Seitsemäskymmenesensimmäinen

En muuten imuroinut silloin taannoin, enkä ole imuroinut viimeisen parin viikon aikana kertaakaan. Keittiön lattia on melko tahmainen ja siinä on kiva kirjo erivärisiä länttejä, sen lisäksi murusia, jotka tarrautuvat kiinni paljaaseen jalkaan ja kulkeutuvat huoneesta toiseen.

Olen kyllä kovasti MIETTINYT imurin esille ottamista, mutta se on jäänyt. Ehkä tänään tai huomenna voisi kunnostautua. Huomattavasti kiinnostavampaa puuhastelua on ollut kalustuksen uudelleenjärjestely sekä verhojen vaihtaminen.

En todellakaan ole mikään ehtoisan emännän prototyyppi (= henkilö, joka vaihtaa säntillisesti vuodenaikojen mukaiset verhot sekä henkeen sopivat uudet pöytäliinat keittiön pirttipöytäänsä, sekä leipaisee maukkaat vierasvarat pakkaseen.) Silti joskus on ihan hauska sekoilla sisustuksen kanssa, ts. vaihtaa kaikenlaisten esillä olevien mauttomien tavaroiden paikkaa keskenään.

Riivin alas olkkarissa olevat kirkkaan oranssit verhot alas (lempparini) ja suunnittelin niiden viemistä pesulaan. Alkoivat olla täynnä omituisia tahroja. Ei hajuakaan, mistä moiset ovat tulleet. Ripustin tilalle sellaiset varsin säädyllisen näköiset vaaleat, hempeäkuvioiset (= hillittyjä sinertäviä neliöitä valkoisella pohjalla) valoverhot. Eilen illalla ne vielä näyttivät siedettäviltä, mutta tänä aamuna valuessani keittiöön tulin pahoinvoivaksi.

Olen varmaan ennenkin vaahdonnut, kuinka masentumiseen taipuvaisena ja suisidaalisena ihmisenä ahdistun skandinaavisista interiööreistä. Eilen hetkellisen mielenhäiriön vallassa ajattelin, jos olisin vihdoinkin kasvanut ihmisenä ja hyväksynyt tämän sisustustrendin "valkoinen-valkoinen-valkoinen-vaalea puu-harmaa-harmaansininen-beige-valkoinen-valkoinen-valkoinen".

Ei, tulen siitä vieläkin pahoinvoivaksi. Paitsi en toisten kotona. Se on ihan virkistävää. En vain halua raahustaa omassa kodissani aamulla makuuhuoneesta olkkariin ja keittiöön huomatakseni, että ulkona harmaa taivas valuttaa vesipisaroita, räntää tai jotain muita hiutaleita. Ja sisällä sama väriskaala jatkuu.

Kaipaan jo oransseja verhojani, vaikka ne eivät ole vielä matkanneet minnekään eteisestä. Soitin äidilleni ja tiukkasin, olisiko heillä tarjota hätäapua värinpuutteeseen. (Mahdollisesti).

Värit ovat mulle tosi tärkeitä, en osaa sanoa miksi. Lapsena tykkäsin järjestellä vahaliituja ja tusseja yhä uudestaan ja uudestaan erilaisiin yhdistelmiin. Mietin, onko parempi, että pastellisävyt ovat omassa lajissaan, vai kuuluuko vaaleanpunainen punaisten joukkoon (entä oranssi?) tai vaaleansininen sinisen viereen (entä lila?). MIetin, mitä eroa on sinipunaisella, violetilla ja lilalla. Onko purppura punaisempi kuin sinipunainen, ja kuinka paljon?

Keräsin lasikuulia, en käyttääkseni niitä, vaan katsellakseni värejä. Jos jalassani oli kauniin väriset kengät, oli koko päivä pelastettu. Muistan yhdet sellaiset punaruskeat saappaat, jotkat olivat mielestäni ihanat, vaikka olivatkin vähän liian pienet, talvella aivan tajuttoman kylmät ja sitäpaitsi olin potkinut kärjistä nahankin rikki.

Muistan myös, että jos joskus isä osti värikkäitä kukkia äidille, ajattelin, että koko päivä tulee olemaan iloinen. Voin aina mennä katselemaan kukkia ja ihastelemaan niitä, jos vaikka tulisikin paha mieli jostain, tai olisi muuten tylsää. (Aika usein oli).

No niin.

Ennenkuin tämä alkaa mennä pateettiseksi menneisyyden kaiveluksi, taidan lopettaa. Sitä paitsi Pikku-Ukkokin on aika huoltaa.

Ja sen imurin voisi ottaa esille.

Muoks.

Olen seurannut tätä blogia jo pidemmän aikaa.

Ja kas, kuin tilauksesta, Ukko laittoi viestin ihan kauppakeskuksesta, että nyt hän ja lapsetkin - ihan matin kaa.

Mikä skandaali!