Eka postaus

Kokeillaan vain, miten toimii.

No toimihan se.

Tämä on varmaan viides kerta, kun olen ryhtynyt edes joihinkin toimenpiteisiin blogin kirjoittamiseksi. Edelliset kerrat ovat olleet jokseenkin takkuisia eikä kai mielenkiintoa ole ollut riittävästi.

Ehkä narsistinen minä on nyt saavuttanut sen asteen, että tunnen houkutusta julkisemman päiväkirjan pitämiseen. Tai sitten olen vain energisempi kuin ennen.

Tämä on kolmas kesä, kun poikani sairastaa epilepsiaa ja samalla ensimmäinen näistä kolmesta, jota emme ole viettäneet suurimmaksi osaksi sairaalassa. En osaa sanoa, onko syynä se, että epilepsia olisi hoidollisesti tasapainossa vai se, että olen vain turtunut tilanteeseen.

Tasapainotila tarkoittaa kai sitä, että tilanne ei kovasti heittele suuntaan tai toiseen. Meidän kohdallamme se ei ikävä kyllä sisällä kohtauksettomuutta. Kohtauksia on paljon, ihan liikaa, mutta lääkehoito ei ole tuonut toivottavaa tulosta ja siihen on kai vain pakko alistua. Niin monta merkkiä on jo käyty läpi.

Yksi suuri ero edellisiin kesiin on omalla kohdallani ollut se, että viime ja toissa vuonna olin sinkku, nyt seurusteleva yh. Seurustelu on kieltämättä tuonut vaihtelua arkeen ja pakollista irrottautumista omaishoitajuudesta, vastuuta on ollut pakko jakaa ja apua hakea ihan eri tavalla kuin ennen.

Aikaisemmin olen katsonut tarvitsevani hoitoapua enimmäkseen "kunnollisiin" syihin, kuten työnteon tai aktiivisen opiskelun ajaksi. Satunnaisesti ystävien tapaamista varten. Seurustelu on tuntunut tosi itsekkäältä syyltä hakea hoitajaa lapselle. Lisääntyneen itsekkyyden seuraukset ovat kuitenkin olleet myönteiset. On kiva, että on omaa aikaa, aikuista seuraa ja läheisyyttä.

Aihe opiskelu on tällä hetkellä ahdistava. Olin suunnitellut kesällä vähintään henkisesti valmistautuvani ONT:n tekoon, mutta tilanne on ollut tismalleen sama toukokuun lopusta asti. Lähdeaineisto odottaa lukijaa ja kai jotain ajatuksiakin pitäisi olla. Mutta kun EI OLE.

P*rkele!

Ehkä sitten syssymmällä...