Kolmaskymmenestoinen postaus

Kolmaskymmen estoinen postaus.
Estoinen postaus.
Kolmaskymmenestoinen estoinen postaus.

Hmm.

Onkohan estoisen postauksen vastakohta sosiaaliporno?


Tänään olen nukkunut, nukkunut ja imuroinut. Kiukutellut hiljaa itsekseni. Jättänyt vastaamatta Ukon soittoihin ja säälinyt itseäni. Luonnollisesti siis KOSKA olen säälinyt itseäni, en ole vastannut puhelimeen, koska "eihän se kuitenkaan OIKEASTI haluaisi soittaa, kunhan vain velvollisuuden tunnosta". Myöhemmin lähetin pahoittelevan tekstiviestin.

Äitini ehkä huomasi eilen û-û-ûberahdistuneen olemukseni ja saapui tänne pelastavana enkelinä joskus kahden aikoihin iltapäivällä. Hän kaappasi Pikku-Ukon mukaansa ja painui ulos tästä asunnosta. Sillä aikaa sain itsekkäästi velloa elämäntuskassa ja laittaa paikkoja kuntoon (melkein yhtä hyvää terapiaa kuin keskustelupalstoilla fleimaaminen, tuloskin on rakentavampaa). Siunattu äiti pelasti hermot hermojen raunioilta. Ihan uudenveroiset ne eivät ole, mutta silti omat, rakkaat, vaikkakin hieman käytössä kulahtaneet.

Eilen roikuin jopa minuksi ihan helevetin kauan kaikenlaisilla keskustelupalstoilla, lähinnä lukemassa, jotta olisin saanut jotain muuta ajattelemisen aihetta kuin pelkän stressaamisen. Unta vauhdittaakseni avasin viimein pullon siideriä, joka melko kiitettävästi alkoikin unettaa.

Nyt pitäisi alkaa pakata, jotta meillä olisi jotain kampetta mukana reissussa. Ehkä pitäisi lähettää vielä toinen tekstari Ukolle. Nyt kun olen päässyt taas vaihteeksi irti kaikkein synkeimmistä fiiliksistä.

Joskus on vaikea tietää, mikä olisi suhteen kannalta rakentavaa: Se, että sanoo heti miltä tuntuu ja miksi. Vai se, että muumioituu itseensä tuntikausiksi ja sitten alkaa pikku hiljaa purkaa ajatuksia ulos.

Ekassa vaihtoehdossa on se riski, että sitä sanoo ihan mitä vaan sylki suuhun tuo. Ja sen sijaan, että päästäisiin ratkomaan juuri tämän olotilan aiheuttanutta syytä, päästään sellaiseen veemäisten kommenttien kierteeseen. Näistä ehkä selvitään anteeksipyynnöin, mutta se alkuperäinen pähkinä jää purematta.

Tokassa vaihtoehdossa on taas se hankaluus, että umpioitumista on melkoisen ahdistavaa seurata vierestä, jos on yhtään sitä tyyppiä, joka ottaa syytä niskoilleen ja tuntee huonoa omatuntoa sekä syyllisyyttä. Toisaalta se toisen osapuolen mahdollinen itsesyyttelykin tukee umpioitumista, koska itseensä käpertyneenä voi ainakin kelata, että tämäpä mukavaa kun paska olo on molemmilla. Eikä se toinen uskalla kysyä suoraan, että mikä on vikana, kun sillä on se syyllisyys.

Mulla tajutonta, taukoamatonta hatutusta kestää yleensä noin 2-6 tuntia. Sen jälkeen siihen alkaa kyllästyä.

Eilisen jälkeen tajusin, että osasyy isovanhempien vierailu -ahdistukseen on se, että tunnen vieläkin tosi isoa syyllisyyttä lapsen sairaudesta/vammaisuudesta. Sen takia kaikkinainen, vähäinenkin puuttuminen Pojan mahdolliseen hoitoon/terapiaan suistaa raiteilta heti. Jos mulla olisi oikeasti sellainen olo, että olen tehnyt parhaani, enkä enempää voi tehdä, voisin antaa kaikenmaailman kommenteille niille kuuluvan arvon "huihai".

Ja nyt, koska Poika ei ole kaikista hyvistä ajatuksista ja tahdoista huolimatta edistynyt mihinkään suuntaan, tunnen musertavaa epäonnistumista. Ja muistelen kaikki menneiden aikojen pahimmat kommentit läpi.

Kaiken tämän itseni piiskaamisen jälkeen tunnen itseni puhdistuneeksi. Kuin olisin käynyt ripillä. Masokistista nautintoa. Ehkä en halua tietää, mitä Freud tästä sanoisi.

Seuraavan kerran raapustan kenties vasta parin viikon päästä. Ellen metsästä jostain toimivaa (maksullista) nettiyhteyttä vuodattaakseni tarinoita lumen ja revontulten maasta.