väliin eikä yhdistä. Aivan eri asia on tarjota olkapäätä ja tuntea, että toinen sen ottaa vastaan. Miehellä on vain tapana heittäytyä pessimistiksi, mikä taas tuntuu siltä, että jos joskus onkin otettu askel eteenpäin, niin nyt pakitetaan lähtökuoppiin takaisin).

Toinen yhtä kummallisen olon tekevä reaktio on se, jos mies yrittääkin teeskenellä hurjan reipasta ja innostunutta meidän tapaamisesta. Aluksi luulin, että omassa päässäni on pahasti vikaa. Miksi tapaaminen ei olekaan kiva juttu, vaan kankea ja ristiriitainen. Sitten aloin yhdistää näitä olotiloja tapahtumiin. Kai se sitten on sitä toiseen ihmiseen tutustumista. Tai jotain, emmä tiedä.

No joo. Siis joka tapauksessa sain viimein viikonloppuna miehen tajuamaan sen meidän suhteessamme, mikä mua eniten nyppii. Ja se on juuri tuo ristiriitaisuus ja se, että mun roolina on tulla tarvittaessa näkyviin, mutta ei silloinkaan liikaa. Kun pelkästään jo mun läsnäolo tekee sen, että miehelle tulee tarve hyvitellä lapsia, siis jo mun näkemisestä parin tunnin ajan, vaikka me hädintuskin ollaan näillä tapaamisilla edes keskusteltu toistemme kanssa.


Mies sanoi pelkäävänsä kolmea asiaa:


1) Sitä, että jos me muutetaan yhteen (no aika monta välivaihetta siihenkin on...) ja lapset näkevät meidän vaikka suutelevan, niin sitten he suuttuvat eivätkä pidä isästään enää ikinä-koskaan. Ja lapset sitten tuntevat, että isä on avionrikkoja, koska on "ekana pussannut toista naista".

No sitä ei varmaan voi leikki-ikäisille lapsille oikein sanoa, että kuulkaas piltit, homman nimi on se, että teidän äitinne teki paljon muutakin kuin pussasi toista miestä koko avioliiton ajan ja siitä syystä teidän vanhempanne erosivatkin.


2) Jos me muutetaan yhteen, niin hän ei voi keskittyä lapsiin 100% ja toimia heidän pikku palvelijanaan aamusta yömyöhään.

Tähän mennessä, koko avioliiton ajan ja senkin jälkeen, molemmat vanhemmat ovat tehneet lapsille selväksi sitä, että he saavat aivan kaiken minkä haluavat, kuunkin taivaalta jos vain sinne tikkaat löytyisivät. Lasten kanssa on kierretty kaikki Suomen leikkipuistot, heitä on lennätetty helikopterilla ennen kuin he ovat osanneet koko sanaa sanoa ja aina on yritetty keksiä jotain tosi kivaa, ettei vain mistään jäisi paitsi. Kaupasta kalleimmat vaatteet, vaikka sitten vanhemmat ostaisivat sitten pöytään tarjousruokaa, koska muuhun ei jäisi rahaa.

Lasten kanssa on aina leikitty niin paljon kuin he ovat halunneet. Vanhemmat eivät ole juurikaan edes puhuneet puhelimessa, saati voineet käydä vessassa lasten hereilläoloaikana, koska kaikki aika on käytetty viimeistä sekuntia myöten välittömän huomion ja läsnäolon tuottamiseen.

Näin siis miehen sanojen mukaan.

MUTTA jos me kaikki asuisimme yhdessä (tai lapset tietysti lähinnä tapaamisviikonloppuina), lapset joutuisivat joskus tottumaan siihen, että he eivät voisikaan vetää kahdenhengen showta ja pitää itseään maailman keskipisteenä.

Ja jos me asuisimme yhdessä, lapset eivät ehkä voisi ajatella, että heidän poissaollessaan isä vain riutuu ja räytyy ikävästä. Miehen mielestä se sitten saattaisi olla surkeaa, jos lapset voisivatkin LUULLA, että isä pärjää ja hänellä voi olla ihan kivaakin, vaikka hän ei vain itke sohvan nurkassa.

Ja näistä asioista lapset voisivat saada trauman, koska he eivät voisi ajatella olevansa vanhempansa täyden huomion kohteita, jopa poissaollessaan.

Ja sitten jos äidillä olisi surullinen päivä, niin he ajattelisivat jotain sen suuntaista, että "Isä se siellä vain nauraa ja laulaa uuden misunsa kanssa, siksi varmaan äidillä on niin huono olo. Nyt me ei tykätä enää isästä, koska isällä on kivaa vaikka äidillä ei oliskaan."


3) Jos lasten äiti saa tietää, että miehellä on uusi suhde, hän alkaa vaikeuttaa esim. tapaamisia.

Miehellä on tehty yksityiskohtaiset sopimukset lasten tapaamisesta ja elatuksesta, mutta tapaamisissa on joustettu jonkin verran suullisesti aina erikseen sopien. Käytännössä niin, että isä saa pitää lapset luonaan yhden ylimääräisen yön joka viikko.

Mies pelkää sitä, että lasten äiti alkaisi järkytyksen tullen tulkita tapaamissopimusta kirjaimellisesti ja tuosta yhdestä yöstä tulisi se sovittu muutama tunteroinen

(Mitä tästä opimme? Tapaamissopimukset kannattaisi miettiä TOSI tarkkaan, hankaluuksien tullen olisi sitten jokainen pikku yksityiskohtakin paperilla ja sopimuksella olisi lainvoima.)

Ja sitten ylipäätään lasten äiti voisi olla vieläkin ilkeämpi kuin nyt sekä yrittäisi aivopestä lapsia mahdollisimman isävastaisiksi, vaikka sitten väittämällä, "ettei isä rakasta enää teitä, kun sillä on se Narttu". Tai väittämällä, että minä olinkin syypää eroon, vaikka en silloin miestä edes tuntenutkaan. (Luojan kiitos). Tai selittämällä jotain muuta soopaa. Ei olisi mullistava muutos tämänhetkiseen tilanteeseen.

No niin. Eilen mies viimein käsitti, että näistä peloista 1-3 voi olla myös MINULLE jotain vaikutuksia, koska ne tulevat meidän väliimme.

Mun mielestä meidän pitäisi ratkoa näitä asioita yhdessä ja tehdä suunnitelmia - vaikka sitten viisivuotistähtäimellä. Muuten tilanne on sellainen, että mies kipuilee syyllisyytensä ja pelkojensa kanssa sekä käyttäytyy omituisesti mua kohtaan. Jolloin mulle ei jää paljon muita mahdollisuuksia kuin yrittää sietää etäisyyttä ja sitä, etten voi luottaa tilanteen muuttuvan.

Kuitenkin itse olen tähän suhteeseen tullut niissä ajatuksissa, että haluaisin muutakin kuin osa-aikaisen rakastajattaren roolin. Sellaiselle taitaisi löytyä parisuhdemarkkinoille kysyntää aika tavalla, ainakin jos itse täyttäisi vaatimuksen mm. joustavuuden suhteen (ei kiitos).

(V*ttuun koko joustavuus sanana ja käsitteenä)


Lapsenhoitoasiaa

Tänään meillä kävi Pojan hoitajaksi ehkä tarjoutunut Pimuehdokas. (Pimu viittaa ikään, ei tyyliin). Tyttö oli kivan oloinen, mutta en tiedä uskaltaako hän ottaa haastetta vastaan. Hänellä ei juurikaan ole kokemusta "tällaisten" lasten hoitamisesta, mutta suurin vaatimus tässä taitaa olla pään pitäminen kylmänä ja ankeuden karttaminen.

Katsotaan.

Jotenkin musta tuntuu, että tyttö jänistää, mutta saa nähdä. Jos hän ottaisi haasteen vastaan, luulen että hän voisi saada aika kivan pohjan tulevia opintoja ja töitä varten. Hän nimittäin aikoo hoitoalalle.


Ehkäisyasiaa


Neljän kuukauden e-pillerikokeilu on osaltani päättynyt tähän. Huomenna aion mennä megakokoisen kipulääkeannoksen sekä rauhoittavien voimin kuparikierukan asennukseen.

Ensimmäinen pillerien aloittamista seurannut vaiva oli hiivatulehdus. Heti sen jälkeen kuvioon astui virtsarakontulehdus. Sitä seurasi hiiva, jota seurasi uusi vti (kuuri loppui tänään).

Eihän pillereistä muuta vaivaa ole ollut kuin tuon toisen pään kuivuus, eli kaikki ihanat vaihdevuosivaivat, tosin kuumia ja kylmiä aaltoja lukuunottamatta. Gyne yritti suositella vaihtoehdoksi pillereiden rinnalle säännöllisesti otettavia Vagifem-emätinpuikkoja, mutta jotenkin ajatus tökki. Jos tässä on tuota hedelmällistä aikaa reilu 10v jäljellä ja sen jälkeen koittaa menopaussi joka tapauksessa hoitoineen, niin jotenkin ei haluttaisi siihen rumbaan lähteä. Lisäksi tökkii ajatus siitä, että lääkkeellä aikaansaatua vaivaa korjataan toisella lääkkeellä.

Gynen mukaan pillereiden kanssa elimistön hormonitaso muuttuu tasaiseksi ja alhaisemmaksi kuin mitä se muuten olisi. Siitä seuraa Sahara-ilmiö, jos seuraa. (Kiinnostavaa.)

Hmm. Googlasin eilen, että mun ihka ensimmäinen seksuaalinen kokemus on viimein mennyt naimisiin ja saanut lapsia. Hämmästys oli melkoinen. Tapauksen tuntien.


Joku heräsi. Joku haluaa ruokaa. Eikun syöttöpuuhiin.