Seitsemäskymmenestoinen

Polkataanpa sekavasti, jaaritellen ja epäloogisesti pomppien äitiydestä. Jollei tämä olisi niin pitkä vuodatus, järjestelisin sitä, jakaisin vielä uudelleen ja poistaisin toistoja. Epäloogista, eikö totta. Onneksi tämä on vain blogi.

Varoitus!

Sisältää omaelämäkerrallista oksentelua!



OSA 1: GENESIS


Olen ollut äiti vuodesta 2002 lähtien. Äidiksi tuleminen on kuulunut minulla aina niihin asioihin, joita en ole juurikaan edes kyseenalaistanut. Olen aina halunnut tulla "jossain vaiheessa" äidiksi. Jo pienenä tyttönä mietin omalle äidilleni ääneen, miten tulen toimimaan omien lasteni kanssa. Käsittelin asiaa enimmäkseen äitiyttä miettien imetyksen kestoa, päivähoitoa ja kurinpidollisia menetelmiä.

En muista, millä sanoilla oman äitini kanssa jutustelin, mutta sen tiesin jo varhain, että äitini oli imettänyt minua 3 viikkoa. Pidempään hän ei halunnut, koska koki sen liian sitovaksi ja halusi öisin päästä "helpommalla". "Pullosta lapsi juo nopeasti ja nukahtaa saman tien", oli ohjeistus minulle, tulevalle äidille, ikä n. 5-8v.

Kasvatuksen tavoite oli minusta selkeä: saada lapsesta mahdollisimman omatoiminen, itsenäinen, reipas, joka ei turhia valita. Ja siinä missä muiden kakarat ovat kiukuttelevia, ärsyttäviä, kaoottisia, taitamattomia, lapsellisia ja ällöttävän paapottavia, oma lapsi täytyy valjastaa jo varhain pitämään mölyt mahassaan ja näyttämään vain aurinkoisen puolen. Se, mistä teknisesti ottaen suoriutuu (vaikka sitten vähän pinnistellen), on suoriuduttava ilman vinkumisia. Temppuilu on manipulointiyritys tai infantiilia manifestointia. Infantiili on jotain lapsiin liittyvää, eli typerää ja ällöttävää.

Vanhempani näet opettivat auliisti minua analysoimaan kaikkia reaktioitani. Jos olin vihainen, piti miettiä, miksi. Jos olin hankala, sille oli joku vierasperäinen termi, kuten manifestointi. Syyt näihin kaikenlaisiin "infantiileihin" ja muuten epäsopiviin tunteisiin piti aina ruotia. Kun ne oli ruodittu, tämän minun "pikku ongelmani" piti poistua. "Lapset kaipaavat huomiota töiden jälkeen" -lauseella oli kaikkien hiljaisesti tunnustama jatko, "Ja koska me tämän tiedämme, niin sinun, eikös vaan, ei tarvitse sitten olla niin hankala, koska sinä olet niin kypsä, etkä ollenkaan sellainen ällöttävä kuin lapset yleensä ovat".

Tällä taustalla mietin siis jo hyvin varhain tulevan katraani kasvatusta ja kehitysvaiheita. "Minun lapsistani tulee todella älykkäitä ja taitavia", ajattelin. He eivät tarvitse liikoja huomiota, vaan he menevät jo heti vauvoina päivähoitoon. Ja heistä tulee hienoja ja itsenäisiä, paljon parempia kuin kenenkään muun lapsista, pohdin hätnäppiä kouluikäisenä.

Äitini sanoi joskus syyllisyydentuntoisena, että hänestä tuntuu pahalta, että on joutunut laittamaan minut jo parin kuukauden ikäisenä hoitoon. "Älä välitä, äiti, minä tekisin omien lasteni kanssa juuri samalla tavalla", yritin lohduttaa. Äidillä ei saa olla paha mieli.

Mielikuvani äitiydestä oli yhdistynyt teräksiseen kestävyyteen, kaikesta selviämiseen ja itsenäisyyteen. Lapset edustivat kaaosta, joka saatetaan hallintaan. Tämän jälkeen heistä tulee mainioita huolten kuuntelijoita ja kypsiä mielipiteitä esittäviä seuralaisia.

Äitiyteen liittyvien mielikuvan rinnalla ei koskaan ollut miestä, lapsen isää. En ajatellut isän roolin olevan kovin merkittävä, en vaimon enkä lasten elämässä. Isät olivat epäluotettavia, heikkoja ja arvaamattomia. Toisinaan ihan mukavia, mutta eivät millään tavalla turvallisia. Helposti korvattavissa. Mieluusti saivat pysytellä vaikkapa reissutöissä ja lasten siittämisessä. Sille tosin en kovin montaa ajatusta uhrannut, se oli "jotain likaista ja ällöttävää, jota kunnolliset ihmiset eivät missään nimessä". No eivät ainakaan NAISET. Yäk, yäk, yäk ja yäk.

Myöhemmin äitiyteen alkoi liittyä muitakin mielikuvia. Äidit - omaa rakasta äitiäni lukuunottamatta - olivat ällöttäviä, luutuneitä, typeriä, kanamaisia, hysteerisiä ja epäluuloisia kotkottajia. Jotka pelkäävät koko maailmaa niin paljon, että näkevät mörköjä kaikkialla.

Oma äitini ei minua juurikaan maailman vaaroista varoitellut. "Sinä olet järkevä, toisin kuin siskosi, hänestä sai aina olla huolissaan", äiti sanoi. Väärässähän hän tietysti oli, mutta melko hyvin sain myöhemmässä teini-iässä sekä aikuisuudessakin pidettyä kaikki sekoilut salassa. Viimeiseksi kuitenkin halusin tuottaa pettymyksiä vanhemmille, joten pidin itseni aina jossain ruodussa, vaikkei se ehkä ihan aina siltä vaikuttanutkaan.

Mielikuvani äitiydestä pysyi aikalailla tällaisena kaksijakoisena aikuisuuteen asti. Toisaalla oli sellainen itsenäinen äiti, joka on yhtä itsenäisen lapsensa kanssa - ja toisaalla taas ärsyttävä hysteerinen kanaemo, joka on paitsi tyhmä ja ilkeä, myös epäluuloinen kaikkea vierasta kohtaan. Toisaalta pirtin seinien sisällä kuitenkin passaa miestään - ja paapoo lapsistaan kummallisia, umpimielisiä vätyksiä. Taivas tietää, mistä tämä jälkimmäinen mielikuvani on noussut. Ehkä kultaseni, armahaiseni ja rakkauteni Ukko voi sitä yrittää tulkita tämän ykäyksen luettuaan. Hän kun kuitekin on minua lähinnä.

(Asiasta viidenteen: Lämmitin äsken Campbellin tomaattikeittoa, joka maistuu aivan ihanalta! Suosittelen, jos einekset ovat lähellä sydäntä!)



OSA 2: SODOMA JA GOMORRA, ELI NUORUUS JA HUORUUS


Ikäisistäni kavereista aniharvasta tuli äiti ennen minua. Sisareni sai esikoisensa kun olin 13v, seuraavat kaksi syntyivät tästä reilun neljän vuoden sisällä. Veljestäni tuli isä vuosi siskoni kuopuksen synnyttyä. Yhden hyvän kaverini äidiksi tulon kipuilua sain seurata enemmänkin.

Satuimme molemmat olemaan samana ajankohtana työttömiä ja pohdimme kovasti, mitä haluaisimme tehdä. Vaikka minulla oli kohtuullisen siedettävät paperit lukiosta, en päässyt niillä opiskelemaan edes niihin opistoihin, joihin olin hakenut. Yliopiston pääsykokeissa pääsyraja oli horisontissa. Olin kai aika masentunut, enkä siksi pystynyt keskittymään lukemiseen. Olin väsynyt olemaan pärjäävä. Tai oikeammin, olin pärjännyt ympäristössä, jossa ei ollut liikaa liikkumavaraa. Mutta kun olisi pitänyt luoda itselleen uudet kuviot ja päiväjärjestys, olin aivan hukassa. Kaikki tuntui liian vaikealta, suorastaan mahdottomalta. En ymmärtänyt, mitä minun olisi pitänyt tehdä. Miten ihmiset pärjäävät?

Se ainut kaverini, joka opiskeli yliopistossa, kävi säännöllisesti Amsterdamissa panemassa "jotain tyyppejä" ja veteli vapaa-aikanaan viinaa, kokaa, essoa, pilveä ja mitä nyt saikaan käsiinsä. Mä kun vähän jänistin kaikkia huumeita, musta ei sillä lailla KUNNOLLA ollut hänen kaverikseen. Viinaa kyllä yritin parhaani mukaan juoda, mutta yleensä aloin yrjötä tai sammuin siinä vaiheessa, kun olisi pitänyt riemun revetä. Huono pää, huono, huono. Kaverinillani sen sijaan siinä vaiheessa oli aina joku säätö menossa... (Se oli meidän mielestä suositun naisen merkki - menee ja panee, panee ja menee. Ja minä vain sammuin ja oksensin, aneemista, eikö vain?)

Nyt lähti ajatus viemään kauas, mutta palatkaamme takaisin tarinaan:

Koska päivissä ei ollut pakollista struktuuria, lorvailimme illat baareissa, emme juomassa vaan tappamassa aikaa. Ja nyt puhun siitä samasta tyypistä, jonka kanssa olimme työttömiä. Eräänä iltana menimme ravintola Arkkuun hengaamaan, ja tapasimme siellä pari vähän vanhempaa jätkää. Me olimme selvinpäin ja niin olivat hekin. Ravintolan sulkemisen jälkeen päätimme käydä kahvilla jollain huoltiksella, ostaa kaljaa Keimolan Kesoililta heti seitsemältä ja lähteä sitten jatkoille toisen kämpille, Herttoniemen nuorisohotelliin.

(Voi jee, mikä paikka)

Kaverini ihastui kovasti tähän toiseen kundiin, tunne vaikutti olevan molemmanpuolinen. Kahden kuukauden kuluttua hän teki positiivisen raskaustestin. Se muutti ystävyytemme täysin toisenlaiseksi ja päätti tämän haahuilun aikakauden. Minä hommasin töitä, kun taas kaverini keskittyi parisuhteen luomiseen kasvavan mahansa vieressä. Olimme melko nuoria, minä 21v ja kaverini 22v.

Mietimme kovasti, voiko äiti olla seksikäs ja seksuaalinen. Saako vain nuori synnyttämätön tyttö olla viehättävä? Entä jos onkin äiti? Onko silloin auttamattomasti pilallinen ja elähtänyt? Säälittävä? Kysyimme kauhuissamme satunnaisilta pojilta (/miehiltä), voisivatko he kuvitella panevansa ÄITIÄ, siis ei omaansa, vaan äiti-ihmistä. Vai olisiko se ihan todella ällöttävä ajatus, kun vaginastakin on tullut ulos vauva - ja sitä rataa. Olimme kollektiivisessa paniikissa.

No siis aina siihen asti, kunnes kaverini vauva syntyi ja hän sitten todella oli peruuttamattomasti hoivaava äiti. Ruodimme avomielisesti hänen ja aviomiehensä (häät järjestettiin kaiken kunniallisuuden säilyttämiseksi) petielämää. Tarkoituksemme oli tällä pohdinnalla todistella, että äitiyden EI tarvitse merkitä seksuaalisuuden hylkäämistä. Koimme, että tämä kannattaa todistaa itselleen aloittamalla mahdollisimman pian yhdynnät synnytyksen jälkeen. Mieluiten jo laitoksella, mikäli vain sairaalan tilat sen sallivat.

(vähänpä tiesin!)

Noin 25-vuotiaana aloin kaivata omaa lasta ja äidiksi tuloa. Dumppasin poikaystäväni, joka olisi halunnut kanssani vakinaiseampaa suhdetta, mutta jota en mm. hänen alkoholiongelmiensa ja muutamien muiden syiden vuoksi oikein kokenut soveliaaksi isämateriaaliksi. 26-vuotiaana olin melkein paniikissa. Ei edelleenkään sopivaa kumppania, jonka kanssa olisin voinut suunnitella tulevaisuutta.

Ajatukseni äitiydestä olivat pehmentyneet aika paljon, mutta en vieläkään, ikinä, pystynyt kuvittelemaan miestä rinnalleni ja lapsen isäksi. Vaikka halusin lasta, en käsittänyt parisuhteista oikein yhtään mitään. Ne vaikuttivat lähinnä sellaisilta kummallisilta kokoonpanoilta, joissa on yksi vapaamatkustaja (mies) ja yksi orja (nainen). Vapaamatkustajalla on kaikki oikeudet kaikkeen, orjalla ei oikeutta mihinkään, paitsi passaamiseen.

Jossain vaiheessa aloin seurustella Pojan isän kanssa. Se oli suhde, joka olisi kannattanut jättää väliin. Se oli epäterve kokoonpano molemminpuolista riippuvuutta ja valtataistelua. Tällä hetkellä en käsitä enää, miksi olimme yhdessä. Jälkikäteen on helpompi ymmärtää, että se, mikä tuntui Pojan isän kanssa harmoniselta taivaalta, oli sellaista, mitä "normaalisti" ihmiset kutsuvat tavalliseksi harmaaksi arjeksi. Fyysinen väkivalta ei kuitenkaan ollut missään osassa suhdettamme.

Tai no, se tulee mieleen, että Pojan Isä EI ollut passattava. Pikemminkin niin pärjäävä, pystyvä ja itsenäinen, ettei tarvinnut naista välttämättä yhtään mihinkään muuhun, kuin siihen yhteen. Eikä siihenkään mitenkään kovin kipeästi.


Olin 27-vuotias kun tulin raskaaksi. Se oli järkytys. Järkytys siksi, että tajusin, kuinka hirvittävän väärään suhteeseen olin lasta synnyttämässä. Tajusin yhtenä väläyksenä, kuinka onnellinen olisin voinut raskaaksi tulosta olla melkein missä tahansa toisessa parisuhteessa. Käsitin kyllä heti, että se oli meidän väliltämme ohitse sillä hetkellä, kun vatsa alkoi kasvaa. Aborttia en kuitenkaan harkinnut. Ajattelin, että kyllä tässä pärjätään. Isoisäni äiti jäi kymmenen lapsen kanssa yksin, kun mies lähti Michiganiin kultaa vuolemaan. 2000-luvun Suomessa näin tulevaisuuteni huomattavasti valoisampana kuin rutiköyhän körtti-isoisoäitini elämän 1800-luvun lopun Kauhajoella.

Yllättävää kyllä, kun parisuhdetta ei enää ollut, pystyinkin kuvittelemaan itseni, ainakin mielikuvissani, sekä äitinä, että puolisona. Raskauden aikana tosin ei tarvinnut totutella kuin toiseen rooliin. Muistan kuitenkin, ettei sekään aivan helppoa ollut. Kun Poika syntyi, äitinä olo tuntui yhtäkkiä maailman luonnollisimmalta asialta. Vaikka oma äitini olikin kannattanut itsenäisyyttä ja vaivattomuutta, hän oli kuitenkin vallan turvallinen äiti. Eikä sen roolin ottaminen tuntunut yhtään hankalalta.



OSA 3: VAMMAISUUS


Jossain vaiheessa pojan vammaisuus alkoi tulla melko selväksi. Se ei ollut helppoa hyväksyä, varsinkin kun kaikki oli niin epämääräistä. Alusta asti olin kuitenkin jostain syystä ollut sitä mieltä, ettei kaikki ole aivan kohdallaan. Se oli tuottanut ahdistusta, jota välillä olin sitten tulkinnut milloin milläkin tavalla. Pahimmillani pelkäsin, että olin jollain tavalla omalla käytökselläni ja "huonolla äitiydelläni" tuhonnut lapseni tulevaisuuden.

Jossain vaiheessa stressasin itseäni näillä äitiyden kummallisilla suoritusvaatimuksilla, "jos lapsi ei ole xx mennessä oppinut xx, niin..." Missään vaiheessa en pysähtynyt miettimään sitä, että entäs sitten? Entäs sitten, jos lapsi ei esimerkiksi IKINÄ opi tekemään jotain? Loppuuko maailma siihen paikkaan? Suistuuko radaltaan? Joudunko neuvolassa nuhteluun? Jossain vaiheessa olin todella epätoivoinen siitä, ettei kehitystä tuntunut tulevan yhtään, vaikka mitä yritin tehdä.

Epätoivon syövereissä näin edessäni tilanteen, jossa Poika yhtäkkiä vain kouristaa, menee tajuttomaksi ja kuolee pois. Kornia tietysti, mutta eräänä päivänä Poika todella kouristi, verivana valui suusta ja sen jälkeen koko vartalo valahti veltoksi. Katsoin kasvojen ihoa, kokeilin pulssia ja soitin ambulanssin. Epilepsiakohtaus. Se tästä vielä puuttuikin.

Äitiyteen kasvaminen tuntui luonnolliselta, mutta vammaisen lapsen äidiksi kasvaminen onkin ollut paljon vaikeampaa. Lapsena omanarvontuntoni oli hyvin pitkälle itsenäisyyden ja näppäryyden varassa. Minä itte! MINÄ! Lapsellani voi olla omaa motivaatiota, mutta itsenäistä hänestä ei koskaan voi tulla. On ollut tosi vaikea kasvaa, vaikkakin pikkuhiljaa, siihen, että oma lapsi on tavallaan siis sen oman ihannelapsen täydellinen vastakohta.

Tietysti jokaisen äidin (tai isän) on syytäkin luopua ihannelapsen käsityksestään siltä osin, että osaa kohdata lapsensa sellaisena kuin hän on. Ei sinä ihannekuvana. Kuitenkin vammainen lapsi (varsinkin näin vaikeavammainen), on AIVAN tuntematon maaperä. Saa olla äiti, lääkäri, sairaanhoitaja, fysioterapeutti ja toimintaterapeutti, vaikka ei erityisesti näitä rooleja haalisikaan itselleen.

10 vuotta sitten pahinta, mitä ajattelin voivan tapahtua perheelle, oli vammaisen lapsen saaminen. En millään voinut käsittää, miten vanhemmat voivat pitää "sellaista" kotona. Vammaisella tietysti itse tarkoitin lähinnä sellaista CP-vammaista henkilöä, jolla ehkä on pakkoliikkeitä, yläraajat vääntyneet, puhe, mikäli sitä on, epäselvää ja takeltelevaa. Näin vain raajarikkoisen hahmon, joka vaatii jatkuvaa palvelua.

Nyt näen oman lapseni kasvavan "juuri sellaiseksi vammaiseksi", oikeastaan vielä pahemmin vammaiseksi kuin olisin ikinä voinut kuvitellakaan. Se on toisinaan tuskaista ja turhauttavaa. Lähinnä silloin, kun tietää, että jotain on ehkä vialla, mutta kun ei tiedä mitä. Harvoin näen Poikaa vammaisena, näen vain Pojan. Raskainta on ajatella tulevaisuutta. Poika kasvaa koko ajan, eikä ainakaan tule helppohoitoisemmaksi. (Ja minä haluan vielä lapsia...)



Vammaisen lapsen äitinä tunnen tällä hetkellä, että äiti-identiteettini on muuttanut aika paljon muotoa. Pojan kanssa huolet ovat aivan toisenlaiset kuin tavallisten lasten kohdalla. Poika toki on aivan eri tavalla ihmisten armoilla, joten toivon hänelle kovasti parasta mahdollista hoivaa kodinkin ulkopuolella. Kaikkeen en kuitenkaan voi vaikuttaa, enkä kaikesta ottaa syyllisyyttä. En ole kaikkivoipainen. Pahoja asioita voi tapahtua, vaikka istuisin vieressä (pojalla oli kerran myrkytys lääkkeestä, enkä edes huomannut sitä, vaikka olin läsnä koko ajan).

Myös se, mihin tämä vammaisen lapsen äitiys on vaikuttanut, on suhde omiin vanhempiini. Ennen pojan syntymää tunsin loitontuneeni melko paljonkin vanhemmistani. Suunnittelin, että kun lapsi on syntynyt, se muuttaa peruuttamattomasti minut äidiksi ja aikuiseksi sukupolvien ketjuun. Niin ehkä kävikin, mutta varsin toisella tavalla.

Suhteessa äitiini minä määrään sen, mitä Pojalle tehdään. Minä olen usein ainoa, jolla on mitään hajua siitä, mikä kumma onkaan taas kyseessä, jos jotain poikkeavaa tulee esiin. Äitini on kuitenkin ainut, joka tarjoaa hoitoapua - jos jätetään päivähoito ja tilapäishoito pois. Tiedän, että normaalisti lasten kanssa ei apua ole tämänkään vertaa, mutta normaalien lasten kanssa vaikuttaa kuitenkin huomattavasti helpommalta esim. liikkua paikasta toiseen.

Mutta tiedänkö minä kuitenkaan OIKEASTI, millaista on olla normaalien lasten kanssa?



Tavallaan tunnen, että äitiyteni on jäänyt kokemukseksi vauvan hoitamisesta. En ole äitinä päässyt kasvamaan sellaisia kehitysvaiheita, kuten uhmakaudet. Pystyn hämärästi muistamaan, millaisista asioista olen suoriutunut missäkin vaiheessa, mutta muisti ei ole aina kovin luotettava. Tunnen yhtäkkiä olevani se 5-8 vuotias lapsi, joka äidin kanssa käsikynkkää hoitopaikasta kävellessä julisti, miten OMAT lapset tulevat olemaan TOSI itsenäisiä ja näppäriä. On IHAN TYHMÄÄ olla riippuvainen. PITÄÄ jaksaa, pitää olla pärjätä.



Ukon lapset ovat alle kouluikäisiä. Keskustelemme usein siitä, mitä lapset tekevät itse, missä tarvitsevat apua, mitä ongelmia on ollut arjessa. Huomaan helposti olevani, ainakin ajatuksissani, melko tiukka. Jossain vaiheessa tunsin olevani paljon pehmeämpi. Vai onko se vain niin, että eri ikävaiheiden tarpeisiin kasvaisi aivan eri tavalla, jos voisi kasvaa samaa jalkaa lapsen kanssa?

Viime aikoihin asti olen usein puhunut siitä, että "sitten jos joskus saan sen toisen lapsen". Olen kuitenkin kokenut ajatuksen hankalaksi toteuttaa. Häilyvä ajatus on alkanut viimeisen kuukauden aikana kirkastua ja tulla mahdollisuuksien ulottuville. Vaikea tällaista ajatusta ja haavetta on kuitenkaan järkiperäisesti perustella, enkä tunne sitä velvollisuudeksenikaan.

Vielä en ole mielessäni ratkaissut sitä, miltä tuntuisikin olla sekä äiti että vaimo. Ehkä sekin vielä joku päivä onnistuu. Vielä jokin aika sitten en olisi voinut kuvitella itseäni ihan oikeasti perustamaan muuttavani miehen kanssa yhteen. Suunnittelemaan muuttoa, ja viimein toteuttamaan sitä. En ole koskaan elämässäni ollut sellaisessa tilanteessa, vaikka olenkin miesten kanssa asunut (he ovat yleensä majailleet luonani, viimeisintä exää lukuunottamatta). Olen jotenkin aina ajatellut, että sellaiset yhteen muuttamiset ja tulevaisuuden haaveet kuuluvat AIKUISILLE IHMISILLE, eivät minulle.

Pystyn kuvittelemaan itseni siis äidiksi, mutta itsetuntoni kumppanina tai puolisona on vielä häilyväinen. Jotain aavistuksia minulla kuitenkin on. Uskon pystyväni kasvamaan vielä niihin saappaisiin. En ole lainkaan varma, miten hyvin olisin sopeutunut nuorempana rooleihin. Kenties kitkutellen ja kivualiaasti. En tiedä.



OSA 4: LOPPUOKSENNUS


Silläkin uhalla, että tästä tulee aivan käsittämätön kokoonpano kummallista sontaa, jatkan vielä vähän tästä roolijutusta.

Joskus, jos paljon lukee erilaisia juttuja, mielipiteitä ja kommentteja netistä, tulee sellainen vaikutelma, että ihmisen pitäisi olla hirvittävän kypsä kaikilta mahdollisilta osa-alueilta äidiksi ryhtyessään.

Ainakaan äidiksi ei saa ryhtyä, jos yhtenä draivina on työn vieroksuminen, tai jonkinlaisen lisäajan halajaminen tulevaisuuden suunnitelmien toteuttamiseen. Sehän nyt on käsittämättömän rikollista! ENSIN pitää olla kunnossa opiskelijaidentiteetti, sitten työidentiteetti, sitten limittäin ja lomittain parisuhdeidentiteetti, suhde naiseuteen ja omaan äitiin ja jadajadajadajadajaajaa. En tiedä miten tärkeää sitten kuitenkaan enää on se, löytääkö itsestään äitiyden roolin. Vai onko se sellainen, jonka on ihanpakkotulla, jos nyt on äidiksi ryhtynyt.

(Vai voiko ajatella, että vaikka olisi kaikinpuolin muuten sopeutunut rooleihin, niin äitiys olisikin äitinä juuri se kannatteleva juttu, joka ei "saisi" kovin pahalta ja luonnottomalta tuntua? Voisiko ajatella, että sellaisesta ristiriidasta voi tulla... vaikka masennusta? Yleensä ihmiset kuitenkin haluaisivat olla hyviä vanhempia, kun kerran ovat, ja haluaisivat kokea sen myönteisenä roolina.)

Minä tulin äidiksi aikana, jolloin en voinut kuvitella itseäni kovin hyvin vaimoksi, perheenäidiksi enkä vakituiseen työhön. En myöskään opiskelijaksi (vaikka aloin opiskella raskausaikana). Mielestäni olen ÄITINÄ pärjännyt melko mainiosti. se, että olen mielessäni aina kammonnut sellaista "perhepakettia", enkä koskaan ole unelmoinut häistä, ei ole estänyt minua näkemästä itseäni äitinä - ja toteuttamasta tätä puolta itsestäni varsin tyydyttävällä tavalla.

Ukon myötä kammoni "perhepakettiin" on kutistunut melko minimaaliseksi. Noita muita edelliseen lauseeseen kuuluvia jutskia en ole vielä uskaltanut ajatella. Ne on vähän pelottavia, sellaisia isojen ihmisten asioita.