Kuudeskymmenes

Lapsuuteni tylsimmät muistot liittyvät tenavalaumassa television katselemiseen.

Vuosi on ehkä 1977, istun kolmen muun tenavan kanssa sohvalla. Valot pimennetään, lapset komennetaan olemaan hiljaa. Voi hyvä luoja, nyt se kärsimys alkaa, mietin. Silmiä särkee jo siinä vaiheessa, kun iänikuinen Lassie kirmaa vihreällä niityllä.

Koko ohjelman katselun ajan muut tenavat ovat hiirenhiljaa. "Hyss", sanotaan, kun yritän puhua. Inhoan televisiota, inhoan Lassieta. Inhoan sitä, että pitää istua paikoillaan pimeässä huoneessa, kun haluaisin mennä ulos leikkimään. Haluaisin pomppia, loikkia ja kiljua ja leikkiä. Siskoni mukaan juoksin ja kiipeilin aina.

En ymmärrä juonesta mitään. Koira on söpö, mutta ei sitäkään jaksa töllätä ikuisesti. Lassien paras puoli on se, että se loppuu.

Noin 12-vuotiaana alan kaveerata luokkatoverini K:n kanssa. K soittaa pianoa ja rakastaa televisio-ohjelmia, kuten Brady Bunchia, jota ajetaan ulos Sky Channelista. Vieläkin päässäni soi, ei Brady Bunch, vaan erään ompelutarvikeboksin, Home Chestin, mainos. "Needles, thread, tape measure... pins must be somewhere around here...".

K on kiva kaveri, mutta haluaa, että minä kuuntelen hänen pianoläksynsä ja sormiharjoituksensa. Sen jälkeen K haluaa katsoa Brady Bunchin. Minä vihaan sormiharjoituksia ja minä vihaan Brady Bunchia. Joskus pelaan K:n Donkey Kongia, jotta aikani kuluisi paremmin. Kotiin ei viitsi mennä, koska siellä ei ole kuitenkaan ristinsielua ennen kuutta-seitsemää-kahdeksaa illalla.

Pari vuotta myöhemmin alan luuhata talleilla. Joskus joku kaveri haluaa, että tuijotan ratsastustuntia hänen kanssaan. Mielestäni se on tylsää, koska haluan tehdä asioita itse, enkä pällistellä kun muut suoriutuvat. Paitsi jos tunti valmennusta tai ratsastajana joku guru, jolta voi jotain oppiakin. Koskaan en oikein innostunut edes ratsastuskilpailuiden seuraamisesta, paitsi ehkä jonkin ison finaalin.

Teininä käyn joskus leffassa, mutta en ole kovin suosittua seuraa, koska en oikein jaksaisi tuijottaa pätkää yhdessä osassa. Enkä varsinkaan vain tuijottaa sitä pätkää, mikäli juoni ei ole aivan ihmeellisen mukaansatempaava tai lyhyt. Vieläkin lähetän usein tekstiviestejä teatterista (puhelin äänettömällä toki) ja huokaan helpotuksesta, kun ollaan puolenvälin paremmalla puolella. Kohta saa taas puhua ja liikuttaa jalkojaan.

Aikusena huomaan, että vuodet eivät ole kasvattaneet minusta intohimoista toisten ihmisten puuhastelun seuraajaa. En tosin kaipaa itsellenikään yleisöä, seuraa kyllä. Ja nyt tunnen uuden koettelemukseni saavan Nintendo Wiin muodon.

Wiitähän voi pelata yhdessä, mutta suuri osa peleistä taitaa olla yksilöpelejä. Siitäkin voi tehdä tietysti enemmän tai vähemmän sosiaalisen tapahtuman, jossa kaikki kerääntyvät television ääreen tuijottamaan ihailevasti, kun yksi *pelaa.

Ahdistukseni nousee jo, ei ihan samalle tasolle kuin Lassien katselussa, mutta ehkä melkein samoihin lukemiin kuin Aaron ykkösen kilkutuksen kuuntelussa.

Joka tapauksessa, näen sieluni silmin, kuinka Nintendo Wii tulee tahdittamaan elämääni aina siihen asti, kunnes joku muu pelikonsoli ottaa sen paikan.

Tai ehkä vihdoin ja vasta dementtinä mummona opin nauttimaan siitä, että minut parkkeerataan jonnekin nurkkaan ihailemaan kun muut tekevät. Silloin pelikonsoli voi olla jopa ratkiriemukkain asia, mitä tiedän, mikäli sitä pelaa joku toinen ihminen. Ääniä en todennäköisesti enää kuule. Ja minä odotan ei-mitään ja katselen, kun en muuta voi. Tai teen kuten isoäitini, ja puren hoitajia. Mumma joutui psykiatriselle. Hän ei ollut edes viimeisinä vuosinaan kovin taitava olemaan oman elämänsä statisti. Oli tosin vielä eläkevuosinaankin pienehkön tuotantolaitoksen toimitusjohtaja, ei hän silloinkaan halunnut siirtyä sivuun.)

(*Pelaamiseen liittyy myös toisenlainen ahdistus kuin vain se tuijottamisjuttu. Pelaamisen ideaanhan kuuluu olennaisesti se, että pojat kokeilevat ja pojat pelaavat. Pojat myös antavat ohjeita tytöille ja nappaavat pelin käsiinsä, jos jossain tulee joku magee tai vaikea paikka. "Kato mä näytän nyt sulle, miten toi hoidetaan". Jos poika epäonnistuu, se johtuu siitä, että peli on vaikea. Jos tyttö epäonnistuu, se johtuu tisseistä, munasarjoista, pimpasta tai siitä, että ylipäätään tytön pitää tuijottaa suu raollaan ja silmät ymmyrkäisinä, kun poika pelaa. Tai ehkäpä siitä, että tytön ei koskaan anneta pelata sitä mageeta tai vaikeaa kohtaa ihan itse, ilman mitään lässytyksiä, ininöitä tai ohjaimen kaappaamista.)

Edit: Siis monihan ymmärtää sen pienen poikaparan tuskaa, joka syntyy siitä, että isä tekee kaiken koko ajan pojan puolesta. Jopa pelaa kentän laidalla enemmän kuin itse poika kentällä. Mutta kun en oikein tiedä, onko tytönkään kohdalla tuo "puolesta tekeminen", aktiivisesta roolista sysääminen sen kannustavampaa/motivoimapaa tai mukavampaa - kuin tuo aktiiviseen rooliin painostaminenkaan.

Ukko sanoo usein selitykseksi naisen/tytön passiiviseen rooliin tyrkkäämiseksi sen, että "moni tyttö tykkää katsella, vaikka esim. poikaystävän futispeliä. ja futarit ovat suosittuja." Lainkaan vähättelemättä sitä, etteikö näin voisi olla (onhan miehissä todistettavasti innokkaita penkkiurheilijoita), olen futarin tyttöystävältä kuullut toisenlaisiakin mielipiteitä. Kuten että kyllä se työstä käy, kun tipulauman kera yrittää seurata kentän laidalla giljoonannen divisioonan ö-luokan pallonpotkimista. Ja koittaa vielä pelinkin jälkeen esittää uskottavasti, että on tehnyt muutakin kuin oikonut ripsaria ja meditoinut itsensä kuuhun.

Edit 2: Tästä tuli nyt taas tällainen sukupuolijuttu. Perimmäinen ajatukseni siinä ei ehkä ole yrittää epätoivoisena vinkua sitä, että miksi meitä naisia aina sorretaan. Vaan se, että yhtäläisyyksiä voi olla enemmän kuin ajatteleekaan. Kuinka moni odottaisi pienen pojan passiivisesti ihailevan siskon pelaamista? Joku voisi sanoa, että eihän se ole hauskaa. No, ei se kaikille tytöillekään ole sitä.

Edit3: Aika sekavaa, eikö? Miksi linkitän tämän sukupuolijutun ja ahdistukseni Nintendo Wiistä johtuu siitä, että tavallaan koen, että naisena minun nimenomaan PITÄISI nauttia siitä, että saan osallistua tytön roolissa tähän katseluoperaatioon. Mutta kun minä en erityisemmin pidä siitä. Lasten peli-innostuksen katseleminen on eri asia, mutta en usko, että ihan kovin montaa kuukautta tai vuotta olen siitäkään imponoitunut.

(Heh, paitsi jos kyseessä olisi oma lapsi. Sehän olisi jo maailman kahdeksas ihme. Siis se pelaaminen ja ylipäätään kaikki.).