Kahdeskymmenes postaus

Eilen oli pikkujoulut ja nyt vieraana Herra Kankkunen.

Kapula on luova olotila, jos sille vain antautuu. Epäilemättä siitä syystä, että tuska on suurimmillaan, mutta itsekritiikki pienimmillään. Edellä mainitusta syystä luovan toiminnan seuraukset voivat siten parhaimmillaan tuottaa iloa, pahimmillaan nolostuttaa. Noiden välissä lienee sitten jotain yhdentekevää tai melko neutraalia.

Yleensä yritän käyttäytyä melko kontrolloidusti ja olla suht järkevä ja muuta vastaavaa soopaa. Lukuunottamatta tilanteita, joissa

1) Kilahdan ja olen ääliö
2) Olen krapulassa
3) Olen kännissä
4) Olen tulossa kipeäksi
5) Olen kipeä
6) Olen PMS-oireiden vallassa
7) Olen raskaana, imetän, syön hormoneja tai olen muun vastaavan neuropsykologisen häiriön vallassa

(Kuulostaa ehkä uskomattomalta, mutta kohdat 1-7 eivät täytä aivan koko vuotta)

Silloin kun tapasin Ukon ensimmäisenn kerran, itsekritiikkini oli alentunut, koska olin mojovan flunssan vallassa. (Luullakseni arvostelukykyni oli kuitenkin tallella. Ainakaan en ole vielä tullut katumapäälle. Pus!) Laskeneen itsekritiikin ansiosta puhuin vain lievästi kangerrellen kielillä, siitä huolimatta, että yläpäätornipöllössäni oli varsinainen Baabelin kielten sekoitus.

Edellisessä tapauksessa syy mielenhäiriöön oli siis selkeä. Mutta sitä olen kelannut jo muutaman tunteroisen, että mikä v*tun excuse alentuneeseen itsekritiikkiin ja mielipuolisuuteen mulla on ollut tossa kesän elokuun ja syyskuun välissä. Luin nimittäin tässä vastikään läpi tämän blogin ensimmäisiä kirjoituksia. Vaikka kuinka yritin tavoittaa juuri sitä nimenomaista ahdistusta, joiden vallassa muutama postaus oli kirjoitettu, en kerta kaikkiaan saanut fiilareita päälle. Hämmentävää. Siis siinä ei ole mitään uutta, että mulla on ollut kriisejä. Nyt en vain pysty muistamaan, miksi.

Kiellän ehdottomasti, että syyllistä voisi löytää peilin kautta.

Hmm. Toisaalta voi olla, että samoja ahdistuksia kuin aiemmin ei ole siksi, että pannuun ottaneet asiat ovat muuttuneet. Tai mulla on löysempi pipo. Tai jotain. Ukkoperäinen ahdistus, jonka perimmäinen syy on varmaan joku kiintymys/kiinnittymissuhdetrauma, laktoosi-intoleranssi tai muu puolimielisyys on kääntäen verrannollinen tapaamisten tiheyteen.

(Ahdistus lisääntyy eksponentiaalisesti, ei lineaarisesti. Luulen kummiskin ettei äärettömyyteen, koska muuten polla räjähtää. Niin, ja jostain syystä keittiötyökaluista suurinta läheisyyttä tunnenkin painekattilaan (snelkookpan). Se toimii suunnilleen samalla periaatteella kuin minä.)

Niin, ja viime aikoina me olemme luullakseni olleet enemmän yhdessä kuin kesällä. Luullakseni. Tai sitten mä olen alkanut uskoa siihen valheeseen väitteeseen etteivät ihmiset muka lakkaa olemasta sillä siunaamalla kun ne lakkaavat siintämästä taivaanrannassa.

Se kutaleen tekele, jota neuleeksikin kutsutaan, piti purkaa. Yritän tehdä pyöröpuikoilla villapaitaa, mutta pyöräytin kudelman vahingossa kerran ympäri. Tällä kertaa en jaksanut niin persoonallista toteutusta, että paidan helmassa olisi "jännittävä" kieppi heti alkuunsa. Loivasti sadatellen revin kaiken alkutekijöihinsä, loin silmukat ja tein pari kierrosta. Samalla pienensin kokoa. Villaneulehan sinkuu (suom. venyy), eikö vain?

Alavia maita on viime päivinä kuohuttanut uutinen pienen 8-vuotiaan pojan murhasta.

Kotimaan uutisista merkittävimmät tuntuvat taas vaihteeksi liittyvän joko Mr Valjakkalaan, BB:n voittajaan tai Kestojulkkiskokelas Kuroseen.

Seuraavaksi uniosastoon:

Viime öinen känninen uni oli pitkästä aikaa jollain tavalla tosi lohdullinen, vaikka siinä tapahtuikin kummia, kuten esim. koulurakennukseni luhistui kasaan kuin WTC ikään. Tosin syynä rakennusvirhe, ei terrorismi.

Unessa kuljetin Poikaa joka puolelle pulkassa ja olin tosi iloinen ja huojentunut siitä, että sain hänet näppärästi mukaan. Sen sijaan, että hän siis olisi sitonut mut yhteen paikkaan, sain hänet liitettyä elämääni keveästi ja helposti. Pulkka kulki kuin jäällä tai pakkaslumessa, eikä ollut taakkana edes portaissa. Koulurakennuksen sortumisestakin selvisimme hengissä. Aavistin vaaran ajoissa, tempaisin kiinni pulkan narusta ja juoksin ulos.

Yleensä unissa olen vain pinteessä, joista selviydyn nipin napin, yleensä tuurin ja nopeiden kinttujen ansiosta. Tai en selviydy, vaan pinnistelen itseni hereille ollakseni ahdistunut jonkin aikaa ja nukahtaakseni uudelleen. Viime yönä olin tosi kekseliäs, rauhallinen ja järkevä. Heh.

Huomenna pitäisi tehdä päivähoidon kuntoutussuunnitelma. Mutta kun ei kiinnosta. En halua. En ala. Ihan jees varmaan, jos olisin joskus ollut tilanteessa, jossa ko sessioilla olisi ollut jotain myönteisiä seurauksia. Kenties jos olen mahdollisimman negatiivinen, koen iloisen yllätyksen?

Kohta on aika taas mennä unten maille.

Sitä ennen vietän pienen tuokion miettien sitä, kumpi nostaisi paremmin ehkäpä juuri tämän nimenomaisen päiväkirjan tasoa: Se, että alkaisin kirjoittaa nasevia kommentteja päivän polttavista uutisista vai se, että vain vaihtaisin kirjoittajaa?

Ei hyvä luoja, nelkussa alkoi chatti.