Kysyisin muuten neuvoa nörtähtävältä miesystävältä, mutta sitten riskeeraisin hänen tiiviit visiittinsä tänne.
Siis sehän ei ole kuin ajan kysymys (hei vaan!), koska hän onnistuu tänne putkahtamaan. Mutta niin kauan kun voin hölistä täällä jonninjoutavia ilman, että asioista tarvitsee keskustella samana iltana tai seuraavana päivänä (mitä sä oikein tarkoitit tolla? miks sä sanoit noin? ai miten niin mä lukisin tätä tiiviisti? no en varmaan!), otan kaiken ilon irti. Siis enhän mä KUITENKAAN osaa (tai viitsi) kertoa asioita aina niin neutraalisti, ettei niistä jotain voisi hampaankoloon jäädä.
Nyt ehkä tästä saa sellaisen kuvan, että miesystävä on hullu nettistalkkeri. (Kiellän ehdottomasti. Ei ole. Hän on vain liian utelias). Curiosity killed the cat.
Huomasin juuri, että olen unohtanut ottaa eilen e-pillerin. Lukaisin käyttöohjeet, mutta en ole ihan varma, onko unohdus ollut ALLE 12 tuntia vai yli sen (ehkä 16 tuntia?). Unohdus ei varmasti ole silkkaa sattumaa. Se vain kertoo siitä etten oikeasti haluaisi syödä pillereitä.
Ajattelin nyt kuitenkin tällä kertaa olla järkevä. Otin kaksi kerralla ja luin pari Ave Mariaa. Jälkimmäinen toimenpide on varmaan yhtä tehokas kuin ensimmäinenkin, en vain ole ihan varma missä se näkyy.
Tietysti siinä, etten tule raskaaksi, tyhmä minä.
Poika nukkui yön tosi levottomasti. Kuuntelin kiehnäämistä, mutta olin niin umpiväsynyt, etten jaksanut edes avata silmiä. Raskas olo. Aamulla heräsin siihen, että poika möykkäsi vieläkin sängyssä. Kun nostin hänet sitten syliin, levottomuus vaihtui uneksi. Arvaan että nukkuu koko päivän (Mitä Tulen Vielä Kiroamaan). Jälleen yksi ihana päivä alkamassa sängyn laidalla istuskellen...
Suosittelen muuten kokeilemaan kotivankilassa oloa. Alkuun se voi olla rentouttavaa, mutta jossain vaiheessa joutilaisuudesta tulee piinaavaa. Fyysisen kunnon laskeminen helpottaa toki tilannetta. Siinä vaiheessa kun jääkaapille raahautuminen muistuttaa maratonia, alkaa pehvallaan lötköttäminen tuntua jo harjoituskierrokselta. Sehän on makuuasennosta asteen verran kohti aktiivisuutta!
Tottakai tässä nyt oikein viriili, aktiivinen ja mielikuvitusrikas ihminen keksiä vaikka mitä kivaa produktiivista tekemistä vaikka siksi ajaksi, kun letkuttaa ravintoliuosta nukkuvan lapsen vatsaan. Blogin kirjoittaminen voidaan laskea henkilökohtaiseksi terapiaksi tai omaksi iloksi, mutta kukapa ei estäisi vaikka kirjoittamasta sitä opinnäytetyötä vaativammista tekeleistä puhumattakaan.
Mutta minä en ole sellainen aktiivinen ja mielikuvitusrikas ihminen, vaan pidän ikävää pohjanmaan kautta, kun kerrankin on mahdollisuus. Maksetaanhan tästä sentään omaishoitajan palkka!
(Ai niin, minähän tein arvokasta ja arvostettavaa työtä. Miten sen nyt taas unohdinkaan. En jaksa jatkaa tästä aiheesta nyt pidemmälle kuitenkaan.)
Viikon päästä pojalle pitäisi tulla kotiin kunnallinen perhepäivähoitaja. Aika toivottomalta vaikuttaa. Keväällä kaupunki teki päätöksen siitä, että sellainen on mahdollista hankkia. Aloitettiin hakurumba. Hakemuksia tuli ihan sievoinen määrä ja parhaimmista kutsuttiin pari-kolme haastatteluun.
Haastatelluista primus inter pares tuli tänne meille saakka tutustumaan poikaan ja matalaan majaamme (nämä 90-luvun asunnot). Ihmettelin vähän tulevan "huippuhoitajan" innottomuutta. Mutta sitten ajattelin, että kai hän vain on sitten sellainen niin sanottu hitaasti lämpiävä luonne, näin muodikkaasti sanoin sanottuna.
(Temperamentti ja luonne - Liisa Keltinkangas-Järvinen)
Reilu viikko sitten tuo hitaasti lämpiävä oli ilmoittanut saaneensa opiskelupaikan. Voihan helv...
Seuraava keväinen ehdokas, joka olisi voinut ottaa pestin vastaan, oli kuntohoitajan koulutuksen saanut pojankloppi. Onneksi hän ei olisi voinut olla kuin jouluun asti, joten häntä ei voitu ottaa. Ihmettelen vähän itseäni noin 10v nuoremman jätkä intoa tulla kotiin hoitamaan näin sairasta ja vammaista lasta, jonka kanssa ei voi juurikaan kommunikoida vastavuoroisesti. Siis ei ainakaan sanoilla, viittomista puhumattakaan.
Enhän minä ole ennakkoluuloinen saati -asenteellinen. Äh.
No mutta näyttäkää mulle se öbaut 22v jätkä, jonka unelma-ammattina on päästä 32v yksinhoitajan kotiin hoitamaan vaikeavammaista pientä, mutta hurjan suloista poikaa, jolla on vaikeahoitoinen epilepsia ja letkuruokinta. Päiväohjelmaan kuuluu luonnollisesti sitä letkuttamista, sen lisäksi suun kautta syömisen harjoittelua, jumppaa ja perushoitoa. Ulkoilua sään salliessa. Talo tarjoaa ruoat, jota meidän tapauksessamme tosin on PALJON valikoiman ollessa mahdollisesti mielenkiintoinen. Riippuen siitä onko emäntä löytänyt uusia kookos-korianteri-linssi-reseptejä vai ei.
Jos ja kun pojalle tulee hoitaja, olisi superhyperhuippukiva juttu, jos sama voisi olla seuraavat 2-3 vuotta. Tai edes vuoden kerrallaan. Olisi kiva, jos tulisi sellainen henkilö, joka ei pelästyisi sairautta ja kohtauksia ja joka olisi luotettava.
En jaksa uskoa, että nuori sälli viihtyisi kuin ihan minimiajan. Siihen saakka, kunnes tulisi parempaa eteen.
Paikka laitettiin jungmannin esteellisyyden ilmettyä uudelleen hakuun, mutta ainuttakaan hakijaa ei ole ilmoittautunut. Harmittaa. Olen pettynyt. Tuntuu epäreilulta, ettei opiskelupaikkaa hakenut mimmi voinut ilmaista aikomuksistaan millään tavalla. Keväällä olisi ollut lähihoitajia työtä vailla vino pino.
Voi voi voi voi. Miten meidän nyt käy? Kuinkas suu pannaan? Siitäs saa, kun yrittää vaihtaa päiväkotipaikan kotihoidoksi! Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa. Ojasta allikkoon!
Mutta luodaan vielä lopuksi kuvan avulla katsaus männä kesään.
Näihin sekaviin sanoihin ja tunnelmiin päätämme lähetyksen. Minun sisälläni ei selvästikään asu pieni kirjailija.
Geen opmerkingen:
Een reactie posten