Viideskymmeneskuudes

You tube esittää: "Kreatief met Kurk, Les 5: Lijden". Sopii myös hollantia heikosti taitaville.

Katsoimme eilen Ukon kanssa SVT:tä, josta tuli uskomattoman korni, mutta tosissaan tehty askarteluohjelma. Siitä Ukko loihe muistelemaan erästä 90-luvun alkupuolella Hollannissa tullutta sarjaa. Yllä eilen katsomamme pätkä. Suosittelen!

***********

Hyppäys tyystin toiseen asiaan:

Periaatteessa, periaatteesta en pidä toisten ihmisten valintojen arvostelemisesta, edes blogissa ja kaikkein vähiten julkisesti, blogissa. Ja nyt rikon itseäni vastaan. Selasin tässä hetki sitten suomenkielisiä uutisotsikoita ja silmiin hyppäsi lause M-E Hytösen kolumnista IL:ssä: "Kaikki tietävät myös, että Forsiuksen elämä on välillä ollut raskasta, koska eron jälkeen hänellä ei ollut kuukausiin edes omaa asuntoa."

Asiaa tarkemmin tuntematta lainkaan, epäilen syvästi, että Mr Harkimo olisi paiskannut 6kk lapsensa äiteineen asunnosta pihalle. Aloin miettiä tuntemiani avioeroja. Useimmissa tapauksissa, vaikka kuinka veemäiseltä se olisi tuntunutkin, eroava pariskunta on sietänyt toistensa läsnäoloa siihen asti, kunnes toisenlainen asumisratkaisu on löytynyt. Näin ainakin siinä tapauksessa, että perheessä on lapsia. Ukolla meni aikaa reilu puoli vuotta ulos muuttamiseen, tänä aikana pedattiin elämää siihen malliin, että ainakin lapsilla on hyvä olla, vaikka aikuisilla olisikin kipeä tilanne.

Puolivuotias vauva ei tietenkään kovin paljon kysymyksiä esitä siitä, miksi ympäristö vaihtuu tavan takaa, jos se nyt ylipäätään on kovin usein vaihtunutkaan. En väitä, että tästä kohtalosta lapselle on ns. ikuisia traumoja syntynyt. Omien vanhempien tai oman äidin luona yöpyminenhän voi olla melko kätevääkin, koska siinä saattaa saada itselleen vähän sitä omaa aikaakin. Ja ymmärtäähän sen, että jos on ero meneillään, on sen tuoreen exän mulkoilu aika inhottavaa.

Mutta miten olen tulkitsevinani tekstistä (niin, kävin lukemassa saman myös yksinhuoltajan päiväkirjasta) jotain sellaista henkeä "olimme niin urheita, ei edes kattoa pään päällä vaan raahustimme ovelta ovelle kuin karjalan evakot".

Ei helvetti. Mä epäilen vahvasti, että ikätoverini Merikukka kuuluu samalla tavalla kuin minäkin joukkoon "kultalusikka suussa syntyneet" (ehkä hän vielä enemmän). Epäilen vahvasti, että Merikukan turvaverkko on sen verran tiheä ja sosioekonominen asema vankka, että ne yhdessä mahdollistavat ratkaisut, jotka ovat suurimmalta osalta yksinhuoltajista täysin mahdollisuuksien ulkopuolella.

Suurin, tai ainakin merkittävä osa eroavista ei voi napata lapsia/lasta kainaloon ja ryysätä sukulaistensa tai ystäviensä luokse. Useimmilla tuntemillani ihmisillä ei ole sellaisia välejä vanhempiin/sisaruksiin/ystäviin (tämä ei toki välttämättä ole varallisuudesta kiinni). Suurimmalla osalla tuntemistani ihmisistä ei ole niin väljiä asuntoja, että sinne majoitetaan kivasti lastensa/lapsensa kera äiti, joka ei enää siedä Ukkonsa naamataulua edes sen vertaa, että odottaisi soveliaan asumisratkaisun löytymistä. Siihenhän voi mennä aikaa muutamasta viikosta muutamaan kuukauteen, jos on valikoiva.

Nyt saa toki pohtia, mikä tässä asiassa minua niin nyppii. Voisin kuvitella kyllä, että itsekin tietynlaisessa erossa nappaisin vauvan kainaloon ja nelistäisin vanhempieni hoteisiin etsimään omaa asuntoa. Tai - hmm - ehkä en enää, en tässä suhteessa (Ukolle terveisiä, *irvistys*), mutta muutama vuosi sitten toisenlaisessa suhteessa kyllä (exälle terveisiä, vaikka ei se kyllä blogeja lue).

MF:n ratkaisu ei hämmennä. Loukkaantunut prinsessa tietää ja luottaa, että kyllä se parempi peti löytyy itselle ja vauvarinssille, jos patjan alla on herne ja sulhokin paljastui suutelun loputtua rupikonnaksi.

Käännynnäiset julistavat. Ehkä olen vastikään hahmottanut lapseni ystävällisellä avituksella (= olemassaololla) tekoihin ja niiden seurauksiin liittyvää vastuuta. Järjettömissäkin suhteissa harrastetaan seksiä ja seksin tuloksena voi olla vauva. Järjetön suhde ja vauva ovat huonoja yhdistelmiä. Vauva on lapsi on ihminen, ei vain rakkaudella ruokittava ja metrillä vaatetettava vaaleanpunainen pallukka (ex-anoppini äiti kuulemma aina sanoi, että vauvan ruokkii markalla ja vaatettaa metrillä). Kun rakkauden hedelmä on laitettu alulle kelvottomassa suhteessa, se kelvoton tulee kuitenkin olemaan lapsen toinen vanhempi, vaikka suhde olisikin ohi. Eikä se siitä miksikään muutu, vaikka sanoisi "äiti, emmä tätä halunnu".

Edellisen kappaleen sisältö liittyy enemmän itseeni kuin käsittelemääni artikkeliin. Kiteytin siinä lähinnä ne ajatukset, jotka valtasivat pääni, kun huomasin olevani raskaana eräässä suhteessa, armon vuonna 2001.

Suurimman osan Pojan elämästä olen saanut todella paljon hoitoapua. Merkittävän osan Pojan elämästä olen asunut vanhempieni nurkissa juuri siksi, jotta saisin sitä apua. Ratkaisu on ollut hyvin suuressa määrin minun käsissäni.

Jokainen voi kuvitella, ettei yksin asuttujen vuosien jälkeen ole aina ratkiriemukasta asua omien vanhempien luona ja yrittää tunkea omia vaatteita jollekin rojusta varta vasten tyhjennetylle, vapaana olevalle hyllylle. Mutta en ole niinkään varma, että kehtaisin tätä ratkaisua kovin paljon tuoda esille pakkorakona tai raskaana valintana.

Se ei ollut petetyn ja jätetyn yksinhuoltajaäiti-rassukan via dolorosa, vaan helpohko, toisinaan hatuttava ja kompromisseja vaativa, hyväosaisen perheen tyttären hyödyntämä vaihtoehto. Vanhempani tarjosivat minulle vaihtoehdon asua heidän luonaan niin kauan, kunnes katsoin, että pärjäämme kaksistaankin.

Tästä syystä epäilen, ilman parempaa tietämystä toki, että MF:llakin olisi ollut kyseessä kuitenkin mukavamman vaihtoehdon valitseminen. Ei surkea, sydäntä raastava kodittomuus: "Mikä julma mies, julma kohtalo. Ajaa nyt lapsensa äiti pienen nyytin kanssa keppikerjäläiseksi kadulle! Siellä ne ovat kuukausikaupalla kiertäneet armoa ja yösijaa anomassa, kova leivänkannikka appeena." Puuttuu matkanaiselta enää kekäleeksi luultu kissan silmä, niin surkeus olisi täydellistä.

***********

Yksinhuoltajapäiväkirjan surffailutuokiossa törmäsin myös linkkien kautta sivustoon "elatusvelvollisten liitto". Hetken verran harkitsin, että olisin suositellut sivustoa Ukolle. Hän ei tunne aina suomalaisia systeemejä, eikä yleensä tuppaa elatusvelvollisuus-asioista kenenkään muun kuin minun kanssani (kai?) keskustelemaan. Ajattelin, että tuolta hän voisi löytää jotain sellaista infoa, jota minä en tiedä, vaikkapa elatustuen indeksikorotuksista.

En sitten kuitenkaan viitsinyt postittaa linkkiä. Jo etusivu palvelee ongelmaisia: "Liitto pitää myös yllä tapaamispaikka Huliviliä. Hulivilin toiminnan tavoitteena on tarjota turvalliset tapaamistilat toisistaan erossa asuvalle lapselle ja hänen vanhemmalleen." Oikealla puolella laatikossa on linkki artikkeliin "Nettimylly auttaa päihdeongelmaisia".

Kuulin heti korvissani, että Ukkoni sanoisi: "Hei Kulta, toi on TOSI SUOMALAINEN ja masentava palsta. Jos tuollainen olisi Hollannissa, niin siinä lähdettäisiin myönteisellä tavalla tukemisesta. Esiteltäisiin mahdollisuudet, mutta ei lähdettäisi heti siitä olettamuksesta, että "Ok, täällä on näitä elatusvelvollisia, siis miehiä ja se marginaalinen ryhmä epäkelpoja etä-äitejä. Kyllä niistä niin suuri osa kummiskin hakkaa (tai tulee hakatuksi) ja dokaa, että päihdeapu ja mahdollisuudet tuettuihin tapaamisiin kandee laittaa niille framille".

Tähän voi sanoa: "Kuule, ninna! Kun nyt xx prosentissa tapauksista on ongelmia ja xx prosentti suomalaisista on alkoholiongelmaisia ja x moni hakkaa/pettää/on syrjäytymisvaarassa, niin kyllä se vaan on tarpeen laittaa tiedot niin, että ne löytää. Turha se on yhtään sulkea silmiään siltä, että tämä on maa, jossa puolet naisista ja miehistä on joskus pettänyt kumppaniaan, puolet tuoreista avioliitoista päättyy eroon, 70% uudelleen solmituista päättyy eroon ja väkivaltaa on kokenut taas - no piru kun en muista, mutta ihan MIÄLTSISTI ihmisiä. Jos ei halua kohdata näitä tosiasioita, niin sitten skippaa, eikä avaa koko sivustoa. Me olemme saaneet kiitosta jo x-paljon siitä, että ihmiset ovat kohdanneet auttavan käden ja kipeä asia nostettu päivänvaloon".

Pointti on ok. Mutta ymmärrän toisaalta "Ukkomaisen" mielipiteen. Hänellä, kaikista vaikeuksista huolimatta, on kommunikaatioyhteys lasten äitiin. Tapaamiset sujuvat hyvin ja niissä on jonkin verran joustoa. Elatusasiat ovat järjestyksessä. Lapsia ei käännytetä toista vanhempaa vastaan. Eroon ei ole liittynyt väkivaltaa eikä päihteitä. Kuitenkaan kaikki asiat eivät ole aina heti selvillä, harva on asiantuntija avioero- ja lapsenhuolto/elatusasioissa.

Vaikka eroon ja huoltajuuteen/elatussopimukseen ei liittyisi mitään suurta dramatiikkaa, voivat jotkut arkipäiväisiltä tuntuvat asiat aiheuttaa ristiriitoja ja tuottaa surua. Onko näille pienille, mutta merkityksellisille ongelmille missään keskustelussa sijaa, kun keskiössä tuntuu olevan (ainakin minun näkökulmastani katsottuna) aika äärimmäiset ongelmat?

Tämä sama pätee osin eilen vaahtoamiini keskustelupalstoihin. Joidenkin mielestä ongelmia ei ole, jos niihin ei tarvitse vetää mukaan raastuvanoikeutta, lähestymiskieltoa, lastenvalvojaa ja huostaanottoa. Ei kai se niin kuitenkaan ole. Ihan tavallisetkin, arkipäiväisiä suruja ja pettymyksiä läpikäyvät eronneet voivat tarvita toisinaan apua ja tietoa. Vaikka niistä indeksikorotuksista. Tai virtuaaliolkapäätä jakamaan surun siitä, etteivät omat lapset jaakaan arkea kuin säännöstelyn alaisesti. Ei silloin välttämättä halua sitten ensimmäisenä törmätä uumoiluun "taisit muuten sittenkin juopotella ja nyrkkikin ehkä viuhahti - tässä jelppivä linkki, ruoja".

***********

Poitsu on kipeä :-(