Neljäskymmeneskahdeksas

Perinteinen päiväkirja ei koskaan ole ollut mun juttu. Syynä siihen on yksinkertaisesti se, että en pysty ilman murskaavaa ahdistusta lukemaan kahta päivää vanhempia tekstejä. Vajaa kuukausi on ehkä pisin aika, mitä koskaan olen kynä kädessä kirjaillut toimiani.

Kirjoittamisessa on se ongelma (oikeammin: minulla on se ongelma), että kun kirjoitan, lauseet tuntuvat hyviltä. Ne kuulostavat mielessä kohtuullisilta, jopa järkeviltä. Innokkaan muokkauksen jälkeen lopputulos suorastaan mairittelee: Olenpa onnistunut jälleen kerran olemaan nokkela ja hauska. Kaksi päivää on se maksimi, jolloin pidän omasta tekstistäni.

Voi hyvä luoja kun sen jälkeen raapustukseen palaa, tekee mieli vajota maan alle. Siis voi herranjumala mitä ylihysteeristä kökköä. Täysin epäolennaisia yksityiskohtia pitkällisesti jaariteltuina. Tautologiaa. Liiallisia välimerkkejä, etenkin HUUTOMERKKEJÄ!

Ja mitä aiheita. Sisältö on jykevän merkityksellistä noudattaen tyyliä: "Katsahdin vasemmalle, raavin polveani, niin mutta haluatteko tietää, miksi raavin polveani?"

Ketä kiinnostaa.

Tässä vaiheessa syvää häpeää ja itseinhoa tapanani on ollut repiä kaikki vanhat sivut. Tässä intternetissä, jossa kaikki säilyy (tiedon löytäminen on aina eri asia: polttaa, polttaa, kylmenee, kylmenee... - ainakin silloin kun minä lomakkeita etsin) on melko turha deletoida sivuja pois. Jossain välimuistissa ne kuitenkin piileskelevät, kaiken kansan eli sukulaisten, vihamiesten, työnantajien, tulevien ex-puolisoiden ja aikuistuvien lasten innokkaiden silmien ulottuvilla.

Kenties jossain määrin epäloogista, mutta sen jälkeen kun olen alkanut kirjoittaa julkista päiväkirjaa (ensimmäisen kerran perhikselle, sinä päivänä kun täytin 30v), olen huomattavan paljon reippaammin suoltanut silkkaa jaskaa bittiavaruuteen (ei aravuuteen. bittiarava? harava), joka imee sen itsensä itseensä jopa kymmenen kertaa riittoisammin kuin Junttilan talon seinä. Nolous ja itsekritiikki siis ovat estäneet paperipäiväkirjan pitämisen, mutta julkinen postailu suorastaan innoittaa itsehäpäisyyn.

Minä sen häpeän taas mainitsin (trauma). Nolostuminen liittyy melkein kaikkeen kirjalliseen työhön, mitä olen suoltanut, vanhoja tenttivastauksia myöten. Jos kirjoitus paria päivää vanhempi, ihmettelen syvästi, mitä helvettiä olen voinut ajatella kun olen noin surkeaa kynästäni päästänyt (kuulostaa säälittävältä).

Onneksi kuitenkaan niitä vanhoja ei kukaan pakota lukemaan, ei edes veitsi kurkulla.

Reilua, vai mitä?

Tähän postaukseen innoitti se, että vilkaisin läpi kaikki tammikuussa kirjoittamani viestit. OMG. Kirjoittaja en ole voinut olla minä. Se on ollut se Joku Muu.