Neljäskymmenesneljäs

Tämä on niitä iltoja, jolloin sitä vain odottaa, että kello tulisi sen verran, että voisi hankkiutua nukkumaan. Väsyttää ja ärsyttää. Telkku? Äh. Ei jaksa surffata. Tyhmää.

Joskus Aikaa Ennen Poikaa tapasin tällaisina iltoina soittaa puhelimella jollekin kaverille ja juoruilla. Nykyään sitä ei tule tehtyä, koska kaverit ovat kiinni perheessä, rutiineissa, osa ehkä vuorotyössä. Systeri ei vastaa puhelimeen.

10 vuotta sitten puhelinlaskut olivat aina pilvissä, koska sitä tuli soiteltua vaikka kuinka paljon. Oli asiaa tai ei. Nyt tuntuu siltä, että jos soittaa, pitää olla joku tärkeä juttu. Joskus tietysti keskustelu alkaa rönsytä ja tulee juoruiltua, mikä voi välillä olla todella ihanaa, terapeuttista ja rentouttavaa. Tavallisempaa on kuitenkin vaihtaa pakollisimmat pari lausetta ("mullon tosi kiire mut sano äkkiä") evästettynä tyhjällä lupauksella "puhutaan vielä illalla".

Tietysti voi ajatella, että ok, tämä on näitä korulauseita, "soitellaan vielä". "Kuule, tulkaa joskus käymään!" Joskus ehkä soitellaan, toisinaan käydään, mutta huomattavasti harvemmin kuin luvataan. Harmillista.

Oikeasti mun pitäisi kerrassaan veemäisen olotilan sijaan olla tyytyväinen:

1. Pikku-Ukon LÄHES kaikki päivähoito/kuntoutusarviointi/neuvola/yms -aiheiset palaverit on käyty läpi tälle keväälle. Pitäisi ottaa esille "vain" ensi syksynä toteutuva varhennettu eskari. Toivon kovasti, että se asia voidaan käydä läpi pääasiallisesti sähköpostiviestisotana.

2. Kävin eilen hammaslääkärissä, ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1994. Tulos: yksi hammas paikataan (suosittelen hermojen takia kuitenkin tiheämpää käyntiväliä). Ukko kun oli pelotellut, että ellen mene, joudun kohta juurihoitoon.

3. Sain työharjoittelupaikan.

Mutta nyt, just joo, ei auta. Hatutus on ja pysyy.

Voisinkohan mä jo mennä nukkumaan?

Olut?

Päivän varoituksen sana kaikille teille, joilla on kotona iguaani.