Viideskymmenesviides

Uusperheellisyyttä kohti melko hitaasti ja kiemurrellen lipuvana yksinhuoltajana iskee toisinaan halu etsiä jonkinlaista vertaistukea tai keskusteluseuraa toisista suunnilleen samassa tilanteessa olevista.

Vaikka en olekaan eronnut, olen vieraillut eroperhe-palstalla, enimmäkseen lukemassa kommentteja. Taannoin kurkin myös uusperheelliset-palstalle, mutta nyt sitäkään ei enää tarvitse tehdä, koska se lakkasi entisessä muodossaan olemasta. UusiOnni-palstalla en ole vieraillut.

Viestiketjujen lukeminen on ollut usein ajatuksia herättävää. Kovin voimaannuttavana kokemuksena (yökkö muotisana) en ole visiittejä pitänyt.

Olen lukenut artikkeleita uusperheen muodostumisesta/muodostamisesta ja tietysti nyt voi(si) sanoa, että no niin, kun sinä et mitään ymmärrä, niin tietysti koet tulevaisuuden vain ruusunpunaisena ja ajattelet, että ei teillä "näitä" ongelmia (= niitä, mitä kaikilla muillakin/suurimmalla osalla) ole tai tule olemaan. Siksi nämä realiteetteja käsittelevät ketjut närkästyttävät. Teidän ylivertainen rakkautenne peittoaa kaiken ja kaikki menee kuin tanssi. Lapset alkavat kutsua sinua äidiksi ja kukoistat kuin vasta naitu morsian punaisine poskineen, siemenet sisässä.

Ei hitto. En mä halua, että lapset mua alkaisivat kutsua äidiksi. En mä ole niiden äiti, niillähän on jo äiti. Mä olen kohta kuusinkertainen täti, kahdenkymmenen vuoden perinteellä. Mulle käy ihan hyvin rooli äitipuoli-tätinä, isän uutena naisystävänä. Joka on vähän outo (näin "ne" yleensä sanovat), mutta ihan okei (toivottavasti).

Enkä koe tulevaisuutta vain huumaavana idyllinä, jos nyt nykyisyyttäkään (*irvistys*). Olen ehtinyt jo kilahtaa AINAKIN kerran "exän takia". Viimeksi siksi, että Ukko meni vaihtamaan hänen rikki menneen autonrenkaansa ja tuli luokseni ehkä n. 15 min myöhemmin kuin olisi muuten tullut. Niin, kun hän siis todella vain vaihtoi sen renkaan.

Olen äyskinyt kun Ukko on tehnyt lastensa kanssa jonkun asian toisin kuin itse ehkä mahdollisesti tekisin, jos lapsia olisi kaksi ja olisin niiden etävanhempi. (Niin siis todellakin ehkä ja mahdollisesti. Tämä mieli on tämä mieli ja toisessa tilanteessa toinen mieli.)

Olen murjottanut, kun Ukko ei ole soittanut/lähettänyt tekstiviestiä/emailia/tms lapsiviikonlopun/viikon aikana. Olen murjottanut, jos Ukko on viettänyt aikaa lapsiviikonlopun/viikon/päivän jälkeen jonkun kaverinsa kanssa. Viettänyt hauskaa aikaa ILMAN MINUA, kun minä olen häntä niin kaivannut.

Ehtiihän näitä parisuhteen megaongelmia jo lyhyessäkin ajassa tulla - ja jos vain itseään kuulostelee, voi uumoilla mikä juttu jo seuraavaksi ketuttaa, potuttaa, ottaa aivoon ja hatuttaa.

Esim:

* Exä soittaa liian usein (mitä silläkin muka asiaa)/ei soita koskaan (aina mies joutuu)
* Lapset ovat liian itsenäisiä (uppiniskaisia ja röyhkeitä!)/epäitsenäisiä (ei kukaan enää tuossa iässä, mun kummityttäreni osas tän jo vastasyntyneenä!)
* Lapset ovat energisiä (pomppivat ja loikkivat)/eivät ole (tuossa iässä minä kävelin jo kilometrien lenkkejä)
* Isä ostaa lapsille vaatteita (menee rahaa!)/ei osta vaatteita (onko sen pakko olla noin pihi...)
* Isä pesee vaatteet (pesukone varattu)/ei pese vaatteita (likaisia romppeita siellä täällä)
* Isä harrastaa lasten kanssa (ovat poissa ja olen yksin)/ei harrasta (ovat kintuissa pyörimässä)
* Minä en saa tarpeeksi huomiota (tunnen oloni ulkopuoliseksi)/koko ajan häiritään (ei siunaamankaan rauhaa)
* En saa läheisyyttä/koko ajan klähmitään ja puristellaan
* Emme tee lasten kanssa yhdessä ja ole oikea perhe/V*ttu kun koko ajan pitää ja pitää (ei saa edes VIIKONLOPPUINA LEVÄTÄ!)
* Isä pitää kuria lapsille (epäempaattinen diktaattori!)/ei pidä (voi jeesus mikä sirkustelija, noin niitä narsisteja kasvatetaan)
* Isä laittaa lapsille ruokaa (ja sitten ne ei edes syö)/ei laita (no eihän ne nyt koskaan edes opi syömään ja sitten ne luulee vielä 50-vuotiaina, että ihminen elää tuc-kekseillä ja maapähkinävoilla)
Minä joudun laittamaan ruokaa (kauhee homma, laittais nyt omille kakaroilleen)/en saa laittaa (KU MÄÄ EN EDES SIIHEN KELPAA!)

Kun menen keskustelupalstoille, toivoisin saavani sieltä jotain neuvoja arkeen tai valoa tulevaisuuteen: "meillä oli kans toi ongelma, mut sit me tehtiin näin - no ei se toiminu mut sit tää oli parempi". Tai vaikka "joo, tolta mustakin tuntu, ei se siitä muutu mut sen kanssa oppii kai elämään".

Saatan lukea valikoiden, mutta välillä tuntuu siltä, että äänessä ovat ahdistuneimmat. Tämä vaikutelma pätee joillekin erityislapsipalstoillekin: tuore diagnoosi kirvoittaa keskustelemaan, niin myös minua. (Vammaisille ja omaishoitajillekin löytyy palstoja ja niistäkin olen vähä vähältä itseni vieraannuttanut: Maailmasta löytyy epäkohtia ja on ihana jos joku jaksaa yrittää saada muutoksia kohti parempaa, mutta joskus on parempi aloittaa hyvinvointiprojekti omasta itsestä, omasta perheestä ja muista läheisistä.)

Mutta mä en haluaisi jäädä siihen ahdistukseen kiinni, vaan päästä eteenpäin. Ahdistusta löydän elämään ihan tarpeeksi helposti muutenkin. Haluaisin löytää sellaisen kirjon ajatuksia, joista voisi löytyå jotain sellaista, mitä en ole itse hoksannut. Sellaista näkökulmaa, jota en kangaspuilta ja silmässä olevalta malkalta huomannut.

Uusperheellisiä/yksinhuoltajia toki piileksii kaikkialla, samoin kuin omaishoitajia, vammaisia, sairaita, petankin pelaajia ja kaikenlaisiin muihin marginaaliryhmiin kuuluvia. Ei-uusperheaiheisilta keskustelupalstoilta yritän joskus saada uusperhe-aihetta hipovia kommenttaja myös ihmisiltä, joilla ei ole akuutti kriisi päällä. Keskustelua on vaikea saada usein viritetyksi, vaikka ongelma ei koskisikaan vain eronneita, karanneita ja uuden onnen löytäneitä. Joskus olen miettinyt, johtuuko se siitä, että lapsiperhepalstoilla EHKÄ käy paljon vasta äidiksi tulleita ja suhteellisen vasta avioituneita. Ja uusperheellisyys on seurausta avioerosta, joka nyt ei tietenkään meitä koske. Eihän.

On aiheellista kysyä, miksei sitten perinteinen, reaaliajassa tapahtuva keskustelu "face-to-face" -tekniikalla (miettikää, mikä resoluutio!) tai mobiilipuhelimen/skypen välityksellä käy. Noin kymmenen vuotta sitten, satunnaisten suhteiden aikakaudella tapanani oli muutaman kaverin kanssa jakaa suhteista sellaistakin yksityiskohtiin menevää informaatiota, jota viestin vastaanottaja ei ehkä olisi edes halunnut kuulla. Sillä ei tuntunut olevan kovin paljon merkitystä, koska kumppanin pysyvyyttä ei ajatellut vielä kovin pitkälle eteenpäin.

Mutta nyt siis tässä tilanteessa, jossa seurustelen rakastamani miehen kanssa, josta vakavasti kaavailen elämänkumppania ja tulevien lasteni *isää (jos Luoja tai mikänytonkaan suo), yritän suhtautua edes minimaalisella kriittisyydellä siihen, mitä hänestä - edes parhaimmille kavereilleni - pemssihöyryissäni vaahtoan: Mikä olisikaan ihanampaa kuin että vaahtoamisen ja JSSAP/juokse karkuun -henkisten kannustusten jälkeen kaveri mulkoilisi Ukkoa kuin mitäkin valkoisen siirtomaavallan edustajaa koko loppuelämämme.

Jos joku keksii ratkaisun ongelmaan, kommentaloota tai sposti ottaa vastaan ehdotuksia. Kts.

*Freudilainen: Alunperin kirjoitin "äitiä". Mitä se kertookaan suhteemme roolijaosta - omassa mielessäni? Hmm...

Muoks. Kirjoitusvihreä: Siis kommenttiloota, ei kommenta.

Lisäys: Ukko lähetti näin ystävänpäivän aattona linkin 21. vuosisadan Romeoon ja Juliaan, pelkistettyyn, alastomaan rakkaustarinaan.