Sadasseitsemäs

Jos niinkun ketään niinkun kiinnostaa, niin viikko sitten Anttilaan saapuneet parinsadan euron tuolit levisivät viime lauantaina pitkin Kehä kolmosta. Ukkoseni otti tilanteesta kuvan tilannetta selventämään, katsotaan saanko liitettyä sitä tänne. Pohdin, miten ilahtuneita autoilijat mahtoivatkaan olla, kun pääsivät 80 nopeusrajoituksen alueella väistelemään saatanan isoja pahvilaatikoita.

Siinä kuvassa, jonka Ukko lähetti, laatikot olivat keskellä kaistoja peräkkäin. Myöhemmin autot kuulemma törmäilivät niihin iloisesti, samalla kun ne täpärästi väistivät törmäilyt toisiinsa.



Miellyttävimmät uutiset tapahtuneesta olivat:

- Puolet tuoleista säilyi hengissä (2/4)
- Paikalle ei tullut poliisia
- Kukaan ei kuollut

Ai niin, jos joku ottaa yhteyttä tapahtuneen johdosta jotain vahingonkorvausta saadakseen vaurioutuneesta puskurista (tms), väitän tämän kirjoitukseen olleen silkkan hallusinaation tulosta. Korkeintaan olen ajanut ohitse.


*********


Nyt kun meillä on kaikki muut sosiaalituet kunnossa, alan vonkua tilapäishoitopaikan perään. Tänään(kin) olisi ollut sairaan siistiä lähteä vähäksi ajaksi autolla jonnekin, vaikka kauppakeskukseen ostamaan muffinssivuokia (kieltäydyn sanomasta muffini). Viime viikonlopun suurin harmistukseni (suurempi kuin hajonneet tuolit) oli se, että Ukko pääsi kiertelemään kauppoja ns. vapaalla jalalla samalla kuin minä olin sidottuna omaishoidon ja hellan väliin. Se on tosi epaa.


**********


Maanantaina tapaan ONT-ohjaajani ensimmäistä kertaa. Siis ylipäätään ensimäistä kertaa, emme ole nimittäin koskaan tavanneet. Se tarkoittaa varmaan hommiin alkamista.

Mikä ahdistaa, varsinkin, koska vaikka hoen itselleni, että se ONT saa luvan olla kuinka huono tahansa, mitävälii kunhan pääsen läpi, niin salaa itsekseni olen kuitenkin sitä mieltä, että ellen saa nelosta tai femmaa, se tarkoittaa sitä, että olen täysidiootti, ääliö, tyhmä, laiska ja kelvoton. Ja olen mogannut kaikkien silmien edessä.

Tai siis TIETENKIN mä olen syvimmässä sisimmässäni aina HUONO, mutta hyvillä arvosanoilla voin huijata muita edes hetken verran. Muut ihmiset ovat HYVIÄ, joten vaikka he saisivat huonoja arvosanoja, se ei oikeastaan tarkoita yhtään mitään.


**********


Olen lukenut netistä, että kaikki ovat naamakirjassa. Pakkohan se sitten oli testata. Löysin yhteensä 5 entistä luokkakaveria ja pari muuta. Hakkasin hakuun kaikki sellaiset vanhat tutut, joista olisi ollut kiva löytää jotain infoa, mutta aika köyhältä näytti.

Tietysti se voi johtua siitäkin, että mä en tunne kaikkia.


**********


Meillä on meneillään kersaviikonloppu. Ukko lähti lapsosten kanssa uimaan (traditio) ja minä sekä uinuva poikani jäimme talovahdeiksi. Käytän tilaisuutta hyväkseni, istun Eevan asussa keskellä olkkaria ja hengaan. Hiljaisuus on ihanaa.

Ei nyt vastapainoksi lapsille, koska eivät he NIIN paljon pidä meteliä, mutta nämä hetket rauhassa sohvalla ovat vähenemään päin. Enkä mä mitenkään erityisesti rakasta pelikonsolien ja telkan ääntä, paitsi jos itse pelaa/seuraa jotain.

Vartin päästä täytyy alkaa laittaa ruokaa.

Mulla on itselläni ollut niin terveysfasistinen kasvatus, että taistelen lapsuuteni muistojen kanssa jokaikinen kerta, kun Ukon muksut ovat täällä. Meillähän ei sitten TO-DEL-LA-KAAN kotona syöty mitään ranskalaisia perunoita, eikä mitään leivitettyä/jauhotettua. Paitsi sitten kun aloin olla teini-iässä, niin äiti saattoi tuoda nokkani eteen ihanan höyryävän pitsan kokiksen kera.

Mun lapsuudessa kalapuikot, majoneesi, ranskalaiset olisivat olleet sellainen "tänään meillä syödään vähän epäterveellisesti" -päivä. Ukon muksuille joku kalapuikko on öbaut terveellisintä, mitä he syövät. Se on jotenkin järkyttävää, että mistä syvältä se tuleekaan, että jotain "ei pitäisi tehdä", ja sitten sen tunteen kanssa saa taistella.

Sen sijaan mua ei järkytä lainkaan, jos lapset haluavat joskus syödä yksittäisen sokeripalan. Ukon mielestä se taas on ihan hirveää. Mä en osaa sitä niin ajatella, koska yksi sokeripala silloin tällöin ei "kuulu ruokavalioon", se on kuin yksi karkki keskellä viikkoa. Sen sijaan suklaalevitteen syönti joka aamu on osa ruokavaliota. Ja mä olen siis ihan niinqu et voi ei. Siis.

Ehkä mun pitäisi keskustella tästä jonkun kanssa.

Mutta ei Ukon, vaikka se tämän lukeekin. Me kun ei päästä kuitenkaan mihinkään tulokseen siinä keskustelussa, korkeintaan puolivillaiseen konsensukseen. Jonka huipentuma on Ukon toteamus "meidän suvussa kukaan ei ole pitänyt syömisestä". Koen sen vihjeeksi pitää huolta omista asioistani.

Viime kerralla hän tosin sanoi, että eihän häntäkään ahdista se, ettei Poika syö. Mun korvissa logiikka ontuu, koska Poika ei ole valinnut vammaisuuttaan eikä varsinkaan sitä ettei syö. Tietysti lasten nirsoilu ruokapöydässä (kun se on pitkälle vietyä) on protestia, eikä vain sitä, ettei halua syödä jotain tiettyä ruokalajia.

Mutta joo, ehkä se on kuitenkin parempi vain mennä pistämään sitä tavaraa uuniin. Sitä syödään tai ei syödä (ei niinkuin vähemmän hellämielinen isoveljeni minua uhkaili lapsena "syöt tai itket ja syöt"). Toisaalta, kalapuikkojen viskaaminen roskikseen ei ota aivoon yhtään niin paljon kuin se, että olisi oikeasti väkertänyt jotain (omasta mielestä) tosi ihanaa, mikä sitten lasten silmissä olisi TOSI PAHAA, joka jo näyttää niin yököttävältä, että sitä ei kannata maistaa.

(Mä tiedän jo, mistä me keskustellaan Ukon kanssa sen jälkeen kun se on tämän lukenut.)

Hella kutsuu.