Kolmaskymmeneskolmas postaus

Ei me lähdetty minneen.

Toissayö kului Pojan yskiessä ja yön jälkeinen aamu valkeni 38.15 asteen kuumeessa. Peruin sitten reissun ynnä liput, sekä onnittelin itseäni viisaasta valinnasta maksaa koko matka Masterilla (= sisältää peruutusvakuutuksen). Toivotin Isomman Ukkelin tervetulleeksi iltaamme ja yötäni sulostuttamaan sekä neuvottelin Isovanhemman tänne saapuvaksi. Hän kun oli ystävällisesti ottanut lomaa Pikku-Ukon hoitamista varten.

Ihan pakko tunnustaa, että kaikki tämä tuntui tosi hyvältä. Myös isovanhemman saapuminen. Päätimme Ukon kanssa harrastaa seuraavat par viikkoa perinteistä deittailua, eli maleksia töiden jälkeen käsi kädessä pitkin Aleksia/Kamppikeskusta/Mannerheimintietä käyden välillä kahvilla jossain. Ellemme sitten linnottaudu hänen sohvan välittömään läheisyyteen pelaamaan wiillä. Niin avarakatseisia ja järkeviä aikuisia emme kuitenkaan oleta olevamme, että tänne saman katon alle kannattaisi yrittää majoittaa exän äitiä sekä ns. uutta onnea. (Vai nyksää. Vai miten nämä termit nyt menevätkään?)

Yksi tämän blogin teemoista tulee kohta varsin ajankohtaiseksi, nimittäin pääsykokeet. Viime vuonna yritin lukea ja pyrkiä, mutta ikävä kyllä tyrin pääsykokeesta nimenomaan SEN osion, jossa EI mitattu luetun alueen ymmärrystä sitten millään tavalla. Toinen puolisko sen sijaan meni ihan mainiosti. Tänä vuonna pääsykoekirjat ovat samat.

Opiskelun jatkaminen tilanteessa, jossa tämänhetkisetkin tuottavat ns. paiseita vaikuttaa tietysti silkalta idiotismilta. Mutta kun. Tässä on vain se yksi elämä ja tällä tutkinnolla, joka nokan edessä häämöttää en ikävä kyllä voi tehdä suunnilleen mitään sellaista työtä, jota oikeasti voisin kuvitella tekeväni. Elämässä ei kannattaisi tehdä sovinnaisia ratkaisuja, vaan sopivia.

Toki voi olla, että näen tulevaisuuteni vain tämän yhden tutkinnon varassa liian ankeaksi. Tai olen ennakkoluuloinen. Tai näen muut vaihtoehdot ruusuisempina kuin ne ovatkaan.

Yksi suunnitelmia tukeva positiivinen juttu on se, etten ole koskaan ottanut opintolainaa.

Oma alani liittyy matkailu/ravintola-alaan. Viimeiset 10 vuotta olen yrittänyt epätoivon vimmalla tunkea itseäni muottiin, jossa sisällä olisin "iloinen, ahkera, joustava, myönteinen, reipas, täsmällinen, paineensietokykyinen asiakaspalvelija". Alani töihin etsitään kera evästysten "etsimme sinua, alasi tähti, jolla ei hymy rapistu kovimmassakaan kiireessä".

Vitut.

Hieman edistyneempiin töihin etsitään suunnilleen seuraavilla kriteereillä: "et pelkää puhua puhelimessa ja osaat kirjoittaa hyvää suomen kieltä". En usko, että jälkimmäinen vaatimus kontekstissaan (tarkoitan nyt erästä nimenomaista työpaikkailmoitusta) liittyi siihen ns. vaaraan, että pestiä hakisi jotain muuta kuin suomea äidinkielenään puhuva. Pikemminkin siihen, että ei ole mitenkään tavatonta törmätä alani opiskelijaan, joka ei ole oppinut kirjoittamaan AINUTTAKAAN kieltä edes suunnilleen virheettömästi.

Siis niinku tota joo.

H a l u a i s i n sellaisen tulevaisuuden ja työn itselleni, ettei ihan ensimmäisenä tarvitse todistella sisälukutaitoa tai sitä, osaanko käyttää sellaisia monimutkaisia hullunkurisia vempaimia kuten TIE-TO-KO-NE, PU-HE-LIN, KO-PIO-KO-NE tai FAK-SI. Että jo lähtökohtaisesti ajatellaan noiden käytön olevan perustaitoja ja lähdetään sitten katsastamaan vähän "kehittyneempiä" avuja.

(Edes vastavalmistuneena ylioppilaana työhaastattelijat eivät ajatelleet, etten olisi voinut esim. käyttää tekstinkäsittelyä sujuvasti, vaikka totta puhuen tietokone oli silloin minulle melko tuntematon kapistus. Eikä se WP niin mahdoton ollut, ettei sitä olisi oppinut. En tiedä, näytänkö nykyään niin yksinkertaiselta vai ovatko muistot kullanneet? Vai hainko reilu 10v sitten vain niin erilaisiin paikkoihin? Vai johtuuko tämä siitä, että olen aikuisopiskelija - ja yleensä katsotaan, että heissä/meissä on jotain tosi pahasti vialla?)

Tai sitten olen liian nirso, epärealistinen, vaativa ja röyhkeä (veljeni oli tätä mieltä).

Ehkä pitäisi mennä vain töihin ja sitten siellä todistella pätevyyttä (veljeni oli tätä mieltä).

Mutta kun mä en taas sitten ole yhtään pätevä noissa vaatimuksissa "iloinen, reipas, täsmällinen, hymy ei hyydy". (Veljeni mukaan olen laiska)

Olen pikemminkin "hankala, kyseenalaistava, itsepäinen, joskus huolimaton ja hajamielinen, harvoin hymyilevä". (Veljeni allekirjoittaisi tämän. Voi tätä sisarusrakkautta!)

Ei kyllä hyvältä näytä. (MItähän se veikka tästä sanoisi? Joo, joo!)

Tosiaan, 10v itsekasvatusta siihen, että muuttuisin yhtäkkiä pirtsakaksi, näpsäkäksi, iloiseksi ja reippaaksi (eihän se voi olla NIIN vaikeaa, eihän?) ei ole tuottanut tulosta ja olen viimein luovuttamassa. Kun maaperä on heikko, se on.

Tottakai sitä parhaimmillaan voi onnistuakin olemaan hyvä työntekijä, mutta mitenkään luontevasti se ei tule. Ja työvuorot ovat enimmäkseen suunnattoman ahdistavia, jo edellisenä iltana ottaa töihinlähtö aivoon. Kuin olisi liian pienet kengät jalassa koko ajan.

Eihän näille nykyajan kolmekymppisille mikään kelpaa! Toista se oli ennenvanhaan!

Oho, kello juoksee ja lapsi heräsi. Nyt on ryhdyttävä hoitotoimiin!

Muoks. Pohdin vielä vähän tuota työhommaa. Tosiasiahan on se, että vaikka narisen, olen kuin olenkin koko ajan etsinyt sitä penteleen työharjoittelupaikkaa. Joten nirso en ole sen suhteen, etten yrittäisi kiskoa kaikista naruista.

Ja vielä se, että itse asiassa angstini ei niinkään kohdistu työnkuvaan tai työtovereihin kuin siihen, että kovin monissa tämänhetkisen alani työpaikoissa tunnutaan pitävän työvoimaa sinä ylimääräisenä kulueränä, jonka pitäisi olla nöyrästi kiitollinen saadessaan tulla joka päivä kapean leipänsä ääreen.

Ongelmani eivät yleensä ole alkaneet siitä, että olisin ollut inhottava asiakkaille vaan siitä, että olen avannut sanaisen arkkuni törmätessäni henkilöstöpoliittisiin linjauksiin, jotka ovat tuntuneet ns. kyykytykseltä. (Esimerkki: "Meillä olisi joululahjaksi tänä vuonna henkilökunnalle torttukahvit klo 14. Niin siis kaikille VAKITUISILLE, ei määrä- tai osa-aikaisille")

Tai sitten närvi on palanut siksi, että myyntiosasto on myynyt asiakkaalle kuun taivaalta. Ylibuukannut tai myynyt olematonta tuotetta. Virheitä sattuu toki jokaiselle. Harmi vain, että asiakkaan kanssa naamatuksin olevat saavat yleensä haukut, jos homma ei toimi. Kiitokset sitä vastoin menevät myyntipalvelulle. Ruohonjuuritasolle sanotaan "ensi vuonna pitäisi noita teholukuja vähän kiristää".

Tai esimies katsoo, että työ x pitää tehdä ajassa y. Jos ei onnistu, selityksiä ei katsota päteviksi. Tai pitäisi automaattisesti ymmärtää, miten joku asia on aina hoidettu. Kuitenkaan kysymällä ei saa vastausta siihen, millainen lopputulos on tavoitteena.

Ja MINÄ isossa persoonassani kyrsiinnyn, jos en minusta johtumattomista syistä pysty hoitamaan työtä asianmukaisesti. Siinä vaiheessa avaan leipäläpeni - ja saan kuulla olevani "luonteeltani" epäsopiva. Ei oikein jaksaisi sitä enää kuunnella. No jaa. Olenhan ihan hyviäkin paikkoja tavannut, mutta harmi kyllä niissä ne vähäisetkin ns. uranäkymät ovat olleet aika mahdottomia. Ja nyt ne kaikki työpaikat ovat tuhannen kilometrin päässä (kirjaimellisesti).

Ennenkuin nolaan itseni totaalisesti typerillä kommenteillani, pitää vielä lisätä, että koskaan en ole yhtä hupaisassa seurassa ns. opiskellut (= leikkinyt ja laulanut) kuin parikymppisenä ravintolakoulun esimiesluokalla. Ihan siitä huolimatta, että suurin osa oli kouluun ajautunut joidenkin muiden lahjojen kuin napakan oikeinkirjoitustaidon ansiosta.