Sadasseitsemäs

Jos niinkun ketään niinkun kiinnostaa, niin viikko sitten Anttilaan saapuneet parinsadan euron tuolit levisivät viime lauantaina pitkin Kehä kolmosta. Ukkoseni otti tilanteesta kuvan tilannetta selventämään, katsotaan saanko liitettyä sitä tänne. Pohdin, miten ilahtuneita autoilijat mahtoivatkaan olla, kun pääsivät 80 nopeusrajoituksen alueella väistelemään saatanan isoja pahvilaatikoita.

Siinä kuvassa, jonka Ukko lähetti, laatikot olivat keskellä kaistoja peräkkäin. Myöhemmin autot kuulemma törmäilivät niihin iloisesti, samalla kun ne täpärästi väistivät törmäilyt toisiinsa.



Miellyttävimmät uutiset tapahtuneesta olivat:

- Puolet tuoleista säilyi hengissä (2/4)
- Paikalle ei tullut poliisia
- Kukaan ei kuollut

Ai niin, jos joku ottaa yhteyttä tapahtuneen johdosta jotain vahingonkorvausta saadakseen vaurioutuneesta puskurista (tms), väitän tämän kirjoitukseen olleen silkkan hallusinaation tulosta. Korkeintaan olen ajanut ohitse.


*********


Nyt kun meillä on kaikki muut sosiaalituet kunnossa, alan vonkua tilapäishoitopaikan perään. Tänään(kin) olisi ollut sairaan siistiä lähteä vähäksi ajaksi autolla jonnekin, vaikka kauppakeskukseen ostamaan muffinssivuokia (kieltäydyn sanomasta muffini). Viime viikonlopun suurin harmistukseni (suurempi kuin hajonneet tuolit) oli se, että Ukko pääsi kiertelemään kauppoja ns. vapaalla jalalla samalla kuin minä olin sidottuna omaishoidon ja hellan väliin. Se on tosi epaa.


**********


Maanantaina tapaan ONT-ohjaajani ensimmäistä kertaa. Siis ylipäätään ensimäistä kertaa, emme ole nimittäin koskaan tavanneet. Se tarkoittaa varmaan hommiin alkamista.

Mikä ahdistaa, varsinkin, koska vaikka hoen itselleni, että se ONT saa luvan olla kuinka huono tahansa, mitävälii kunhan pääsen läpi, niin salaa itsekseni olen kuitenkin sitä mieltä, että ellen saa nelosta tai femmaa, se tarkoittaa sitä, että olen täysidiootti, ääliö, tyhmä, laiska ja kelvoton. Ja olen mogannut kaikkien silmien edessä.

Tai siis TIETENKIN mä olen syvimmässä sisimmässäni aina HUONO, mutta hyvillä arvosanoilla voin huijata muita edes hetken verran. Muut ihmiset ovat HYVIÄ, joten vaikka he saisivat huonoja arvosanoja, se ei oikeastaan tarkoita yhtään mitään.


**********


Olen lukenut netistä, että kaikki ovat naamakirjassa. Pakkohan se sitten oli testata. Löysin yhteensä 5 entistä luokkakaveria ja pari muuta. Hakkasin hakuun kaikki sellaiset vanhat tutut, joista olisi ollut kiva löytää jotain infoa, mutta aika köyhältä näytti.

Tietysti se voi johtua siitäkin, että mä en tunne kaikkia.


**********


Meillä on meneillään kersaviikonloppu. Ukko lähti lapsosten kanssa uimaan (traditio) ja minä sekä uinuva poikani jäimme talovahdeiksi. Käytän tilaisuutta hyväkseni, istun Eevan asussa keskellä olkkaria ja hengaan. Hiljaisuus on ihanaa.

Ei nyt vastapainoksi lapsille, koska eivät he NIIN paljon pidä meteliä, mutta nämä hetket rauhassa sohvalla ovat vähenemään päin. Enkä mä mitenkään erityisesti rakasta pelikonsolien ja telkan ääntä, paitsi jos itse pelaa/seuraa jotain.

Vartin päästä täytyy alkaa laittaa ruokaa.

Mulla on itselläni ollut niin terveysfasistinen kasvatus, että taistelen lapsuuteni muistojen kanssa jokaikinen kerta, kun Ukon muksut ovat täällä. Meillähän ei sitten TO-DEL-LA-KAAN kotona syöty mitään ranskalaisia perunoita, eikä mitään leivitettyä/jauhotettua. Paitsi sitten kun aloin olla teini-iässä, niin äiti saattoi tuoda nokkani eteen ihanan höyryävän pitsan kokiksen kera.

Mun lapsuudessa kalapuikot, majoneesi, ranskalaiset olisivat olleet sellainen "tänään meillä syödään vähän epäterveellisesti" -päivä. Ukon muksuille joku kalapuikko on öbaut terveellisintä, mitä he syövät. Se on jotenkin järkyttävää, että mistä syvältä se tuleekaan, että jotain "ei pitäisi tehdä", ja sitten sen tunteen kanssa saa taistella.

Sen sijaan mua ei järkytä lainkaan, jos lapset haluavat joskus syödä yksittäisen sokeripalan. Ukon mielestä se taas on ihan hirveää. Mä en osaa sitä niin ajatella, koska yksi sokeripala silloin tällöin ei "kuulu ruokavalioon", se on kuin yksi karkki keskellä viikkoa. Sen sijaan suklaalevitteen syönti joka aamu on osa ruokavaliota. Ja mä olen siis ihan niinqu et voi ei. Siis.

Ehkä mun pitäisi keskustella tästä jonkun kanssa.

Mutta ei Ukon, vaikka se tämän lukeekin. Me kun ei päästä kuitenkaan mihinkään tulokseen siinä keskustelussa, korkeintaan puolivillaiseen konsensukseen. Jonka huipentuma on Ukon toteamus "meidän suvussa kukaan ei ole pitänyt syömisestä". Koen sen vihjeeksi pitää huolta omista asioistani.

Viime kerralla hän tosin sanoi, että eihän häntäkään ahdista se, ettei Poika syö. Mun korvissa logiikka ontuu, koska Poika ei ole valinnut vammaisuuttaan eikä varsinkaan sitä ettei syö. Tietysti lasten nirsoilu ruokapöydässä (kun se on pitkälle vietyä) on protestia, eikä vain sitä, ettei halua syödä jotain tiettyä ruokalajia.

Mutta joo, ehkä se on kuitenkin parempi vain mennä pistämään sitä tavaraa uuniin. Sitä syödään tai ei syödä (ei niinkuin vähemmän hellämielinen isoveljeni minua uhkaili lapsena "syöt tai itket ja syöt"). Toisaalta, kalapuikkojen viskaaminen roskikseen ei ota aivoon yhtään niin paljon kuin se, että olisi oikeasti väkertänyt jotain (omasta mielestä) tosi ihanaa, mikä sitten lasten silmissä olisi TOSI PAHAA, joka jo näyttää niin yököttävältä, että sitä ei kannata maistaa.

(Mä tiedän jo, mistä me keskustellaan Ukon kanssa sen jälkeen kun se on tämän lukenut.)

Hella kutsuu.

Sadaskuudes

Talomme huojuu, enkä pidä siitä. Naapuri tekee jotain maansiirto-rakennushommia omalla tontillaan, ja aina aika ajoin koko HUIS keinuu edestakas. En pidä siitä.

Ulkona on hemmetin harmaata ja märkää. Ukko lähti Bauhausiin shopailemaan. Tarkoitus on ostaa takan vierustaan klapiteline ja ranstakka, varustautua syksyn lehtiin haravan kera sekä hommata yksi kpl kukkatelineitä/pylväitä.

Haluan yksinkertaisen kukkatelineen. Sellaisen, jonka päälle mahtuu isossa purkissa oleva vehka. Kukkateline ei saa olla niin heppoisa, että kaatuu kun lapset tai Ukko kävelee sen ohitse. Se ei saa olla myöskään niin keveä, että mahdolliset alle metrin mittaiset lapsivieraat saavat häkkyrän naamalleen tutustumisyrityksissä. Kukkatelineen pitää olla valkoinen, lakatun puun värinen tai harmaa. Sen pitää myös olla mahdollisimman kapea.

Olen käynyt Etolassa, Tiimarissa, Stockalla, K-raudassa, Anttilassa ja muutamassa pienessä sisustustarvikemyymälässä. Stockalla oli ensimmäinen interiööriimme sopiva, mutta hinta 289€ nyt ei kerta kaikkiaan käy. Kaikki muut ovat olleet väärän väristä puuta tai kovin heppoisia, useimmiten molempia. Pistän nyt peukut pystyyn, että Ukko löytää sopivan.

En käsitä miten yhden kuppaisen kukkatelineen löytäminen on yhtäkkiä noin vaikeaa. Meillä ei ole kovin paljon ikkunalautoja, minne noita rehuja tunkea. Yläkertaan ei viitsi kasveja viedä, kun ne menisivät sinne lähinnä saattohoitoon.

Eilen käytiin Ukon kanssa katsomassa leffa Zwartboek. Pidin näkemästäni kovasti, mutta Ukkelin makuun siinä oli liikaa väkivaltaa, räjähdyksiä ja eritteitä (mutta hän onkin vähän herkempi em. asioille kuin minä). Itse inhoan räjähdyksiä silloin, kun niistä tulee sellainen "hei katsokaa kuinka aidon näköistä tulimerta meillä on tietokoneanimoituna seuraavat 20 minuuttia", mutta kun tämä leffa kuvasi toista maailmansotaa kaikkine epämiellyttävyyksineen, niin koin ne tarinan olennaisena osana.

En osaa sanoa, pidinkö leffaa mielenkiintoisena sen takia, että se avasi toisesta maailmansodasta puolia, joita en ole ajatellut ennen (natsiaika hollannissa). Ja tietysti samalla havainnollisti Ukon(kin) perhehistoriaa, hän kun sattuu olemaan 1/4 saksalainen. Sodan päättymisen jälkeen se ei ole ollut mikään erityisen ylpeyden aihe. Tänä päivänä tietysti varakkaita pohjoisen pallonpuoliskon maiden kansalaisia yhdistää yli sotatraumojenkin yhteinen ällötys turkkilaisia, marokkolaisia ja vastaavia siirtolaisia kohtaan. Haava ei ehkä vuoda enää, ainakaan heillä, jotka eivät ole tapahtumia itse kokeneet.

En tiedä, olisinko ollut yhtä kiinnostunut leffasta, jos teemana olisi ollut joku Rukajärvi/Raate/Lapin sota tai vastaava. Olisiko se sitten ollut paikoin haukotuttava, ääh, taas tätä samaa historiantuntimateriaalia. (Öhöm, paitsi että meidän pedofiili historianopettaja jakoi meille enimmäkseen artikkeleita antiikin homoseksuaalisuudesta, sivuseikka). Ja olisivatko jotkut vähemmän kunniakkaat kohtaukset herättäneet syvää paheksuntaa "ei se noin voinut mennä, tämä vääristelee kunniakkaiden, rehellisten ja aina autuaan pyhien miestemme/naistemme mainetta"?

Kotona meillä puhuttiin aina paljon sota-ajasta, mutta en huomannut koskaan mitään erityistä katkeruutta, vaikka isäni perheeltä sinne kaikki maallinen jäikin. Enemmän se on ollut sellaista "no, oli vaikeaa aikaa, mutta sitten elämä alkoi uudestaan".

Äitini mielikuvat ajasta olivat lähinnä "yäk, aina sitä läskisoosia, se oli ihan kamalaa" tai "Se yksi venäläinen vanki leipoi aina leipää, ja sitten iltaisin ne soittivat harmonikkaa, lauloivat ja tanssivat. Ja itkivät kun joutuivat lähtemään pois, kun kai ne kaikki sitten tapettiin".

Äidin puolen vanhemmat saivat pitkälti leipänsä Venäjälle/Neuvostoliittoon viennistä. Isäni isä oli tsaarilla töissä, myöhemmin Suomen valtiolla. Meillä ei koskaan tunnustettu yhtä ideologiaa, sitä pikemminkin vältettiin. Koskaan en myöskään muista, että meillä olisi ryssää haukuttu. Mutta ei myöskään ihannoitu kommunismia/sosialismia.

Nuo ajatukset jotenkin aktivoituivat leffan jälkeen. Ukko sanoi, että jotkut katsojat olivat loukkaantuneet, kun elokuvassa natsien kanssa yhteistyössä olleet henkilöt eivät olleetkaan läpeensä pahoja. Henkilökohtaisesti mulle sellainen logiikka on jotenkin hirveän vieras. Vaikka Hitler olikin mielenvikainen ja anaalinen sadisti, niin eivät nyt kai kaikki sakut sitä olleet. Vaikka Stalin niin ikään tapatti ihmisiä ja meiltäkin jäivät talot sun muut itärajan taakse (koko isän puoleinen suku asui karjalassa), niin en mä osaa ajatella, että kaikki naapurikansallisuuden kantajat olisivat jotenkin perinjuurin mätää sakkia.

Pikku-Ukko on ollut isovahempiensa luona yökylässä, ja saapui nyt. Taitaa täytyä ruveta hoitohommiin.

Sadasviides

Alkuinnostus Isoveljen katselemiseen uuvahti sitten viimeisimmän julkisen raapustelun, mutta Kissimirri-Nukketyttöjen katselu on edelleen pitänyt pintansa. Kissimirrinukketiput jaksavat ällistyttää lähetys toisensa jälkeen. Tai ei ne tyttöset, vaan se konsepti.

Mä en vieläkään tajua mitään muuta oleellista eroa pimppibaarin "eksoottisten tanssijoiden" ja tissipimpukkatyttöjen välillä kuin sen, että ensiksi mainituita katselevat heteromiehet, ja jälkimmäisiä homomiehet (ja se isoleukainen nainen). Ensiksi mainitussa on tarkoitus kai olla ihan avoimen eroottinen ja houkutteleva, mutta jälkimmäisten pitää olla seksikkäitä, mutta tyylikkäitä. Mikä kai tarkoittaa sitä, ettei audienssissa saa kenelläkään jöpöttää, eikä ainakaan tissipimpsatyttöjä panna - vai oliko se niin ettei saa antaa, hällä väliä.

Niin ja siis mirritytöiksi halutaan ihan kilpailuun asti, mutta kapakan tankotanssitytöksi halajaville järjestettyä kilvoittelua en ole vielä nähnyt. Ja nyt tuli tietysti toinenkin ero mieleen: baareissa ei lauleta. Tai mistäs minä tiedän, kun en ole käynyt eroottisessa ravintolassa sitten viime vuosisadan.

Joku muu ehkä voisi saada aikaiseksi hauskempia, terävämpiä tai analyyttisempiä kommentteja em aiheesta. Minä en kykene.

Meidän talomme vesiongelma on vieläkin varsin ajankohtainen. Ukkoseni, joka on kiitettävällä aktiivisuudella hoidellut kaivourakoiden ja vedenpuhdistusjärjestelmien kanssa vehtaamisen, alkaa olla *pörniksen partaalla. Varsinkin vedenpuhdistusjärjestelmien toimittajien kanssa takkuilee.

Me haluaisimme saada jonkun melko tarkan hintalaskelman, arvion käyttökustannuksille (osien kuten kalvojen vaihdot, suolan lisäys systeemiin, etc etc), neuvoja siihen, mitä pitää tehdä laitteiston saamiseksi (kuten vaikkapa sähkömiehen/kirvesmiehen tilaaminen - missä vaiheessa?) ja sen semmoista, mitä ei ihan "puhtaalla maalaisjärjellä ja logiikalla" itselleen ensikertalaisena selvitä. Ja meidän budjetissamme on aika oleellista, että maksaako joku systeemi 13 000€ vai 16 000€. Ja tuleeko niitä vuosikustannuksia alle vai yli tonnin.

Niin siis haluaISImme, mutta kun emme saa. Kaikki kapistuksia myyvät yritykset vain jossain vaiheessa kyllästyvät loputtomiin kysymyksiin tai muuten vajoavat hiljaisuuteen. No juu, mutta entäs jos meille sitten valkenee joku oleellinen asia vasta sitten, kun koko tsydeemi on kohdallaan? Ja sitten ollaan tilanteessa, että meille sanotaan, että "nämä asiat olisi pitänyt selvittää jo etukäteen ja katsos kun yllätyksiä sattuu".

Vesiasiaan väljästi liittyvä kaavahommeli (suomeksi: asemakaavan valmistelu) pistettiin toistaiseksi jäihin ja odottamaan aikaa tulevaa. Mikä tarkoittaa mm. sitä, että kunnallistekniikan tulo siirtyy vaikka kuinka pitkälle. Niin kauan me emme aio odotella vedenpuhdistuslaitoksen järjestämisessä.



Muita uutisia:


- Järjestämme tuparit ensi kuussa. Nyt vaikuttaa siltä, että meille tulee aivan sairaasti kokonaisia perheitä vieraaksi. Monilapsisia perheitä. Olen kyllä suunnitellut kaikki tarjottavat, mutta jossain vaiheessa niitä pitäisi varmaan väkertää. Sitä en tiedä, miten iltapippaloinnin kanssa on. Kun kemut päättyvät, tulen ehkä nukkumaan viikon.

- En ole vieläkään tehnyt opinnäytetyön eteen mitään. Kohta ei tarvitse tehdäkään, kun lisäaikakin opinnoille päättyy. (No kai mä voisin aina uudestaan hakea, mutta sepä olisikin fiksua).

- Espoon palvelut ovat alkaneet juosta. Omaishoidontuki säilyi entisessä summassa, noin suurinpiirtein, vaikka kuvittelin sen laskevan sellaiset 50%. Hoito katsotaan erityisen raskaaksi, koska ravaan pitkin öitä seuraamassa kohtauksia.

Ihan oikeasti, joskus siihen on niin tottunut ja turtunut, että unirytmikin asettuu sen mukaan: Kun uni on kevyessä vaiheessa, herään ja juoksen katsomaan poikaa. Sitten vaivun taas sikeään uneen. Aamulla hädin tuskin muistan, olenko ollut hereillä vai en. Välillä siihen ei sitten totu millään, yöllä ainoa ajatus on "voi perkele", ja aamulla niskaa särkee ja joku jysäyttelee päätä sekunnin välein.

Olemme saaneet kuljetuksen päivähoitoon/esikouluun ja taksaisin, saan olla avustajana kyydissä mennen tullen. Vapaa-ajan matkoja myönnettiin se määrä, minkä hain (14 yhdensuuntaista/kk). Arkena se on melkein liikaa, mutta loma-aikoihin (= ei päivähoitoa) se tulee olemaan todennäköisesti just sopiva.

- Synttärit lähestyvät. Jotenkin olen aina pitänyt sellaisena aikuisuuden rajapyykkinä 34 ikävuotta. Kai kun oma äitini oli juuri täyttämässä sen verran, kun minut sai (ja on aina pitänyt itseään ikäloppuna äitinä). Hilfe! Au secours! Hulp! Ikäkriisi! Mä olen yrittänyt sanoa itselleni, että on IHAN OK suunnitella vanhempanakin perheenlisäystä kuin mitä oma äiti on ollut, mutta joku syyllisyys tässä kuitenkin painaa.

- VAKAVA HIUSONGELMA: Pitkät kutrini takkuuntuvat pahasti. Olen aivan pulassa. Ne menevät itsepäisesti tuulenpesälle, tein mitä tahansa. Ensin yritin selvittäviä suihkeita (menivät takkuun vielä pahemmin). Sitten vaihdoin shampoota (menivät edelleen takkuun). Sitten koitin pesemättömyyttä (no yritä nyt selvittää huopuvaa hiusta... ennätys pesuvälissä oli 2 viikkoa). Takkutukkaa harjatessa puolet jää harjaan. Kiva kun nyt on pää täynnä "trendikkäästi" täynnä eri mittaisia haivenia, jotka sojottavat minne sinne tänne ja tuonne.

- Kilo-ongelma: Aloin jo uhkaavasti laihtua, mutta muutaman päivän mussutuksen jälkeen rengas palasi vyötärölle.

- Tilasin henkkamaukasta alkkareita. Nyt päälläni ovat sievät, raapivaa kretonkia olevat kaistaleet. Samaistun sodan jälkeiseen aikaan, kun hyvää kangasta ei ollut saatavilla.

Ehdotuksia vakavien ongelmien korjaamiseksi otetaan vastaan. Paitsi että varoitan jo, että vaikka Jennifer Aniston mainostikin suitsuttelevansa konien ns. Show Shinea tukkaansa, niin mä en mitään häntäjouhisilikonisprayta halua sinne laittaa. Aluksi se on ihan kiva, mutta...

Nyt pitää jatkaa työntekoa.

Tsau.

*kuulemma manselainen versio termistä "burn out"

Sadasneljäs

Yippiayee, meillä on nyt käytössä laaja Elisan kaista!

Hyvä puoli tässä on nyt se, että voin tehdä opinnäytetyötä kotoa käsin. Huono puoli on se, että kun tämä nyt vain on niin vangitsevaa. Kun avaa jonkun sopivan keskustelupalstan tai blogin ja käy sitten vielä vähän siellä ja täällä, huomaa yhtäkkiä, että päivä on kääntynyt illaksi, lapsi märissä vaipoissa ilman ruokaa (vastahan se kolme tuntia sitten sai apetta?), pöly leijailee ympärillä ja kaikki se mitä piti tehdä, odottaa vieläkin tekijäänsä.

Tämän päivän suunnitelmissa on verhojen leikkaaminen ja ompelu ikkunoihin sopivaksi, toisen pakastimen pesu ja toisen sulatus (pesu), pinnasuojusten tekeminen Pojalle ja ehkä jotkut taloustyöt kuten pintojen pyyhkiminen ja imppaaminen (imurointi siis).

Tänää meillä on käynyt visiitillä kaivon katsoja, joka totesi, että kuiva on ja siksi jää. Ei uutta rengaskaivoa meille. Porakaivo vesineen taas kuulemma on sellainen susi, ettei kuulemma tervejärkinen ihminen sitä lähtisi fiksailemaan, tulee vain enemmän ja enemmän kustannuksia vuosien varrella. Ajattelimme lähteä tutkimaan, haluaisivatko naapurit perustaa vesiosuuskuntaa.

Ja muuten, siitä huolimatta, että talon oston myötä elämäämme on astunut kaikenlaisia ennalta kokemattomia asioita, taidamme olla ihan tyytyväisiä. Ympärillä on peltoa, kylämaisemaa, teollisuusaluetta, golf-kenttää ja kehä 3. Silloin tällöin yli menee lentokone, mutta sen verran ylhäältä, ettei sisällä ollessa sitä huomaa, ainakaan jos tv tai liesituuletinkin on päällä. Ihanaa kun voi mennä ulos vain laittamalla kengät jalkaan, eikä ulkona näy juuri ketään, ainakaan 200 m etäisyydellä. Autolla pääsee kauppaan muutamassa minuutissa, kävelyyn pitää varata jo enemmän aikaa. Hgin keskustaan pääsee n. 20-40 minuutissa, riippuen reitistä ja siitä, mihin päin keskustaa suuntaa.

Nyt kun kaupunki vielä tekee päätökset lapsen kuljetuksesta hoitoon, olen tyytyväinen. Mieluiten kuskaisin itse, mutta kulkeminen kahdestaan Pikku-Ukon kanssa on alkanut tulla yhä hankalammaksi ja hankalammaksi.

Niin muuten, erityiskommentti hänelle, joka on astunut blogiini käyttäen hakusanoina "äitipuolen paljasta vittua": Hakuyhdistelmälle ei tule olemaan vastinetta vastaisuudessakaan. Siis tässä plokissa.

sadaskolmas

Meillä on uusi masokistinen harrastus, eli seuraamme iltojemme iloksi sekä big brotheria että-pimppikissa nukketyttöjä. Edellisen tosin jätimme eilen väliin seksin takia. Poikakin oli hoidossa.

Tissinukkien kilpailu on jokseenkin käsittämättömän ärsyttävä ja ehkä juuri siksi niin vangitseva. Katselukokemus on yhtä kivulias, mutta pitkäkestoisempi kuin Actimel-mainoksessa (Ukko alkaa tunkea sormia kurkkuun viimeistään vaiheessa "no mites ne muut elintavat?"). Pimppimirrien lauma koostuu joukkiosta wannabe cheap missy ellioteja, jotka laulavat ja pyörittävät persettä. Heitä on tuomaroimassa kummajaisten klaani, joiden etunenässä jättiläisleukainen tummatukkainen kotka. Tietysti joukosta aina yksi putoaa.

Kaikki tissipimppityttöjen arvioijat ovat naisia tai hinttareita. Ovathan he sentään yleisen tietämyksen mukaan parhaiten akkreditoituja mm. naisten seksikkyyden arvioimisessa. Yleisin kommentti typsyille on viitata siihen, millaista seksikkyyttä, persoonallisuutta tai asennetta Oikealta Pimpsutytöltä odotetaan.

Typsyköiden tavanomainen reaktio niinku siisteihin juttuihin on pomppiminen ja kirkuminen. Suurin toive on "näyttää tälle maalle mitä mä osaan". Muita vaihtoehtoisia käytöstapoja ja ilmeitä on nyrpeähkö "tosi khuul" (tähän maneeriin kuuluu veemäinen kommentointi), sjupersexxxy "huulet töröllään" (Ukon kommentti: "eikö toi pysty pitämään suutaan kiinni vai onko se jatkuvasti valmistautunut suikkiinottoon?") kera asenteen "mä haluun olla kaikille kiva mut ku ne kiusaa". Mirrien maailmassa tissipimppitytöksi pääseminen ja pimpukkatyttöjen kanssa laulaminen ja seksikkäänä olo on kaikkein ihanin asia koko maailmassa.

Olemme yrittäneet pohtia Ukon kanssa, miten pahasti pitää tytön kasvatuksessa mennä pieleen, että tankotanssi ilman tankoa on elämän korkein tavoite. Suomalaiseen silmään se jatkuva kirkuminen, loikkiminen ja halailu selkään puukottamiseen ja juonitteluun yhdistettynä on jotenkin täysin käsittämätöntä ja ehkä juuri siksi niin kiehtovaa.

BB:stä mä en jaksa kommentoida. Tää on eka kausi, kun sitä katson, siis yhtään. Pimppityttöjen vaginatanssiin verrattuna 2-kymppisten ryhmäytymisen katsominen on tosin suorastaan syvällistä.