Mun talo (hitas-asunto) on tyhjä taas kaikenkarvaisista vieraista. Siis meillä oli mummo, isoäiti, ex-anoppikokelas. Tyydyn nyt vain sanomaan, että rasittavaa oli ja paikkailen tälläkin hetkellä närvejä. Kera Nokian Panimon Jouluoluen. Mikä joulu? Miten sukulaisten (ja tekosukulaisten) kanssa voikaan olla niin tolkuttoman ahdistavaa?
Pojalla eli Pikku-Ukolla oli viikolla kuntoutusarvioinnin tekoa Yliopistollisella. Pikkuinen Rakkaani kun on kovin vaikeasti vammainen, niin arviointi kohdistui lähinnä aivan perusasioihin: kontaktin otto ja tahdonalainen liike. Näissäkin lähinnä siihen, että onko niitä lainkaan vai hieman.
Tänään (ts. perjantaina) kävin loppukeskustelussa neuron sekä neuropsykon kanssa. On se jännä, miten sitä huomaa itsensä olevan kaikesta "tottumisesta" ja asioiden hyväksymisestä huolimatta herkillä, kun omasta lapsesta on kyse. Keskustelu oli tosi asiallinen, eikä siihen liittynyt mitään dramatiikkaa, mutta silti olin lähes itkun partaalla koko ajan. Tsemppasin itseäni pitäen äänen rauhallisena ja matalana, pitäen vähän pidempiä taukoja lauseiden välissä niinä hetkinä, kun tuntui että kohta ääni pettää ja kyyneleet vierivät.
Pääsin kuitenkin ihan ulos asti ilman olemattoman meikin leviämistä. Menin autolle, ajoin kotiin ja tunsin itseni yhtäkkiä hirvittävän väsyneeksi.
Iltapäivän hoitelin poikaa, selailin erinäisiä keskustelupalstoja sekä blogeja. Lähetin muutaman emailin. Illalla sitten piristyin aukomaan päätäni Isommalle Ukolle, joka ei ollut kovin vastaanottavainen. Se ei suinkaan vajentanut hermorauniota oloani, joten lähetin muutaman viestin lisää. Se helpotti jossain määrin, koska sain sanottua muutaman itseäni (syystä tai syyttä) ärsyttäneen asian. Ehkä sain nyt hänestä sijaisnorsun ja kärs(ij)än.
Fakta homma, että bullakirjeiden (bullatekstiviesti? bullasähköposti?) jälkeen kommunikaatio on vähän kökköä. Sitä odotellessa,
tack adjö!
Abonneren op:
Reacties posten (Atom)
Geen opmerkingen:
Een reactie posten