Meidän ihqu lomareissun tarkoituksena on silkka velvollisuuden suorittaminen: Pyrin tukemaan lapseni suhdetta isänsä puoleisiin isovanhempiin, jotta voisin myös hyötyä heistä. Ja kyllä rasittaa, vaikka kuinka yrittäisin kuinka ajatella näitä jo edellä mainittuja myönteisiä puolia. Kuten hoitoapua tilanteessa, jossa haluan lähteä rilluttelemaan pidemmälle reissulle, mutta en silti dumpata lastani tilapäishoitoon.
Siellä missä on paljon valoa (= lapsenhoitoapu), on myös varjoja, olen kuullut **väitettävän. Tämä pätee myös isovanhempiin.
Isovanhemmilla, vaikka kuinka mukavia voivat ollakin (tähän pitäisi tulla sellainen kilometrin mittainen kehupuhe), heillä on sellainen raikas ja kannustava tapa antaa sellaisia avuliaita, hyväntahtoisia opastuksia ja neuvoja. Niitä kuunnellessa ei aina tiedä, pitäisikö nauraa, itkeä vai vetää puhujaa sumeilematta turpaan.
Jossain, edes vähäisessä määrin sosiaalisena ihmisenä, tyydyn puheiden aikaan olemaan hiljaa ja korkeintaan äännähtelemään sen merkiksi, että olen ymmärtänyt itseni jonkinlaiseksi keskustelun osapuoleksi.
Tyypillisiä hermoja raastavia teemoja ovat:
- Sinä sitten olet valmis oman lapsesi hylkäämään miehen takia
- Sano minun sanoneen, että jos toista lasta haluat, niin näin paljon apua et tule koskaan saamaan ja kyllä se on terveenkin lapsen kanssa niin vaikeaa, niin vaikeaa - ja miehet ne ei koskaan lasta hoida, yksin saat kaiken tehdä
- Minä huomaan ettet sinä ole leikkinyt piilosta Pikku-Ukon kanssa, kyllä minä sen heti huomasin
- Sinun pitäisi tehdä xxx (= loputon lista), niin kyllä Pikku-Ukko edistyisi xxx, kyllä minä tiedän, sinä et vain USKO
- Ei saa luovuttaa, kyllä Pikku-Ukkoon pitää uskoa, kyllä se KOHTA PUHUU!
- Ei saa antaa Pikku-Ukolle niin paljon ravintoliuosta, täytyy tehdä kunnon ruokaa ja syöttää suun kautta
(Listan kirjoittaminen alkaa rassata. Tunnen verenpaineen nousevan.)
Isovanhempien mielestä minun pitäisi tietysti pyhittää koko elämäni Pikku-Ukon hoitamiseen ja treenaamiseen. Se tarkoittaa sitä, että toki päivällä voisin käyttää hoitajaa (ja olla vaikka töissä), mutta luontevasti illat ja yöt pitäisi olla aktiivisena hoitajana. Aina. Ja iankaikkisesti.
Yleensä tässä yhteydessä saan kuulla loputtoman tarinan siitä, miten Isovanhempi on itse vuosia hoitanut vauvaa ja äitiään, sitten sen jälkeen isäänsä. Tuskin silti hänenkään lapsensa vauva-aika on kahtatoista kuukautta pidempään kestänyt. Pikku-Ukko on käytännössä vaatinut lähes pikkuvauvan tasoista passaamista ympäri vuorokauden jo viiden vuoden ajan. Joten en oikein vain jaksaisi kuunnella näitä suuria marttyyritarinoita uhrautuvasta ja ikuisesti aktiivisesta ex-anopista. Ja valivalivalivali.
Mä EN haluaisi inistä KOKO AJAN, mutta peace, vähänkö olisi joskus KIVA saada kanssaihmisiltä ymmärrystä siihen, että JOSKUS SITÄ ON IHAN PERKELEEN VÄSYNYT, kun on yöllä herännyt 4-10 kertaa katsomaan, onko lapsella kaikki ok. Ja sitten kun on väsynyt, jotenkin kaikki tökkii. Siihen pitäisi keksiä joku ratkaisu, en vain tiedä mikä. Nyt ei oikein jaksa (mitään).
Ja se ymmärrys ei kuitenkaan ole sama juttu kuin KAUHISTELU, VOIVOTTELU tai SUURENTELU. Se kun tarkoittaa yleensä sitä, että henkisen tuen saamisen sijaan joudunkin tarjoamaan olkapäätä kauhistelijalle ja vakuuttamaan hänet siitä, että kaikesta ininästä huolimatta olen toimintakykyinen, vaikkakin toisinaan varsin ittuuntunut ihminen.
Ja isovanhempi-valitus teemaan takaisin:
Ratkiriemukkain detalji kaikessa on tietysti se, minun pitäisi pyhittää ns. kaikkein pyhimpäni ex-anopin pojan muistolle. Vaikka ihan sen takia, koska ei ex-anoppikaan enää välitä *sitä* harrastaa. Hip hei! (Mitähän Ukko siitä tykkäisi? Hei, kun tota toi mun lapsen isoäiti on kyllästynyt sänkypolkkaan, niin sä varmaan tajuat sen, että meidänkin pitäis niinku olla???)
En muuten varmasti jaksa ajatella nyt mitenkään rakentavasti, en halua edes yrittää.
Ja nyt kun pääsin skitsoamisen makuun, tyyli pidetään:
Yksi viime aikoina aivoon ottanut juttu on se, että tämän asunnon ainoana puhumaan oppineena vakituisena asukkaana saan jatkuvasti ohjastaa täällä enemmän tai vähemmän oleilevia henkilöitä erinäisten tavaroiden sijainnista. Näitä ihmisiä ovat molempien vanhempieni lisäksi Pikku-Ukon hoitaja sekä Isompi Ukko.
"Missä on mehua?"
"Jääkaapissa"
"Onko tämä mehu sitä kamalaa mehua?"
"Joo, on. Mutta siellä on se appelsiinimehu, ota sitä"
*Avaa oven, katsoo, ei näe mitään. Sulkee oven ja ottaa sitä yrjöttävää mehua (= siis minun omatekemääni)*
Myöhemmin kun menen kaapille, litra appelsiinimehua on suoraan nokan edessä. Mutta kun se ei auta, että sanoo "jääkaapissa", se on aivan liian epätarkka ilmaisu. Pitäisi osoittaa sormella.
Toinen epätarkka sijainti oli eräillä housuilla ("huoneessani vaateläjässä").
Äitini ei löydä koskaan saksia, vaikka hänelle sanoisi sen kaapin, jossa ne ovat.
Hän ei myöskään löydä Pikku-Ukon vaatteita, vaippoja, lääkkeitä eikä mitään muutakaan. Silloin, kun hän sattuu vaatteet löytämään, hän sekoittaa ja myttää hurmaavalla tavalla kaikki pinot, repii puolet vaatteista ulos ja jättää kaiken niille sijoilleen. Muuten hän on luonnollisesti ihana ja vallan korvaamaton.
Hoitajan jäljiltä lattiat ovat täynnä puklurättejä ja pissavaippoja. Kaikki astiat ovat tiskipöydällä, aina (eivät tiskikoneessa).
Hei, kuulostanko mä jotenkin ahdistuneelta, vai vain ahdistuneelta? (Huom: yleensä olen aika boheemi, eikä voisi vähempää kiinnostaa edes keskisuuri kaaos saati se, kuka mylläkän on aiheuttanut).
Mutta JUURI NYT tällä hetkellä haluaisin päivän, jolloin voisi sopivasti nukkua ja olla hereillä, tehdä järkeviä asioita tai olla tekemättä. MUTTA ei tarvitsisi organisoida YHTÄÄN mitään. Ei ainakaan vastata yhteenkään "hei, miksi tää stooma..." - alkuiseen kysymykseen (ne ovat liian vaikeita meikäläisellekin), eikä opastaa yhtä ainutta aikuista ihmistä minkäänlaisten tavaroiden metsästykseen.
Nyt muuten joku voisi aiheellisesti kysyä, että mitenkäs sitten olet ajatellut mahdollisia tulevia lapsiasi kestää, kun "nykyajan" lapset eivät vielä teini-iässäkään osaa ottaa itse lasia kaapista ja vettä hanasta. Niin, paitsi ne lapset, jotka on jätetty heitteille ja joista ei välitetä.
(Ai miten niin en kuulosta narisevalta, keski-ikäistyvältä, henkisesti ikuiselta vanhaltapiialta: Sukupolvet sen kun huononevat koko ajan, kaikki menee päin persettä, talvetkaan eivät ole enää talvia, musiikki on huonoa, leffat onnettomia ja muoti kamalaa. Toista se oli MINUN nuoruudessani!)
Mother needs something today to calm her down
And though she's not really ill
There's a little yellow pill
She goes running for the shelter of a mother's little helper
And it helps her on her way, gets her through her busy day
(Rolliong Stones: Mother's Little Helper)
Paitsi etteivät päiväni ole millään muotoa kiireiset, pahimmillaan lähinnä tokkuraiset.
Kylläpä tuli muuten puhdistunut olo. Ehkä laitan villasukat jalkaan, veden kiehumaan ja haudutan itselleni mukavan annoksen Rooibos-teetä. Hoidan mukulan yöpuulle ja nukun aamuun asti.
Tai vaihtoehtoisesti nautin kaikki bisset ja sidukat jääkaapista, valkkarin jämät, portviinin ja sauhuttelen askin röökiä. Menen rappukäytävään riehumaan ja soittelen läpi yön kaikille tuntemilleni ihmisille. Jos eivät vastaa, pistän tekstiviestit tai emailit laulamaan ns. tosiasioita. Huutelen parvekkeelta ohikulkijoille ja tähtään märillä räteillä (tai stumpeilla) ihmisten nuppeihin.
Vaihtoehtoja miettiessä laitan nyt sen veden kiehumaan.
---------------------------------------------------------------------------------
**
• Meiltä kysytään:
Ulkomaisten radioasemien propagandalähetyksissä väitetään, että sosialismilla on myös varjopuolensa. Ei kai tämä voi pitää paikkaansa?
• Me vastaamme:
Periaatteessa kyllä. Jo saksalainen runoilija J.W. von Goethe kirjoitti Götz von Berlichingenissään: ”Missä on paljon valoa, siellä syntyy myös varjoja.” lähde
2 opmerkingen:
No kumman vaihtiksen valitsit?
Siltä väliltä... Hyviä ideoita pitää vähän pihdata, ettei kaikkea yhtä aikaa. Eihän sitä sitten enää tiedä, mitä tekisi, jos kaiken tekee nyt ja het.
Een reactie posten