Neljäskymmeneskolmas

Otsikko alkoi pituudessaan tympiä. Ehkä pitäisi kirjoittaa vanhanaikaisella tavalla "kolmas viidettä". Tämä postaus oli järjestyksessään kolmas viidettä.

Muistan kun joskus teininä aloin lukea Mika Waltaria ja ihmettelin näitä kummallisia järjestysnumeroita. Ne tuntuivat epäloogisilta, kunnes tajusin, että jatkumona "kolmetoista - kolmekolmatta - kolmeneljättä" noudattaa sääntöä. Entä jos se olisikin yksikymmentä? Tai pelkästään kymmentä?

Tiedän, että varmaan guuglaamalla löytäisin informatsuunia aiheesta lisää, mutta nyt ei ja ei ja ei.

Eilisen postauksen kirjoittamisen jälkeen aloin miettiä sitä, että ai miten niin voi olla niin vaikea pitää kaikkia Pikku-Ukon papereita sellaisessa järjestyksessä, että niistä saisi nopeasti tolkun.

Sitten aloin laskea. Vuotuinen maksukatto (590€) täyttyi joskus syyskuun loppupuolella. Nopeahkon, kokeilevan laskutoimituksen jälkeen tulin siihen tulokseen, että tuohon summaan sisältyy 10 maksua à 26€ sekä 15 à 22€.

Lapsen vuotuinen maksukatto sairaalapäivissä on 7 vrk, eli noista sen verran on varsinaisia sairaalayöpymisiä. Kolme muuta ovat sitten - jotain muuta - tai tietysti voi olla, että summaa sekoittaa joku lausunnonkirjoitusmaksu. En ole varma.

Tämän tarkempi perkaaminen ei tietenkään ole mielekästä. Pääsin kuitenkin siihen lopputulokseen, että viime vuonna Pikku-Ukko on ollut sairaalassa sisällä kuukauden ja pari viikkoa päälle. Näiden osastolla vietettyjen aikojen lisäksi syyskuuhun mennessä oli tullut ainakin 15 polikäyntiä. Loppuvuotta kohden ne suorastaan tuplaantuivat jopa pariin kertaan viikossa. Käynneistä muistona on epikriisejä VALTAVA kasa, reseptejä pelkästään epilääkkeisiin 4, letkuruokaan 2, sitten kaikki antibiootit, melatoniini sekä muut sammaslääkkeet, tulehduskipulääkkeet, silmätipat (korviin!) etc.

Lausuntoja kuntoutusta varten, tukia varten, päivähoitoa varten. Lippulappusia erilaisista kehitysvammaisten tuista, soppareista, kerhoista ja kokoontumisista. Kelan ja sosiaaliviraston päätöksiä.

Kaikki nuo edellä mainitut paperit (reseptejä lukuunottamatta) ovat olleet sulassa sovussa, mutta pikemminkin limittäin ja lomittain kuin nipuittain yhdessä vakuutuspapereiden, tiliotteiden, kuittien ja maksettujen laskujen kanssa.

Miltähän se tuntuisi, jos yhtäkkiä olisikin vain se pieni ja sievä neuvolakortti? Siihen olisi raapustettu kaikkea kannustavaa ja kivaa, piirustettu kasvukäyrää. Sitten olisi voinut stressata siitä, ettei lapsi käy potalla vaikka on jo 14kk tai pissaa sänkyyn kolmivuotiaana. Lyö naapurin Saijaa päähän ja opettaa kummitädin tyttärelle miten isot pojat puhuvat. Suurimpia peikkoja voisivat vuorollaan olla "oppiiko se ikinä tottelemaan", "joutuuko väärään seuraan", "miksi se tollaisen tyttöystävän valitsi" ja "ei kai nyt ainakaan AMMATTIKOULUUN".

Onhan se tietysti toisaalta paljon selkeämpää, kun näin vaikeasti kehitysvammaisella ei ole vaaraa tehdä huonoja valintoja. Mutta ei ole myöskään mahdollisuutta tehdä hyviä valintoja.

Toivottavasti, jos joskus saan toisen lapsen, muistan hänenkin kohdallaan sen, että mahdollisuus oman elämän valintojen tekemiseen on lahja. Eikä sitä saa vanhempana yrittää tuhota, ei vaikka tarkoitus olisi kuinka ylevä, korkea ja hyvä.

Mitenkäs tässä nyt näin vakavaksi mentiin?

Keventäminen kannattaa (kirjoittaa hän korvapuustin muruset vieläkin suupielillä), joten suosittelen avaamaan seuraavan linkin: 30 secs bunny theatre

Pääset puolessa minuutissa sisälle kaikkiin kuumimpiin leffoihin. Säästät rahaa, aikaa, sekä puutuneen takamuksen. Leffathan on joka tapauksessa tehty kehitystasoltaan noin 11-vuotiaille, joten nopeutetussa versiossa näkee kaiken olennaisen.

(virnistyshymiö tähän, niinqu)