Jos pitäisi tehdä jotain vallan vastenmielistä juttua tietokoneella, jossa on nettiyhteys, voi arvata mitä siitä seuraa. Toki jonkin verran olen kyseessä olevan merkityksellisen tehtävän parissa raahautunut eteenpäin, mutta kaikenlaista olen ihan siinä sivussa "löytänyt".
Näistä ensimmäinen esiteltävä on 35 vuotias Remco Rotterdamista. Hän etsii seuraa kaikkialta maailmasta. Minä olen jo löytänyt rakkaan ja olen muutenkin väärää sukupuolta hänelle kumppaniksi. Jos kuitenkin SINÄ haluat tutustua miekkoseen, klikkaa esittäytymiseen tästä. Tarjolla webbikamerakuvaa ja ääntä.
Muutakin mielenkiintoista tuli päivän mittaan vastaan: Jos naisten tappaminen kivittämällä on harrastuksesi ja olet suunnitellut muuttoa Herouxvilleen, Québeciin, paikkakunnan säännöt voivat tuottaa pettymyksen.
Edelliseen teemaan väljästi liittyen: "White Trash Etiquette: The Definitive Guide to Upscale Trailer Park Manners" on ajanmukainen ja käytännönläheisiä aiheita käsittelevä kirjanen. Se voi toimia vastaiskuna ikävälle, jäykkäniskaiselle ja kaikinpuolin hyödyttömälle Käytöksen kultainen kirjalle. Linkin kirjaan löysin täältä.
Nyt kello onkin sopivasti lähes puoliyö. Taidan ottaa Ubuntun kainaloon ja kammeta kohti sänkyä.
woensdag, januari 31, 2007
dinsdag, januari 30, 2007
Neljäskymmenesviides
Tänään oli ihana aurinkoinen ja talvinen päivä. Tein hyödyllisiä asioita, kuten kävin hammaslääkärissä paikkauttamassa hampaan, maksoin laskut ja sain postitettua vakuutusyhtiöön, kelaan ja sosiaalivirastoon nipun papereita. Hampaan paikkuureissullani haaveilin hetken myös ihka oikeasta ulkoilmaliikunnasta, mutta koska olin pukeutunut hitsin huonosti pakkassäätä ajatellen, tyydyin raahustamaan auton ja ulko-oven välistä matkaa sekä ihailemaan ilmaa sisältä käsin. Se oli muuten typerä valinta.
Aurigonpaiste sai kaipaamaan muutamia asioita pohjoisesta, kuten laskettelua keväthangilla, öistä tähtitaivasta ja hiljaisuutta.
Hetkellisen lapin kaipuun jälkeen aloin kaivata matkaa ihan minne vain. Melko pitkään olen suunnitellut käyväni systerin luona Ranskassa, mutta ei sitä tule koskaan toteutettua. Muuten ok, mutta matkaseura olisi kiva. Nykyään kovin kiireinen lehtinaissisareni nimittäin asuu maaseudulla, jossa mitään julkista liikennettä ei ole. Naapurin lehmiä tuijotellessa ehkä jokunen aika vierähtää, mutta rajansa kaikella. Perheen autot ovat aktiivisessa käytössä, joten automobiili pitäisi vuokrata. Se ei olisi mahdotonta, mutta ei sitä sitten ehkä kuitenkaan keskenään itsensä kanssa keksisi mitään kovin virikkeellistä puuhaa, vaikka kumipyörät kuljettaisivatkin.
Männä viikonloppuna keskustelimme kevyesti Ukon kanssa matkustamisesta. Hän tekee työnsä takia muutaman kerran vuodessa reissuja asiakkaiden luokse, eikä hänellä ole ehkä sen takia erityistä viettiä ylimääräiseen liikehdintään. Minä taas olen ollut muutaman vuoden kohtuullisen jumittuneena Suomeen. Eli siinä missä Ukolla ei ole hinkua matkailuun, musta taas tuntuu siltä, että kaikki "menetetyt" vuodet pitäisi saada jotenkin takaisin. Ei nyt korkojen kera, mutta kuitenkin.
(Nyt ei kannata miettiä sitä, mistä rahat...)
Aika vahvasti jäi tuntumaan siltä, etteivät meidän mielipiteet keskustelun myötä millään lailla lähentyneet toisiaan. Ehkä ongelmaa pitää lähestyä pragmaattisesti: Ken haluaa, se tekee.
(Mutta ne rahat...)
Ensi kesänä olemme kyllä suunnitelleet matkaa Ukon vanhempien luokse, joten ei tilanne aivan toivoton ole.
Ja helmikuussa me käymme Kuopiossa. Sehän on savossa, joten kyse on melkein jo galaksien välisestä matkailusta.
(Irvistys)
Olen silti vakaasti sitä mieltä, että JOTAIN mun pitäisi keksiä. Vaikka tuhoten finskin plussapisteitä?
Aurigonpaiste sai kaipaamaan muutamia asioita pohjoisesta, kuten laskettelua keväthangilla, öistä tähtitaivasta ja hiljaisuutta.
Hetkellisen lapin kaipuun jälkeen aloin kaivata matkaa ihan minne vain. Melko pitkään olen suunnitellut käyväni systerin luona Ranskassa, mutta ei sitä tule koskaan toteutettua. Muuten ok, mutta matkaseura olisi kiva. Nykyään kovin kiireinen lehtinaissisareni nimittäin asuu maaseudulla, jossa mitään julkista liikennettä ei ole. Naapurin lehmiä tuijotellessa ehkä jokunen aika vierähtää, mutta rajansa kaikella. Perheen autot ovat aktiivisessa käytössä, joten automobiili pitäisi vuokrata. Se ei olisi mahdotonta, mutta ei sitä sitten ehkä kuitenkaan keskenään itsensä kanssa keksisi mitään kovin virikkeellistä puuhaa, vaikka kumipyörät kuljettaisivatkin.
Männä viikonloppuna keskustelimme kevyesti Ukon kanssa matkustamisesta. Hän tekee työnsä takia muutaman kerran vuodessa reissuja asiakkaiden luokse, eikä hänellä ole ehkä sen takia erityistä viettiä ylimääräiseen liikehdintään. Minä taas olen ollut muutaman vuoden kohtuullisen jumittuneena Suomeen. Eli siinä missä Ukolla ei ole hinkua matkailuun, musta taas tuntuu siltä, että kaikki "menetetyt" vuodet pitäisi saada jotenkin takaisin. Ei nyt korkojen kera, mutta kuitenkin.
(Nyt ei kannata miettiä sitä, mistä rahat...)
Aika vahvasti jäi tuntumaan siltä, etteivät meidän mielipiteet keskustelun myötä millään lailla lähentyneet toisiaan. Ehkä ongelmaa pitää lähestyä pragmaattisesti: Ken haluaa, se tekee.
(Mutta ne rahat...)
Ensi kesänä olemme kyllä suunnitelleet matkaa Ukon vanhempien luokse, joten ei tilanne aivan toivoton ole.
Ja helmikuussa me käymme Kuopiossa. Sehän on savossa, joten kyse on melkein jo galaksien välisestä matkailusta.
(Irvistys)
Olen silti vakaasti sitä mieltä, että JOTAIN mun pitäisi keksiä. Vaikka tuhoten finskin plussapisteitä?
vrijdag, januari 26, 2007
Neljäskymmenesneljäs
Tämä on niitä iltoja, jolloin sitä vain odottaa, että kello tulisi sen verran, että voisi hankkiutua nukkumaan. Väsyttää ja ärsyttää. Telkku? Äh. Ei jaksa surffata. Tyhmää.
Joskus Aikaa Ennen Poikaa tapasin tällaisina iltoina soittaa puhelimella jollekin kaverille ja juoruilla. Nykyään sitä ei tule tehtyä, koska kaverit ovat kiinni perheessä, rutiineissa, osa ehkä vuorotyössä. Systeri ei vastaa puhelimeen.
10 vuotta sitten puhelinlaskut olivat aina pilvissä, koska sitä tuli soiteltua vaikka kuinka paljon. Oli asiaa tai ei. Nyt tuntuu siltä, että jos soittaa, pitää olla joku tärkeä juttu. Joskus tietysti keskustelu alkaa rönsytä ja tulee juoruiltua, mikä voi välillä olla todella ihanaa, terapeuttista ja rentouttavaa. Tavallisempaa on kuitenkin vaihtaa pakollisimmat pari lausetta ("mullon tosi kiire mut sano äkkiä") evästettynä tyhjällä lupauksella "puhutaan vielä illalla".
Tietysti voi ajatella, että ok, tämä on näitä korulauseita, "soitellaan vielä". "Kuule, tulkaa joskus käymään!" Joskus ehkä soitellaan, toisinaan käydään, mutta huomattavasti harvemmin kuin luvataan. Harmillista.
Oikeasti mun pitäisi kerrassaan veemäisen olotilan sijaan olla tyytyväinen:
1. Pikku-Ukon LÄHES kaikki päivähoito/kuntoutusarviointi/neuvola/yms -aiheiset palaverit on käyty läpi tälle keväälle. Pitäisi ottaa esille "vain" ensi syksynä toteutuva varhennettu eskari. Toivon kovasti, että se asia voidaan käydä läpi pääasiallisesti sähköpostiviestisotana.
2. Kävin eilen hammaslääkärissä, ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1994. Tulos: yksi hammas paikataan (suosittelen hermojen takia kuitenkin tiheämpää käyntiväliä). Ukko kun oli pelotellut, että ellen mene, joudun kohta juurihoitoon.
3. Sain työharjoittelupaikan.
Mutta nyt, just joo, ei auta. Hatutus on ja pysyy.
Voisinkohan mä jo mennä nukkumaan?
Olut?
Päivän varoituksen sana kaikille teille, joilla on kotona iguaani.
Joskus Aikaa Ennen Poikaa tapasin tällaisina iltoina soittaa puhelimella jollekin kaverille ja juoruilla. Nykyään sitä ei tule tehtyä, koska kaverit ovat kiinni perheessä, rutiineissa, osa ehkä vuorotyössä. Systeri ei vastaa puhelimeen.
10 vuotta sitten puhelinlaskut olivat aina pilvissä, koska sitä tuli soiteltua vaikka kuinka paljon. Oli asiaa tai ei. Nyt tuntuu siltä, että jos soittaa, pitää olla joku tärkeä juttu. Joskus tietysti keskustelu alkaa rönsytä ja tulee juoruiltua, mikä voi välillä olla todella ihanaa, terapeuttista ja rentouttavaa. Tavallisempaa on kuitenkin vaihtaa pakollisimmat pari lausetta ("mullon tosi kiire mut sano äkkiä") evästettynä tyhjällä lupauksella "puhutaan vielä illalla".
Tietysti voi ajatella, että ok, tämä on näitä korulauseita, "soitellaan vielä". "Kuule, tulkaa joskus käymään!" Joskus ehkä soitellaan, toisinaan käydään, mutta huomattavasti harvemmin kuin luvataan. Harmillista.
Oikeasti mun pitäisi kerrassaan veemäisen olotilan sijaan olla tyytyväinen:
1. Pikku-Ukon LÄHES kaikki päivähoito/kuntoutusarviointi/neuvola/yms -aiheiset palaverit on käyty läpi tälle keväälle. Pitäisi ottaa esille "vain" ensi syksynä toteutuva varhennettu eskari. Toivon kovasti, että se asia voidaan käydä läpi pääasiallisesti sähköpostiviestisotana.
2. Kävin eilen hammaslääkärissä, ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1994. Tulos: yksi hammas paikataan (suosittelen hermojen takia kuitenkin tiheämpää käyntiväliä). Ukko kun oli pelotellut, että ellen mene, joudun kohta juurihoitoon.
3. Sain työharjoittelupaikan.
Mutta nyt, just joo, ei auta. Hatutus on ja pysyy.
Voisinkohan mä jo mennä nukkumaan?
Olut?
Päivän varoituksen sana kaikille teille, joilla on kotona iguaani.
woensdag, januari 24, 2007
Neljäskymmeneskolmas
Otsikko alkoi pituudessaan tympiä. Ehkä pitäisi kirjoittaa vanhanaikaisella tavalla "kolmas viidettä". Tämä postaus oli järjestyksessään kolmas viidettä.
Muistan kun joskus teininä aloin lukea Mika Waltaria ja ihmettelin näitä kummallisia järjestysnumeroita. Ne tuntuivat epäloogisilta, kunnes tajusin, että jatkumona "kolmetoista - kolmekolmatta - kolmeneljättä" noudattaa sääntöä. Entä jos se olisikin yksikymmentä? Tai pelkästään kymmentä?
Tiedän, että varmaan guuglaamalla löytäisin informatsuunia aiheesta lisää, mutta nyt ei ja ei ja ei.
Eilisen postauksen kirjoittamisen jälkeen aloin miettiä sitä, että ai miten niin voi olla niin vaikea pitää kaikkia Pikku-Ukon papereita sellaisessa järjestyksessä, että niistä saisi nopeasti tolkun.
Sitten aloin laskea. Vuotuinen maksukatto (590€) täyttyi joskus syyskuun loppupuolella. Nopeahkon, kokeilevan laskutoimituksen jälkeen tulin siihen tulokseen, että tuohon summaan sisältyy 10 maksua à 26€ sekä 15 à 22€.
Lapsen vuotuinen maksukatto sairaalapäivissä on 7 vrk, eli noista sen verran on varsinaisia sairaalayöpymisiä. Kolme muuta ovat sitten - jotain muuta - tai tietysti voi olla, että summaa sekoittaa joku lausunnonkirjoitusmaksu. En ole varma.
Tämän tarkempi perkaaminen ei tietenkään ole mielekästä. Pääsin kuitenkin siihen lopputulokseen, että viime vuonna Pikku-Ukko on ollut sairaalassa sisällä kuukauden ja pari viikkoa päälle. Näiden osastolla vietettyjen aikojen lisäksi syyskuuhun mennessä oli tullut ainakin 15 polikäyntiä. Loppuvuotta kohden ne suorastaan tuplaantuivat jopa pariin kertaan viikossa. Käynneistä muistona on epikriisejä VALTAVA kasa, reseptejä pelkästään epilääkkeisiin 4, letkuruokaan 2, sitten kaikki antibiootit, melatoniini sekä muut sammaslääkkeet, tulehduskipulääkkeet, silmätipat (korviin!) etc.
Lausuntoja kuntoutusta varten, tukia varten, päivähoitoa varten. Lippulappusia erilaisista kehitysvammaisten tuista, soppareista, kerhoista ja kokoontumisista. Kelan ja sosiaaliviraston päätöksiä.
Kaikki nuo edellä mainitut paperit (reseptejä lukuunottamatta) ovat olleet sulassa sovussa, mutta pikemminkin limittäin ja lomittain kuin nipuittain yhdessä vakuutuspapereiden, tiliotteiden, kuittien ja maksettujen laskujen kanssa.
Miltähän se tuntuisi, jos yhtäkkiä olisikin vain se pieni ja sievä neuvolakortti? Siihen olisi raapustettu kaikkea kannustavaa ja kivaa, piirustettu kasvukäyrää. Sitten olisi voinut stressata siitä, ettei lapsi käy potalla vaikka on jo 14kk tai pissaa sänkyyn kolmivuotiaana. Lyö naapurin Saijaa päähän ja opettaa kummitädin tyttärelle miten isot pojat puhuvat. Suurimpia peikkoja voisivat vuorollaan olla "oppiiko se ikinä tottelemaan", "joutuuko väärään seuraan", "miksi se tollaisen tyttöystävän valitsi" ja "ei kai nyt ainakaan AMMATTIKOULUUN".
Onhan se tietysti toisaalta paljon selkeämpää, kun näin vaikeasti kehitysvammaisella ei ole vaaraa tehdä huonoja valintoja. Mutta ei ole myöskään mahdollisuutta tehdä hyviä valintoja.
Toivottavasti, jos joskus saan toisen lapsen, muistan hänenkin kohdallaan sen, että mahdollisuus oman elämän valintojen tekemiseen on lahja. Eikä sitä saa vanhempana yrittää tuhota, ei vaikka tarkoitus olisi kuinka ylevä, korkea ja hyvä.
Mitenkäs tässä nyt näin vakavaksi mentiin?
Keventäminen kannattaa (kirjoittaa hän korvapuustin muruset vieläkin suupielillä), joten suosittelen avaamaan seuraavan linkin: 30 secs bunny theatre
Pääset puolessa minuutissa sisälle kaikkiin kuumimpiin leffoihin. Säästät rahaa, aikaa, sekä puutuneen takamuksen. Leffathan on joka tapauksessa tehty kehitystasoltaan noin 11-vuotiaille, joten nopeutetussa versiossa näkee kaiken olennaisen.
(virnistyshymiö tähän, niinqu)
Muistan kun joskus teininä aloin lukea Mika Waltaria ja ihmettelin näitä kummallisia järjestysnumeroita. Ne tuntuivat epäloogisilta, kunnes tajusin, että jatkumona "kolmetoista - kolmekolmatta - kolmeneljättä" noudattaa sääntöä. Entä jos se olisikin yksikymmentä? Tai pelkästään kymmentä?
Tiedän, että varmaan guuglaamalla löytäisin informatsuunia aiheesta lisää, mutta nyt ei ja ei ja ei.
Eilisen postauksen kirjoittamisen jälkeen aloin miettiä sitä, että ai miten niin voi olla niin vaikea pitää kaikkia Pikku-Ukon papereita sellaisessa järjestyksessä, että niistä saisi nopeasti tolkun.
Sitten aloin laskea. Vuotuinen maksukatto (590€) täyttyi joskus syyskuun loppupuolella. Nopeahkon, kokeilevan laskutoimituksen jälkeen tulin siihen tulokseen, että tuohon summaan sisältyy 10 maksua à 26€ sekä 15 à 22€.
Lapsen vuotuinen maksukatto sairaalapäivissä on 7 vrk, eli noista sen verran on varsinaisia sairaalayöpymisiä. Kolme muuta ovat sitten - jotain muuta - tai tietysti voi olla, että summaa sekoittaa joku lausunnonkirjoitusmaksu. En ole varma.
Tämän tarkempi perkaaminen ei tietenkään ole mielekästä. Pääsin kuitenkin siihen lopputulokseen, että viime vuonna Pikku-Ukko on ollut sairaalassa sisällä kuukauden ja pari viikkoa päälle. Näiden osastolla vietettyjen aikojen lisäksi syyskuuhun mennessä oli tullut ainakin 15 polikäyntiä. Loppuvuotta kohden ne suorastaan tuplaantuivat jopa pariin kertaan viikossa. Käynneistä muistona on epikriisejä VALTAVA kasa, reseptejä pelkästään epilääkkeisiin 4, letkuruokaan 2, sitten kaikki antibiootit, melatoniini sekä muut sammaslääkkeet, tulehduskipulääkkeet, silmätipat (korviin!) etc.
Lausuntoja kuntoutusta varten, tukia varten, päivähoitoa varten. Lippulappusia erilaisista kehitysvammaisten tuista, soppareista, kerhoista ja kokoontumisista. Kelan ja sosiaaliviraston päätöksiä.
Kaikki nuo edellä mainitut paperit (reseptejä lukuunottamatta) ovat olleet sulassa sovussa, mutta pikemminkin limittäin ja lomittain kuin nipuittain yhdessä vakuutuspapereiden, tiliotteiden, kuittien ja maksettujen laskujen kanssa.
Miltähän se tuntuisi, jos yhtäkkiä olisikin vain se pieni ja sievä neuvolakortti? Siihen olisi raapustettu kaikkea kannustavaa ja kivaa, piirustettu kasvukäyrää. Sitten olisi voinut stressata siitä, ettei lapsi käy potalla vaikka on jo 14kk tai pissaa sänkyyn kolmivuotiaana. Lyö naapurin Saijaa päähän ja opettaa kummitädin tyttärelle miten isot pojat puhuvat. Suurimpia peikkoja voisivat vuorollaan olla "oppiiko se ikinä tottelemaan", "joutuuko väärään seuraan", "miksi se tollaisen tyttöystävän valitsi" ja "ei kai nyt ainakaan AMMATTIKOULUUN".
Onhan se tietysti toisaalta paljon selkeämpää, kun näin vaikeasti kehitysvammaisella ei ole vaaraa tehdä huonoja valintoja. Mutta ei ole myöskään mahdollisuutta tehdä hyviä valintoja.
Toivottavasti, jos joskus saan toisen lapsen, muistan hänenkin kohdallaan sen, että mahdollisuus oman elämän valintojen tekemiseen on lahja. Eikä sitä saa vanhempana yrittää tuhota, ei vaikka tarkoitus olisi kuinka ylevä, korkea ja hyvä.
Mitenkäs tässä nyt näin vakavaksi mentiin?
Keventäminen kannattaa (kirjoittaa hän korvapuustin muruset vieläkin suupielillä), joten suosittelen avaamaan seuraavan linkin: 30 secs bunny theatre
Pääset puolessa minuutissa sisälle kaikkiin kuumimpiin leffoihin. Säästät rahaa, aikaa, sekä puutuneen takamuksen. Leffathan on joka tapauksessa tehty kehitystasoltaan noin 11-vuotiaille, joten nopeutetussa versiossa näkee kaiken olennaisen.
(virnistyshymiö tähän, niinqu)
dinsdag, januari 23, 2007
Neljäskymmenestoinen postaus
Tänään on ollut kohtuullisen tulokseton toimistopäivä. Otin kastroitua sonnia eli härkää sarvista ja tartuin kiinni tekemättä jättämiini paperinpyörityksiin. Sepä olikin rattoisaa.
Jokaisella vähänkin enemmän Kelan tukia nauttivalla henkilöllä pitäisi olla kotona kopiokone. Ensimmäinen homma, johon tartuin kiinni, oli apteekkikuittien plärääminen. Sain viime syksynä ilmoituksen, että lääkemaksut ovat ylittäneet jonkun tietyn summan ja lisäkorvauksen saamista varten pitäisi toimittaa Kelaan anomus kaikkien päivämäärän xx jälkeen tulleiden kuittien kera.
(Jos Kelaan ilmoitetaan apteekeista ostot, niin miksi tämä kuittisouvi? "Jotta oppisimme/oppisitte/oppisivat olemaan?")
No niin. Olen toki tallettanut suuren osan kuiteista. Mutta EN ole esim kopioinut niitä ja toisista minulla on jäljellä vain kassakuitti. Tietysti lämpöpaperia, eli värit ovat aika monesta kivasti haalistuneet tunnistamattomiksi. Voisivat yhtä hyvin olla vaikka Intersportin kuitteja.
Soitin niihin pariin apteekkiin, joista useimmiten lääkkeet ostan. Yksityisestä apteekista luvattiin ystävällisesti printti jo tälle päivälle. Eräästä Isommasta Apteekista luvattiin ynseästi kuitti jo tälle päivälle, mutta laiskuuttani pyysin postittamaan.
"Tästä täytyy sitten tehdä lomakeanomus", puheluun vastannut henkilö sanoi enemmän kuin jossain määrin tympiintyneellä äänellä. "No niinpä täytyy varmaan tehdä", totesin. "Tässä asiassa voisitte soittaa myös kanta-asiakaspalveluun. Tämä kun on maksullinen numero, tämä puhelu siis maksaa." Juu, kiitoksia vain tiedosta. Kun ei nyt ensimmäisenä tullut mieleen.
Lääkeasia jäi siis lepäämään.
Verokortin sain sentään tungettua kuoreen ja raapustettua siihen omaishoitajien palkkioita pyörittävän henkilön nimen. Rohkaisevan tuloksekasta!
Sitten tartuin ELVA-tukilomakkeeseen. Elva-tuki on erityishoitotukea saavien lasten vanhempien iloksi myönnetty kohtuullisen hankalasti toteutettavissa oleva hoitomuoto. Päätin kuitenkin anoa tukea tällekin vuodelle. Lappu oli helppotäyttöinen, mutta vaati liitteeksi Kelan päätöksen. Se löytyi, mutta vain alkuperäisenä kappaleena. Koska kopiokonetta ei ole, asia jäi lepäämään.
Tämän jälkeen ajattelin anoa vakuutuksesta Pikku-Ukon sairastamisen takia menetettyjä lippurahoja. Lomake löytyi netistä kätevästi. Jatko ei ollut niin juohevaa, sillä takataskusta ei löydy montaa virkatodistusta, jolla voisin vakuuttaa asian käsittelijän lähisukulaisuudestamme. Asia jäi siis lepäämään.
Kenties huomenna reippahasti nousevat askeleet koulun portaita kopiokoneelle, jotta voin pistää eteenpäin tänään lepäämään jääneitä paperihommia.
Hetken verran harkitsin kirjanpitopalvelujen ostamista. Näin tottumattomalta kun tähän kaikkeen menee yksi kokonainen toimistopäivä.
Laitoin kuitenkin idean vielä lepäämään.
Jokaisella vähänkin enemmän Kelan tukia nauttivalla henkilöllä pitäisi olla kotona kopiokone. Ensimmäinen homma, johon tartuin kiinni, oli apteekkikuittien plärääminen. Sain viime syksynä ilmoituksen, että lääkemaksut ovat ylittäneet jonkun tietyn summan ja lisäkorvauksen saamista varten pitäisi toimittaa Kelaan anomus kaikkien päivämäärän xx jälkeen tulleiden kuittien kera.
(Jos Kelaan ilmoitetaan apteekeista ostot, niin miksi tämä kuittisouvi? "Jotta oppisimme/oppisitte/oppisivat olemaan?")
No niin. Olen toki tallettanut suuren osan kuiteista. Mutta EN ole esim kopioinut niitä ja toisista minulla on jäljellä vain kassakuitti. Tietysti lämpöpaperia, eli värit ovat aika monesta kivasti haalistuneet tunnistamattomiksi. Voisivat yhtä hyvin olla vaikka Intersportin kuitteja.
Soitin niihin pariin apteekkiin, joista useimmiten lääkkeet ostan. Yksityisestä apteekista luvattiin ystävällisesti printti jo tälle päivälle. Eräästä Isommasta Apteekista luvattiin ynseästi kuitti jo tälle päivälle, mutta laiskuuttani pyysin postittamaan.
"Tästä täytyy sitten tehdä lomakeanomus", puheluun vastannut henkilö sanoi enemmän kuin jossain määrin tympiintyneellä äänellä. "No niinpä täytyy varmaan tehdä", totesin. "Tässä asiassa voisitte soittaa myös kanta-asiakaspalveluun. Tämä kun on maksullinen numero, tämä puhelu siis maksaa." Juu, kiitoksia vain tiedosta. Kun ei nyt ensimmäisenä tullut mieleen.
Lääkeasia jäi siis lepäämään.
Verokortin sain sentään tungettua kuoreen ja raapustettua siihen omaishoitajien palkkioita pyörittävän henkilön nimen. Rohkaisevan tuloksekasta!
Sitten tartuin ELVA-tukilomakkeeseen. Elva-tuki on erityishoitotukea saavien lasten vanhempien iloksi myönnetty kohtuullisen hankalasti toteutettavissa oleva hoitomuoto. Päätin kuitenkin anoa tukea tällekin vuodelle. Lappu oli helppotäyttöinen, mutta vaati liitteeksi Kelan päätöksen. Se löytyi, mutta vain alkuperäisenä kappaleena. Koska kopiokonetta ei ole, asia jäi lepäämään.
Tämän jälkeen ajattelin anoa vakuutuksesta Pikku-Ukon sairastamisen takia menetettyjä lippurahoja. Lomake löytyi netistä kätevästi. Jatko ei ollut niin juohevaa, sillä takataskusta ei löydy montaa virkatodistusta, jolla voisin vakuuttaa asian käsittelijän lähisukulaisuudestamme. Asia jäi siis lepäämään.
Kenties huomenna reippahasti nousevat askeleet koulun portaita kopiokoneelle, jotta voin pistää eteenpäin tänään lepäämään jääneitä paperihommia.
Hetken verran harkitsin kirjanpitopalvelujen ostamista. Näin tottumattomalta kun tähän kaikkeen menee yksi kokonainen toimistopäivä.
Laitoin kuitenkin idean vielä lepäämään.
maandag, januari 22, 2007
Neljäskymmenesensimmäinen postaus
Näin unta siitä, että olin raskaana. Se oli painajainen.
En ollut ihan varma siitä, kuka on lapsen isä ja yritin kuumeisesti pohtia sitä, olenko kenties ns. hetkellisessä mielenhäiriössä käynyt kuksimassa jotain muuta kuin armastani. Meillä on ukon kanssa molemmilla ruskeat silmät. Mitä minä sitten sanon, jos lapsi syntyy hehkuvan sinisin silmin?
Olen joskus tehnyt sellaisen nettitestin lapsen silmien todennäköisestä väristä. Testissä valitaan (tulevan lapsen) vanhempien ja isovanhempien silmien värit. Kokeilun mukaan sinisilmäisen miehen kanssa voin saada vain sinisilmäisiä lapsia, murun kanssa ruskeasilmäisiä. (Ellei sitten tule mutaatiota ja lapsella toinen silmä sininen ja toinen ruskea.)
Geenijutut mielessä velloin ahdistuksessani. Se oli ihan selvä juttu, että suhdetta en halunnut laittaa poikki. Mutta miten ihmeessä selittäisin, jos lapsi olisikin sinisilmä pellavapää? Vanhemmilla tumma tukka. Ei hyvänen aika. Heräsin hiestä märkänä siihen, että vingahtelin kuin hiiri. Seuraava uni ei kyllä ollut yhtään sen järkevämpi.
Raskausteema on viime aikoina pyörinyt paljon mielessä, eikä vähiten siksi, että suuri osa kavereista ja tuttavista on lisääntyneet viime aikoina. Joka puolella poksahtelee vauvoja kuin popcorneja. (Se on tämä ikä, olen päätellyt).
Uniteema jatkui tavallaan päivällä. Kävin työhaastattelussa kaupungilla (meni hyvin). Kun sitten kävelin Stockan läpi matkalla kotiinpäin ja törmäsin yhteen kaveriini. Lyöttäydyin matkaan, koska meillä oli sama suunta. Vartin verran pyörittyämme, hän kertoi olevansa raskaana. Tietysti.
Yksi vanha luokkakaverini sai pojan joulun välipäivinä. Veljelleni on syntymässä poika kuukauden päästä. Yksi parhaista kavereistani saa (kolmas kerta toden sanoo) pojan kesän korvilla. Muutama nettituttu on raskaana.
Musta olis niinku kiva tulla raskaaksi ja heilutella sitä tikkua onnesta soikeana. Sitten voisin olla paksuna viikot 4-8. Joku muu saisi sitten olla raskaana sen pahoinvoinnin yli (9-12). Sitten sen jälkeen voisin vaikka kokeilla raskausviikkoa 30. Viikolla 37 voisin mennä makaamaan sairaalaan ja Joku Muu voisi synnyttää.
Mitenhän se tällainen onnistuisi?
Hmm. Tämähän on jo toinen uni, jossa olen ehkä ollut uskoton (mutta en ole aivan varma).
Täällä maanpäällinen maailma, kuuleeko Freud?
P.S. Edellisiin verrattuna työhaastattelu oli huomattavasti miellyttävämpi. Haastattelija oletti minun osaavan sekä puhua, että kirjoittaa.
En ollut ihan varma siitä, kuka on lapsen isä ja yritin kuumeisesti pohtia sitä, olenko kenties ns. hetkellisessä mielenhäiriössä käynyt kuksimassa jotain muuta kuin armastani. Meillä on ukon kanssa molemmilla ruskeat silmät. Mitä minä sitten sanon, jos lapsi syntyy hehkuvan sinisin silmin?
Olen joskus tehnyt sellaisen nettitestin lapsen silmien todennäköisestä väristä. Testissä valitaan (tulevan lapsen) vanhempien ja isovanhempien silmien värit. Kokeilun mukaan sinisilmäisen miehen kanssa voin saada vain sinisilmäisiä lapsia, murun kanssa ruskeasilmäisiä. (Ellei sitten tule mutaatiota ja lapsella toinen silmä sininen ja toinen ruskea.)
Geenijutut mielessä velloin ahdistuksessani. Se oli ihan selvä juttu, että suhdetta en halunnut laittaa poikki. Mutta miten ihmeessä selittäisin, jos lapsi olisikin sinisilmä pellavapää? Vanhemmilla tumma tukka. Ei hyvänen aika. Heräsin hiestä märkänä siihen, että vingahtelin kuin hiiri. Seuraava uni ei kyllä ollut yhtään sen järkevämpi.
Raskausteema on viime aikoina pyörinyt paljon mielessä, eikä vähiten siksi, että suuri osa kavereista ja tuttavista on lisääntyneet viime aikoina. Joka puolella poksahtelee vauvoja kuin popcorneja. (Se on tämä ikä, olen päätellyt).
Uniteema jatkui tavallaan päivällä. Kävin työhaastattelussa kaupungilla (meni hyvin). Kun sitten kävelin Stockan läpi matkalla kotiinpäin ja törmäsin yhteen kaveriini. Lyöttäydyin matkaan, koska meillä oli sama suunta. Vartin verran pyörittyämme, hän kertoi olevansa raskaana. Tietysti.
Yksi vanha luokkakaverini sai pojan joulun välipäivinä. Veljelleni on syntymässä poika kuukauden päästä. Yksi parhaista kavereistani saa (kolmas kerta toden sanoo) pojan kesän korvilla. Muutama nettituttu on raskaana.
Musta olis niinku kiva tulla raskaaksi ja heilutella sitä tikkua onnesta soikeana. Sitten voisin olla paksuna viikot 4-8. Joku muu saisi sitten olla raskaana sen pahoinvoinnin yli (9-12). Sitten sen jälkeen voisin vaikka kokeilla raskausviikkoa 30. Viikolla 37 voisin mennä makaamaan sairaalaan ja Joku Muu voisi synnyttää.
Mitenhän se tällainen onnistuisi?
Hmm. Tämähän on jo toinen uni, jossa olen ehkä ollut uskoton (mutta en ole aivan varma).
Täällä maanpäällinen maailma, kuuleeko Freud?
P.S. Edellisiin verrattuna työhaastattelu oli huomattavasti miellyttävämpi. Haastattelija oletti minun osaavan sekä puhua, että kirjoittaa.
zaterdag, januari 20, 2007
Neljäskymmenes postaus
Mun talo (hitas-asunto) on tyhjä taas kaikenkarvaisista vieraista. Siis meillä oli mummo, isoäiti, ex-anoppikokelas. Tyydyn nyt vain sanomaan, että rasittavaa oli ja paikkailen tälläkin hetkellä närvejä. Kera Nokian Panimon Jouluoluen. Mikä joulu? Miten sukulaisten (ja tekosukulaisten) kanssa voikaan olla niin tolkuttoman ahdistavaa?
Pojalla eli Pikku-Ukolla oli viikolla kuntoutusarvioinnin tekoa Yliopistollisella. Pikkuinen Rakkaani kun on kovin vaikeasti vammainen, niin arviointi kohdistui lähinnä aivan perusasioihin: kontaktin otto ja tahdonalainen liike. Näissäkin lähinnä siihen, että onko niitä lainkaan vai hieman.
Tänään (ts. perjantaina) kävin loppukeskustelussa neuron sekä neuropsykon kanssa. On se jännä, miten sitä huomaa itsensä olevan kaikesta "tottumisesta" ja asioiden hyväksymisestä huolimatta herkillä, kun omasta lapsesta on kyse. Keskustelu oli tosi asiallinen, eikä siihen liittynyt mitään dramatiikkaa, mutta silti olin lähes itkun partaalla koko ajan. Tsemppasin itseäni pitäen äänen rauhallisena ja matalana, pitäen vähän pidempiä taukoja lauseiden välissä niinä hetkinä, kun tuntui että kohta ääni pettää ja kyyneleet vierivät.
Pääsin kuitenkin ihan ulos asti ilman olemattoman meikin leviämistä. Menin autolle, ajoin kotiin ja tunsin itseni yhtäkkiä hirvittävän väsyneeksi.
Iltapäivän hoitelin poikaa, selailin erinäisiä keskustelupalstoja sekä blogeja. Lähetin muutaman emailin. Illalla sitten piristyin aukomaan päätäni Isommalle Ukolle, joka ei ollut kovin vastaanottavainen. Se ei suinkaan vajentanut hermorauniota oloani, joten lähetin muutaman viestin lisää. Se helpotti jossain määrin, koska sain sanottua muutaman itseäni (syystä tai syyttä) ärsyttäneen asian. Ehkä sain nyt hänestä sijaisnorsun ja kärs(ij)än.
Fakta homma, että bullakirjeiden (bullatekstiviesti? bullasähköposti?) jälkeen kommunikaatio on vähän kökköä. Sitä odotellessa,
tack adjö!
Pojalla eli Pikku-Ukolla oli viikolla kuntoutusarvioinnin tekoa Yliopistollisella. Pikkuinen Rakkaani kun on kovin vaikeasti vammainen, niin arviointi kohdistui lähinnä aivan perusasioihin: kontaktin otto ja tahdonalainen liike. Näissäkin lähinnä siihen, että onko niitä lainkaan vai hieman.
Tänään (ts. perjantaina) kävin loppukeskustelussa neuron sekä neuropsykon kanssa. On se jännä, miten sitä huomaa itsensä olevan kaikesta "tottumisesta" ja asioiden hyväksymisestä huolimatta herkillä, kun omasta lapsesta on kyse. Keskustelu oli tosi asiallinen, eikä siihen liittynyt mitään dramatiikkaa, mutta silti olin lähes itkun partaalla koko ajan. Tsemppasin itseäni pitäen äänen rauhallisena ja matalana, pitäen vähän pidempiä taukoja lauseiden välissä niinä hetkinä, kun tuntui että kohta ääni pettää ja kyyneleet vierivät.
Pääsin kuitenkin ihan ulos asti ilman olemattoman meikin leviämistä. Menin autolle, ajoin kotiin ja tunsin itseni yhtäkkiä hirvittävän väsyneeksi.
Iltapäivän hoitelin poikaa, selailin erinäisiä keskustelupalstoja sekä blogeja. Lähetin muutaman emailin. Illalla sitten piristyin aukomaan päätäni Isommalle Ukolle, joka ei ollut kovin vastaanottavainen. Se ei suinkaan vajentanut hermorauniota oloani, joten lähetin muutaman viestin lisää. Se helpotti jossain määrin, koska sain sanottua muutaman itseäni (syystä tai syyttä) ärsyttäneen asian. Ehkä sain nyt hänestä sijaisnorsun ja kärs(ij)än.
Fakta homma, että bullakirjeiden (bullatekstiviesti? bullasähköposti?) jälkeen kommunikaatio on vähän kökköä. Sitä odotellessa,
tack adjö!
donderdag, januari 18, 2007
Kolmaskymmenesyhdeksäs postaus
Tästä tulee tylsä postaus.
Katan blogista olen tänään seurannut Keski-Euroopassa myrskyä. Ukko tiesi kertoa, että hänen sisarensa ja sisaren mies ovat jumittuneina jonnekin Amsterdamiin, jossa ei matkapuhelinverkkokaan oikein toimi. THeidän katilleen pitäisi antaa sapuskaa, mutta kun ulos ei voi mennä, niin mirri joutuu olemaan nälässä.
Yksi Ukon kavereista onnistui taivaltamaan 1,5 tuntia kotiin töistä matkaa, joka yleensä kestää vartin. Teitä on poikki ja ainakin 3 ihmistä kuollut. Geenstijlin Feauteaufuckista voipi katsella kuvia Orkaani Femkestä. Ja tästä voi lukea, jos osaa. Siis kieltä.
Fransujen mukaan myrskyinen sää tulee olemaan lyhyt ja laantumaan puoleen yöhön mennessä.
Kun nyt pääsin heittämään noita ulkkomaita tähän postaukseen, niin klonksutellaampa aasinsiltaa pitkin eteenpäin: Kaura erehtyi kirjoittamaan eilen sanan kielenopetuksesta. Siihen oli tietysti pakko traumoissa kieriskellen kommentoida. Nyt jatkan tähän hetken.
Mulla on luonnollisesti tosi ahdistunut suhtautuminen kielillä puhumiseen. Mites nyt muutenkaan? Kuitenkin minkä tahansa vieraan kielen hallitseminen (edes kömpelön alkeellisen auttavasti) on hirvittävän kätevää. Tällaisella "tunnistan sanoja ja ymmärrän vähän helppoa kieltä" asteella on muutama kieli: espanja, saksa, viro ja hollanti.
Espanjasta olen käynyt 2 alkeiskurssia, toisen ravintolakoulussa ja toisen avoimessa yliopistossa. Opin sanomaan helppoja lauseita ja vähän taivuttamaan verbejä. Oikeastaan jälkimmäisestäkin kävin vain ensimmäisen osan. Saksaa melkein aloin lukea, kävin alkeiskurssista pari tuntia. Kuuntelin tosi aktiivisesti tosin yhtä kielenopetuscd:tä, joten sieltä nyt jotain (vähäistä) jäi päähän. Lauseiksi asti kieli ei oikein taivu, mutta ymmärrän JOTAIN.
Viron kieltä olen yrittänyt opetella ihan itsekseni, tosin nyt en taas pitkiin aikoihin. Lausumisessa vaikeaa on se, että paino on vähän erilainen, l-kirjain liudentunut ja ö:kin on vähän hassu. Joo, en puhuisi, mutta muistan kyllä monia sanoja. Ja yhteen koulutyöhön luin lähinnä viron kielisiä nettisivuja, sanakirja toisessa kädessä.
Hollanti onkin uusi haaste. Ukko sanoo aina joskus, että olishan se kiva, jos osaisit VÄHÄN. Sitten kun yritän kysyä jotain, hän useimmiten alkaa selitellä "no ei se nyt NIIN tärkeää ole ja onhan sulla muutakin". Välillä kun kysyn häneltä, miten joku juttu sanotaan, tulee vastaus niin nopeasti ja epäselvästi artikuloiden, etten saa selvää. Mun täytyy varmaan alkaa syyllistää häntä siitä, että hän panttaa omaa äidinkieltään. Senkin HUNSVOTTI, ryökäle, sanojen pihtaaja!
Me puhumme Ukon kanssa englantia, jota muuten BTW inhoan kielistä kaikkein eniten, koska vahvoista kielistäni osaan sitä huonoiten. Olisin ikionnellinen, jos pääsisin päivittäisestä huonon enkun puhumisesta hittoon. Sanavarastoni on englanniksi jokseenkin onneton ja lausuminen on selkä-3,14:tä karmivaa. Päivittäin tulee tilanteita, joissa en tiedä sanoja, sitten tarjoan vastinetta suomeksi, ruotsiksi ja ranskaksi. Yleensä joku stemmaa.
Ruotsin kielessä en ole mikään huippuhyvä, mutta jotenkin se vain on helppoa. Monet sanonnat ovat tosi lähellä suomalaista ja lauseet on muodostettu usein niin, että käänteminen on suht helppoa. Ei ainakaan tarvitse räjäyttää koko lausetta alkutekijöihin ja yrittää kaivella jostain koruilmaisujen seasta sitä hämärää olennaista asiaa.
Varsinainen suuren intohimoni, syvän vihansekaisen rakkauden kohde on ranska.
Varsinkin jos olen väsynyt, stressaantunut tai kännissä (tai kaikkia), menetän kaikki muut kielet paitsi suomen ja ranskan. Ensimmäisen kerran kun Ukko oli meillä aamupalalla, olin ihanpaskana. Mietin kuumeisesti, mikä helvetti onkaan kinkku englanniksi. Jambon. Kinkku. Jambon. *Mieti, mieti, mieti.* En muista, mitä lopulta sanoin. Varmaan hymyilin hölmösti ja sanoin molemmat. Silloin vielä halusin tsempata kielen kanssa, et niinku osaisin puhua silleen kivasti, lauseilla ja kaikkea.
Ehkä inhoan huonon englannin puhumista siksi, ettei siihen ole sellaisia lapsuuden sanoja ollenkaan. Mulla ei ole hajuakaan, mitä jotkut marjat, kukat, ruoat, linnut tai eläimet ovat englanniksi. Mulla ei ole hajuakaan, mitä ne sanovat englanniksi. Mulla ei ole hajuakaan, miten puhutaan englanniksi mitään puhekieltä, minkäänlaista puhekieltä. On vain tankeroenglanti rajoitetun sanavaraston kera. Mutta tulee sillä ihan hyvin toimeen ja kynnys puhua tottavieköön alentuu koko ajan, tai ei sitä enää oikeastaan edes ole.
Ehkä joskus vielä puhun kamalan kuuloista englantia suurensuurella sanavarastolla?
Katan blogista olen tänään seurannut Keski-Euroopassa myrskyä. Ukko tiesi kertoa, että hänen sisarensa ja sisaren mies ovat jumittuneina jonnekin Amsterdamiin, jossa ei matkapuhelinverkkokaan oikein toimi. THeidän katilleen pitäisi antaa sapuskaa, mutta kun ulos ei voi mennä, niin mirri joutuu olemaan nälässä.
Yksi Ukon kavereista onnistui taivaltamaan 1,5 tuntia kotiin töistä matkaa, joka yleensä kestää vartin. Teitä on poikki ja ainakin 3 ihmistä kuollut. Geenstijlin Feauteaufuckista voipi katsella kuvia Orkaani Femkestä. Ja tästä voi lukea, jos osaa. Siis kieltä.
Fransujen mukaan myrskyinen sää tulee olemaan lyhyt ja laantumaan puoleen yöhön mennessä.
Kun nyt pääsin heittämään noita ulkkomaita tähän postaukseen, niin klonksutellaampa aasinsiltaa pitkin eteenpäin: Kaura erehtyi kirjoittamaan eilen sanan kielenopetuksesta. Siihen oli tietysti pakko traumoissa kieriskellen kommentoida. Nyt jatkan tähän hetken.
Mulla on luonnollisesti tosi ahdistunut suhtautuminen kielillä puhumiseen. Mites nyt muutenkaan? Kuitenkin minkä tahansa vieraan kielen hallitseminen (edes kömpelön alkeellisen auttavasti) on hirvittävän kätevää. Tällaisella "tunnistan sanoja ja ymmärrän vähän helppoa kieltä" asteella on muutama kieli: espanja, saksa, viro ja hollanti.
Espanjasta olen käynyt 2 alkeiskurssia, toisen ravintolakoulussa ja toisen avoimessa yliopistossa. Opin sanomaan helppoja lauseita ja vähän taivuttamaan verbejä. Oikeastaan jälkimmäisestäkin kävin vain ensimmäisen osan. Saksaa melkein aloin lukea, kävin alkeiskurssista pari tuntia. Kuuntelin tosi aktiivisesti tosin yhtä kielenopetuscd:tä, joten sieltä nyt jotain (vähäistä) jäi päähän. Lauseiksi asti kieli ei oikein taivu, mutta ymmärrän JOTAIN.
Viron kieltä olen yrittänyt opetella ihan itsekseni, tosin nyt en taas pitkiin aikoihin. Lausumisessa vaikeaa on se, että paino on vähän erilainen, l-kirjain liudentunut ja ö:kin on vähän hassu. Joo, en puhuisi, mutta muistan kyllä monia sanoja. Ja yhteen koulutyöhön luin lähinnä viron kielisiä nettisivuja, sanakirja toisessa kädessä.
Hollanti onkin uusi haaste. Ukko sanoo aina joskus, että olishan se kiva, jos osaisit VÄHÄN. Sitten kun yritän kysyä jotain, hän useimmiten alkaa selitellä "no ei se nyt NIIN tärkeää ole ja onhan sulla muutakin". Välillä kun kysyn häneltä, miten joku juttu sanotaan, tulee vastaus niin nopeasti ja epäselvästi artikuloiden, etten saa selvää. Mun täytyy varmaan alkaa syyllistää häntä siitä, että hän panttaa omaa äidinkieltään. Senkin HUNSVOTTI, ryökäle, sanojen pihtaaja!
Me puhumme Ukon kanssa englantia, jota muuten BTW inhoan kielistä kaikkein eniten, koska vahvoista kielistäni osaan sitä huonoiten. Olisin ikionnellinen, jos pääsisin päivittäisestä huonon enkun puhumisesta hittoon. Sanavarastoni on englanniksi jokseenkin onneton ja lausuminen on selkä-3,14:tä karmivaa. Päivittäin tulee tilanteita, joissa en tiedä sanoja, sitten tarjoan vastinetta suomeksi, ruotsiksi ja ranskaksi. Yleensä joku stemmaa.
Ruotsin kielessä en ole mikään huippuhyvä, mutta jotenkin se vain on helppoa. Monet sanonnat ovat tosi lähellä suomalaista ja lauseet on muodostettu usein niin, että käänteminen on suht helppoa. Ei ainakaan tarvitse räjäyttää koko lausetta alkutekijöihin ja yrittää kaivella jostain koruilmaisujen seasta sitä hämärää olennaista asiaa.
Varsinainen suuren intohimoni, syvän vihansekaisen rakkauden kohde on ranska.
Varsinkin jos olen väsynyt, stressaantunut tai kännissä (tai kaikkia), menetän kaikki muut kielet paitsi suomen ja ranskan. Ensimmäisen kerran kun Ukko oli meillä aamupalalla, olin ihanpaskana. Mietin kuumeisesti, mikä helvetti onkaan kinkku englanniksi. Jambon. Kinkku. Jambon. *Mieti, mieti, mieti.* En muista, mitä lopulta sanoin. Varmaan hymyilin hölmösti ja sanoin molemmat. Silloin vielä halusin tsempata kielen kanssa, et niinku osaisin puhua silleen kivasti, lauseilla ja kaikkea.
Ehkä inhoan huonon englannin puhumista siksi, ettei siihen ole sellaisia lapsuuden sanoja ollenkaan. Mulla ei ole hajuakaan, mitä jotkut marjat, kukat, ruoat, linnut tai eläimet ovat englanniksi. Mulla ei ole hajuakaan, mitä ne sanovat englanniksi. Mulla ei ole hajuakaan, miten puhutaan englanniksi mitään puhekieltä, minkäänlaista puhekieltä. On vain tankeroenglanti rajoitetun sanavaraston kera. Mutta tulee sillä ihan hyvin toimeen ja kynnys puhua tottavieköön alentuu koko ajan, tai ei sitä enää oikeastaan edes ole.
Ehkä joskus vielä puhun kamalan kuuloista englantia suurensuurella sanavarastolla?
woensdag, januari 17, 2007
Kolmaskymmeneskahdeksas postaus
Juuri kun ehdin ajatella, etten ole pitkään aikaan nauranut vatsaani kipeäksi kyynelten valuessa ja nyyhkäisyjen ravistellessa koko vartaloani, aukaisin TÄMÄN.
dinsdag, januari 16, 2007
Kolmaskymmenesseitsemäs postaus
Nuutinpäivä tuli ja meni, mutta joulukuusi se vain meillä pysyy ja menestyy. Olen kastellut sitä ilmeisen riittävästi, sillä se itse asiassa puskee parhaillaan versoja. Sisimmässäni omituisissa asioissa hellämielisenä haluaisin jatkaa kuusen tekohengittämistä.
Oliskohan niitä sellaisia juuriproteeseja?
Huomaan pitäväni kummallisella tavalla kaikesta vähän nukkavierusta ja epätäydellisestä. Kukaan muu ei varmaan tarkoituksella ylläpidä jotain puolinuupahtaneita Santa Paulioita, yliaikaista joulukuusta, esimerkkejä varmaan on enemmänkin, mutta en vain nyt keksi, kun pää ei toimi eikä ajatus kulje. Kotoa se tietenkin on peritty. Joka puolelle pissaava kissakaan ei tullut matkansa päähän ennenkuin munuaisvaivat tekivät elon riittävän kurjaksi. Äiti vain osti uusia sohvia vanhojen ja dunkkaavien tilalle.
Täydellisen vieroksunta ulottuu myös ihmisiin, kovin tasapainoiset, iloiset ja sosiaaliset ihmiset pelottavat. Se on mukavampaa ja lohdullisempaa, kun kaikki ovat vähän vinksallaan johonkin suuntaan. Sitten voi avoimesti itsekin olla (edes toisinaan) sellainen puolinuupahtanut Santa Paulia. Tai Pauliina, jos olis Pauliina.
Tämä päivä oli ohjelmaa täynnä aamusta iltaan. Meillä, tai siis pojalla, oli tänään hiljaisella osastolla kuntoutusarviointia. Näin koko aikana yhden toisen vanhemman ja yhden lapsen koko osastolla. Irvailinkin sitten, että potilaat on parannettu kun ei Yliopistollisella osastolla ole kuin sairaanhoitajia, lastenhoitajia ja osastonlääkäri.
Olimme viettämässä päivää kokoonpanolla Hoitaja, Mummo, minä ja luonnollisesti Pikku-Ukko. Hermohan siinä melkein meni monta kertaa, mutta selvittiin siitäkin urakasta. Pikkuinen on kasvanut taas. Äidin pieni. Kahden päivän päästä 5 vuotta, pituutta 112,5 cm. Sniif.
Apuvälineistä puhuttiin, Panda-tuolissa pitäisi korjailla pääntukea, seisomateline meni uusiksi kokonaan. Raiskatut rattaat menivät verstaalle fiksattaviksi. Ne ovat joutuneet kärsimään kovin paljon autoon tunkemisesta.
Pikku-Ukko jäi myös fiksattavaksi, koitetaan vähän säätää lääkkeitä parempaan uskoon. Mummo jäi kaveriksi. Minä sen sijaan röhnötän sohvalla, piereskelen ja avasin juuri pullon Karhun kolmosta. Ai vitsi, se maistuu hyvältä.
(Ihme ohjelmaa Yle ykköseltä, taas)
(Eiku kakkoselta, siis mansetv:stä)
(Ei kannata hermostua edellisesta, meistä jokaisesta paljastuu raaputtamalla pieni manselaisjuuri)
(Äitini kävi Tampereen Tyttölyseon)
Ai niin. Mikäli olet harkinnut Nintendo Wiin ostamista, niin katso tämä.
Ja lisävaroituksena tällainen.
Oliskohan niitä sellaisia juuriproteeseja?
Huomaan pitäväni kummallisella tavalla kaikesta vähän nukkavierusta ja epätäydellisestä. Kukaan muu ei varmaan tarkoituksella ylläpidä jotain puolinuupahtaneita Santa Paulioita, yliaikaista joulukuusta, esimerkkejä varmaan on enemmänkin, mutta en vain nyt keksi, kun pää ei toimi eikä ajatus kulje. Kotoa se tietenkin on peritty. Joka puolelle pissaava kissakaan ei tullut matkansa päähän ennenkuin munuaisvaivat tekivät elon riittävän kurjaksi. Äiti vain osti uusia sohvia vanhojen ja dunkkaavien tilalle.
Täydellisen vieroksunta ulottuu myös ihmisiin, kovin tasapainoiset, iloiset ja sosiaaliset ihmiset pelottavat. Se on mukavampaa ja lohdullisempaa, kun kaikki ovat vähän vinksallaan johonkin suuntaan. Sitten voi avoimesti itsekin olla (edes toisinaan) sellainen puolinuupahtanut Santa Paulia. Tai Pauliina, jos olis Pauliina.
Tämä päivä oli ohjelmaa täynnä aamusta iltaan. Meillä, tai siis pojalla, oli tänään hiljaisella osastolla kuntoutusarviointia. Näin koko aikana yhden toisen vanhemman ja yhden lapsen koko osastolla. Irvailinkin sitten, että potilaat on parannettu kun ei Yliopistollisella osastolla ole kuin sairaanhoitajia, lastenhoitajia ja osastonlääkäri.
Olimme viettämässä päivää kokoonpanolla Hoitaja, Mummo, minä ja luonnollisesti Pikku-Ukko. Hermohan siinä melkein meni monta kertaa, mutta selvittiin siitäkin urakasta. Pikkuinen on kasvanut taas. Äidin pieni. Kahden päivän päästä 5 vuotta, pituutta 112,5 cm. Sniif.
Apuvälineistä puhuttiin, Panda-tuolissa pitäisi korjailla pääntukea, seisomateline meni uusiksi kokonaan. Raiskatut rattaat menivät verstaalle fiksattaviksi. Ne ovat joutuneet kärsimään kovin paljon autoon tunkemisesta.
Pikku-Ukko jäi myös fiksattavaksi, koitetaan vähän säätää lääkkeitä parempaan uskoon. Mummo jäi kaveriksi. Minä sen sijaan röhnötän sohvalla, piereskelen ja avasin juuri pullon Karhun kolmosta. Ai vitsi, se maistuu hyvältä.
(Ihme ohjelmaa Yle ykköseltä, taas)
(Eiku kakkoselta, siis mansetv:stä)
(Ei kannata hermostua edellisesta, meistä jokaisesta paljastuu raaputtamalla pieni manselaisjuuri)
(Äitini kävi Tampereen Tyttölyseon)
Ai niin. Mikäli olet harkinnut Nintendo Wiin ostamista, niin katso tämä.
Ja lisävaroituksena tällainen.
zondag, januari 14, 2007
Kolmaskymmeneskuudes postaus
Jos joku VIELÄKIN ihmettelee, mikä se iPhone oikein on, niin täältä voi käydä katsomassa
zaterdag, januari 13, 2007
Kolmaskymmenesviides postaus
Jahans. Istun Ukon sohvalla huriseva läppäri käsissä. Ukko katselee töllöstä jotain dokkaria.
Poika pääsi tänään kotiin ja on siellä mummon ja äitini kanssa. Karhun kolmonen alkaa pikku hiljaa väsyttää, päässä ei virtaa juurikaan ajatuksia. Onneksi nyt viimeisimmistä sairaalaorgioista on päästy eroon. Kai tässä pari vapaapäivää riittää henkiseen palautumiseen. Kai. Ja kai pitäisi olla kiitollinen, kun näin on hyvinvointiyhteiskuntaan syntynyt.
Aamulla katsottiin Al Jazeeraa.
Eilen oli ahdistava päivä, tänään yritän olla ajattelematta mitään. Se ei tee hyvää, pää tulee kipeäksi.
Poika pääsi tänään kotiin ja on siellä mummon ja äitini kanssa. Karhun kolmonen alkaa pikku hiljaa väsyttää, päässä ei virtaa juurikaan ajatuksia. Onneksi nyt viimeisimmistä sairaalaorgioista on päästy eroon. Kai tässä pari vapaapäivää riittää henkiseen palautumiseen. Kai. Ja kai pitäisi olla kiitollinen, kun näin on hyvinvointiyhteiskuntaan syntynyt.
Aamulla katsottiin Al Jazeeraa.
Eilen oli ahdistava päivä, tänään yritän olla ajattelematta mitään. Se ei tee hyvää, pää tulee kipeäksi.
vrijdag, januari 12, 2007
Kolmaskymmenesneljäs postaus
Mun elämä jumittaa lapsen tukitoimien ja sairaanhoidon raskauttamana.
Keskiviikkopäivästä meni aimo annos hammaslääkärissä käyntiin: Siihen valmistautumiseen, lähtemiseen, olemiseen ja kotiin palaamiseen.
Torstaiaamuna plopsahti peg-letkun silikonitatti vatsanpeitteiden läpi kuin samppanjakorkki. Päivä meni sairaalassa aamusta iltaan asti.
Perjantaista, eli tästä päivästä meni aimo osuus lapsen sairaalavuoteen äärellä (lähdin sieltä reilu tunti sitten).
Huomisesta menee ainakin 4-5 tuntia sairaalassa, riippuen toki siitä, pääseekö lapsi kotiin vai ei.
Ensi viikolla menee Lastenlinnassa kuntoutusarviossa ainakin tiistai ja keskiviikko. Jos huonosti käy, myös torstai.
Sitä seuraavalla viikolla tulee ruokintapumpun esittelijä meille kotiin. Samaisella viikolla on myös vammaisneuvola (siellä menee yksi päivä).
Pitäisi myös käydä otattamassa valokuvia, sekä raijata lapsi poliisiasemalle, jotta saisi anottua invaluvan autoon sekä ajoneuvoveron alennusta.
Pitäisi kuntoutusbullshitin jälkeen tehdä Kelalle anomukset terapian jatkosta sekä muistaakseni myös erityishoitotukeen jatkoaikaa.
Pitäisi anoa vakuutusyhtiöltä takaisin rahat käyttämättä jääneestä lennosta.
Sitten ollaankin jo helmikuussa ja pojalla tulee tiputuspäivä sairaalassa.
Sen jälkeen vaihdetaan peg-letku gastrostoomanappiin.
Tämän lisäksi minulta kysytään: "HALUAISITKO OSALLISTUA KEHITYSVAMMAISTEN LASTEN VANEHMPIEN ILTAMIIN/TAPAAMISIIN/SOPEUTUMISVALMENNUKSIIN/JNE".
Minä kysyn vain, että kun en halua aivan koko elämäni sentään pyörivän tämän vamman/sairauden ympärillä, vaan haluaisin kovasti vaikkapa tehdä jotain itsenikin eteen, niin MISSÄ HELEVETIN VAIHEESSA?
Mulle on tullut murrosikä ja kapina lapsen sairaudesta ja vammasta. En ala! En halua! Haluan omaa aikaa! En halua juosta sairaalassa, en halua juosta kuntoutuspalavereissa, en halua täyttää lippulappusia. En halua, en, en ja en.
Missä olisi se joku muu?
Keskiviikkopäivästä meni aimo annos hammaslääkärissä käyntiin: Siihen valmistautumiseen, lähtemiseen, olemiseen ja kotiin palaamiseen.
Torstaiaamuna plopsahti peg-letkun silikonitatti vatsanpeitteiden läpi kuin samppanjakorkki. Päivä meni sairaalassa aamusta iltaan asti.
Perjantaista, eli tästä päivästä meni aimo osuus lapsen sairaalavuoteen äärellä (lähdin sieltä reilu tunti sitten).
Huomisesta menee ainakin 4-5 tuntia sairaalassa, riippuen toki siitä, pääseekö lapsi kotiin vai ei.
Ensi viikolla menee Lastenlinnassa kuntoutusarviossa ainakin tiistai ja keskiviikko. Jos huonosti käy, myös torstai.
Sitä seuraavalla viikolla tulee ruokintapumpun esittelijä meille kotiin. Samaisella viikolla on myös vammaisneuvola (siellä menee yksi päivä).
Pitäisi myös käydä otattamassa valokuvia, sekä raijata lapsi poliisiasemalle, jotta saisi anottua invaluvan autoon sekä ajoneuvoveron alennusta.
Pitäisi kuntoutusbullshitin jälkeen tehdä Kelalle anomukset terapian jatkosta sekä muistaakseni myös erityishoitotukeen jatkoaikaa.
Pitäisi anoa vakuutusyhtiöltä takaisin rahat käyttämättä jääneestä lennosta.
Sitten ollaankin jo helmikuussa ja pojalla tulee tiputuspäivä sairaalassa.
Sen jälkeen vaihdetaan peg-letku gastrostoomanappiin.
Tämän lisäksi minulta kysytään: "HALUAISITKO OSALLISTUA KEHITYSVAMMAISTEN LASTEN VANEHMPIEN ILTAMIIN/TAPAAMISIIN/SOPEUTUMISVALMENNUKSIIN/JNE".
Minä kysyn vain, että kun en halua aivan koko elämäni sentään pyörivän tämän vamman/sairauden ympärillä, vaan haluaisin kovasti vaikkapa tehdä jotain itsenikin eteen, niin MISSÄ HELEVETIN VAIHEESSA?
Mulle on tullut murrosikä ja kapina lapsen sairaudesta ja vammasta. En ala! En halua! Haluan omaa aikaa! En halua juosta sairaalassa, en halua juosta kuntoutuspalavereissa, en halua täyttää lippulappusia. En halua, en, en ja en.
Missä olisi se joku muu?
maandag, januari 08, 2007
Kolmaskymmeneskolmas postaus
Ei me lähdetty minneen.
Toissayö kului Pojan yskiessä ja yön jälkeinen aamu valkeni 38.15 asteen kuumeessa. Peruin sitten reissun ynnä liput, sekä onnittelin itseäni viisaasta valinnasta maksaa koko matka Masterilla (= sisältää peruutusvakuutuksen). Toivotin Isomman Ukkelin tervetulleeksi iltaamme ja yötäni sulostuttamaan sekä neuvottelin Isovanhemman tänne saapuvaksi. Hän kun oli ystävällisesti ottanut lomaa Pikku-Ukon hoitamista varten.
Ihan pakko tunnustaa, että kaikki tämä tuntui tosi hyvältä. Myös isovanhemman saapuminen. Päätimme Ukon kanssa harrastaa seuraavat par viikkoa perinteistä deittailua, eli maleksia töiden jälkeen käsi kädessä pitkin Aleksia/Kamppikeskusta/Mannerheimintietä käyden välillä kahvilla jossain. Ellemme sitten linnottaudu hänen sohvan välittömään läheisyyteen pelaamaan wiillä. Niin avarakatseisia ja järkeviä aikuisia emme kuitenkaan oleta olevamme, että tänne saman katon alle kannattaisi yrittää majoittaa exän äitiä sekä ns. uutta onnea. (Vai nyksää. Vai miten nämä termit nyt menevätkään?)
Yksi tämän blogin teemoista tulee kohta varsin ajankohtaiseksi, nimittäin pääsykokeet. Viime vuonna yritin lukea ja pyrkiä, mutta ikävä kyllä tyrin pääsykokeesta nimenomaan SEN osion, jossa EI mitattu luetun alueen ymmärrystä sitten millään tavalla. Toinen puolisko sen sijaan meni ihan mainiosti. Tänä vuonna pääsykoekirjat ovat samat.
Opiskelun jatkaminen tilanteessa, jossa tämänhetkisetkin tuottavat ns. paiseita vaikuttaa tietysti silkalta idiotismilta. Mutta kun. Tässä on vain se yksi elämä ja tällä tutkinnolla, joka nokan edessä häämöttää en ikävä kyllä voi tehdä suunnilleen mitään sellaista työtä, jota oikeasti voisin kuvitella tekeväni. Elämässä ei kannattaisi tehdä sovinnaisia ratkaisuja, vaan sopivia.
Toki voi olla, että näen tulevaisuuteni vain tämän yhden tutkinnon varassa liian ankeaksi. Tai olen ennakkoluuloinen. Tai näen muut vaihtoehdot ruusuisempina kuin ne ovatkaan.
Yksi suunnitelmia tukeva positiivinen juttu on se, etten ole koskaan ottanut opintolainaa.
Oma alani liittyy matkailu/ravintola-alaan. Viimeiset 10 vuotta olen yrittänyt epätoivon vimmalla tunkea itseäni muottiin, jossa sisällä olisin "iloinen, ahkera, joustava, myönteinen, reipas, täsmällinen, paineensietokykyinen asiakaspalvelija". Alani töihin etsitään kera evästysten "etsimme sinua, alasi tähti, jolla ei hymy rapistu kovimmassakaan kiireessä".
Vitut.
Hieman edistyneempiin töihin etsitään suunnilleen seuraavilla kriteereillä: "et pelkää puhua puhelimessa ja osaat kirjoittaa hyvää suomen kieltä". En usko, että jälkimmäinen vaatimus kontekstissaan (tarkoitan nyt erästä nimenomaista työpaikkailmoitusta) liittyi siihen ns. vaaraan, että pestiä hakisi jotain muuta kuin suomea äidinkielenään puhuva. Pikemminkin siihen, että ei ole mitenkään tavatonta törmätä alani opiskelijaan, joka ei ole oppinut kirjoittamaan AINUTTAKAAN kieltä edes suunnilleen virheettömästi.
Siis niinku tota joo.
H a l u a i s i n sellaisen tulevaisuuden ja työn itselleni, ettei ihan ensimmäisenä tarvitse todistella sisälukutaitoa tai sitä, osaanko käyttää sellaisia monimutkaisia hullunkurisia vempaimia kuten TIE-TO-KO-NE, PU-HE-LIN, KO-PIO-KO-NE tai FAK-SI. Että jo lähtökohtaisesti ajatellaan noiden käytön olevan perustaitoja ja lähdetään sitten katsastamaan vähän "kehittyneempiä" avuja.
(Edes vastavalmistuneena ylioppilaana työhaastattelijat eivät ajatelleet, etten olisi voinut esim. käyttää tekstinkäsittelyä sujuvasti, vaikka totta puhuen tietokone oli silloin minulle melko tuntematon kapistus. Eikä se WP niin mahdoton ollut, ettei sitä olisi oppinut. En tiedä, näytänkö nykyään niin yksinkertaiselta vai ovatko muistot kullanneet? Vai hainko reilu 10v sitten vain niin erilaisiin paikkoihin? Vai johtuuko tämä siitä, että olen aikuisopiskelija - ja yleensä katsotaan, että heissä/meissä on jotain tosi pahasti vialla?)
Tai sitten olen liian nirso, epärealistinen, vaativa ja röyhkeä (veljeni oli tätä mieltä).
Ehkä pitäisi mennä vain töihin ja sitten siellä todistella pätevyyttä (veljeni oli tätä mieltä).
Mutta kun mä en taas sitten ole yhtään pätevä noissa vaatimuksissa "iloinen, reipas, täsmällinen, hymy ei hyydy". (Veljeni mukaan olen laiska)
Olen pikemminkin "hankala, kyseenalaistava, itsepäinen, joskus huolimaton ja hajamielinen, harvoin hymyilevä". (Veljeni allekirjoittaisi tämän. Voi tätä sisarusrakkautta!)
Ei kyllä hyvältä näytä. (MItähän se veikka tästä sanoisi? Joo, joo!)
Tosiaan, 10v itsekasvatusta siihen, että muuttuisin yhtäkkiä pirtsakaksi, näpsäkäksi, iloiseksi ja reippaaksi (eihän se voi olla NIIN vaikeaa, eihän?) ei ole tuottanut tulosta ja olen viimein luovuttamassa. Kun maaperä on heikko, se on.
Tottakai sitä parhaimmillaan voi onnistuakin olemaan hyvä työntekijä, mutta mitenkään luontevasti se ei tule. Ja työvuorot ovat enimmäkseen suunnattoman ahdistavia, jo edellisenä iltana ottaa töihinlähtö aivoon. Kuin olisi liian pienet kengät jalassa koko ajan.
Eihän näille nykyajan kolmekymppisille mikään kelpaa! Toista se oli ennenvanhaan!
Oho, kello juoksee ja lapsi heräsi. Nyt on ryhdyttävä hoitotoimiin!
Muoks. Pohdin vielä vähän tuota työhommaa. Tosiasiahan on se, että vaikka narisen, olen kuin olenkin koko ajan etsinyt sitä penteleen työharjoittelupaikkaa. Joten nirso en ole sen suhteen, etten yrittäisi kiskoa kaikista naruista.
Ja vielä se, että itse asiassa angstini ei niinkään kohdistu työnkuvaan tai työtovereihin kuin siihen, että kovin monissa tämänhetkisen alani työpaikoissa tunnutaan pitävän työvoimaa sinä ylimääräisenä kulueränä, jonka pitäisi olla nöyrästi kiitollinen saadessaan tulla joka päivä kapean leipänsä ääreen.
Ongelmani eivät yleensä ole alkaneet siitä, että olisin ollut inhottava asiakkaille vaan siitä, että olen avannut sanaisen arkkuni törmätessäni henkilöstöpoliittisiin linjauksiin, jotka ovat tuntuneet ns. kyykytykseltä. (Esimerkki: "Meillä olisi joululahjaksi tänä vuonna henkilökunnalle torttukahvit klo 14. Niin siis kaikille VAKITUISILLE, ei määrä- tai osa-aikaisille")
Tai sitten närvi on palanut siksi, että myyntiosasto on myynyt asiakkaalle kuun taivaalta. Ylibuukannut tai myynyt olematonta tuotetta. Virheitä sattuu toki jokaiselle. Harmi vain, että asiakkaan kanssa naamatuksin olevat saavat yleensä haukut, jos homma ei toimi. Kiitokset sitä vastoin menevät myyntipalvelulle. Ruohonjuuritasolle sanotaan "ensi vuonna pitäisi noita teholukuja vähän kiristää".
Tai esimies katsoo, että työ x pitää tehdä ajassa y. Jos ei onnistu, selityksiä ei katsota päteviksi. Tai pitäisi automaattisesti ymmärtää, miten joku asia on aina hoidettu. Kuitenkaan kysymällä ei saa vastausta siihen, millainen lopputulos on tavoitteena.
Ja MINÄ isossa persoonassani kyrsiinnyn, jos en minusta johtumattomista syistä pysty hoitamaan työtä asianmukaisesti. Siinä vaiheessa avaan leipäläpeni - ja saan kuulla olevani "luonteeltani" epäsopiva. Ei oikein jaksaisi sitä enää kuunnella. No jaa. Olenhan ihan hyviäkin paikkoja tavannut, mutta harmi kyllä niissä ne vähäisetkin ns. uranäkymät ovat olleet aika mahdottomia. Ja nyt ne kaikki työpaikat ovat tuhannen kilometrin päässä (kirjaimellisesti).
Ennenkuin nolaan itseni totaalisesti typerillä kommenteillani, pitää vielä lisätä, että koskaan en ole yhtä hupaisassa seurassa ns. opiskellut (= leikkinyt ja laulanut) kuin parikymppisenä ravintolakoulun esimiesluokalla. Ihan siitä huolimatta, että suurin osa oli kouluun ajautunut joidenkin muiden lahjojen kuin napakan oikeinkirjoitustaidon ansiosta.
Toissayö kului Pojan yskiessä ja yön jälkeinen aamu valkeni 38.15 asteen kuumeessa. Peruin sitten reissun ynnä liput, sekä onnittelin itseäni viisaasta valinnasta maksaa koko matka Masterilla (= sisältää peruutusvakuutuksen). Toivotin Isomman Ukkelin tervetulleeksi iltaamme ja yötäni sulostuttamaan sekä neuvottelin Isovanhemman tänne saapuvaksi. Hän kun oli ystävällisesti ottanut lomaa Pikku-Ukon hoitamista varten.
Ihan pakko tunnustaa, että kaikki tämä tuntui tosi hyvältä. Myös isovanhemman saapuminen. Päätimme Ukon kanssa harrastaa seuraavat par viikkoa perinteistä deittailua, eli maleksia töiden jälkeen käsi kädessä pitkin Aleksia/Kamppikeskusta/Mannerheimintietä käyden välillä kahvilla jossain. Ellemme sitten linnottaudu hänen sohvan välittömään läheisyyteen pelaamaan wiillä. Niin avarakatseisia ja järkeviä aikuisia emme kuitenkaan oleta olevamme, että tänne saman katon alle kannattaisi yrittää majoittaa exän äitiä sekä ns. uutta onnea. (Vai nyksää. Vai miten nämä termit nyt menevätkään?)
Yksi tämän blogin teemoista tulee kohta varsin ajankohtaiseksi, nimittäin pääsykokeet. Viime vuonna yritin lukea ja pyrkiä, mutta ikävä kyllä tyrin pääsykokeesta nimenomaan SEN osion, jossa EI mitattu luetun alueen ymmärrystä sitten millään tavalla. Toinen puolisko sen sijaan meni ihan mainiosti. Tänä vuonna pääsykoekirjat ovat samat.
Opiskelun jatkaminen tilanteessa, jossa tämänhetkisetkin tuottavat ns. paiseita vaikuttaa tietysti silkalta idiotismilta. Mutta kun. Tässä on vain se yksi elämä ja tällä tutkinnolla, joka nokan edessä häämöttää en ikävä kyllä voi tehdä suunnilleen mitään sellaista työtä, jota oikeasti voisin kuvitella tekeväni. Elämässä ei kannattaisi tehdä sovinnaisia ratkaisuja, vaan sopivia.
Toki voi olla, että näen tulevaisuuteni vain tämän yhden tutkinnon varassa liian ankeaksi. Tai olen ennakkoluuloinen. Tai näen muut vaihtoehdot ruusuisempina kuin ne ovatkaan.
Yksi suunnitelmia tukeva positiivinen juttu on se, etten ole koskaan ottanut opintolainaa.
Oma alani liittyy matkailu/ravintola-alaan. Viimeiset 10 vuotta olen yrittänyt epätoivon vimmalla tunkea itseäni muottiin, jossa sisällä olisin "iloinen, ahkera, joustava, myönteinen, reipas, täsmällinen, paineensietokykyinen asiakaspalvelija". Alani töihin etsitään kera evästysten "etsimme sinua, alasi tähti, jolla ei hymy rapistu kovimmassakaan kiireessä".
Vitut.
Hieman edistyneempiin töihin etsitään suunnilleen seuraavilla kriteereillä: "et pelkää puhua puhelimessa ja osaat kirjoittaa hyvää suomen kieltä". En usko, että jälkimmäinen vaatimus kontekstissaan (tarkoitan nyt erästä nimenomaista työpaikkailmoitusta) liittyi siihen ns. vaaraan, että pestiä hakisi jotain muuta kuin suomea äidinkielenään puhuva. Pikemminkin siihen, että ei ole mitenkään tavatonta törmätä alani opiskelijaan, joka ei ole oppinut kirjoittamaan AINUTTAKAAN kieltä edes suunnilleen virheettömästi.
Siis niinku tota joo.
H a l u a i s i n sellaisen tulevaisuuden ja työn itselleni, ettei ihan ensimmäisenä tarvitse todistella sisälukutaitoa tai sitä, osaanko käyttää sellaisia monimutkaisia hullunkurisia vempaimia kuten TIE-TO-KO-NE, PU-HE-LIN, KO-PIO-KO-NE tai FAK-SI. Että jo lähtökohtaisesti ajatellaan noiden käytön olevan perustaitoja ja lähdetään sitten katsastamaan vähän "kehittyneempiä" avuja.
(Edes vastavalmistuneena ylioppilaana työhaastattelijat eivät ajatelleet, etten olisi voinut esim. käyttää tekstinkäsittelyä sujuvasti, vaikka totta puhuen tietokone oli silloin minulle melko tuntematon kapistus. Eikä se WP niin mahdoton ollut, ettei sitä olisi oppinut. En tiedä, näytänkö nykyään niin yksinkertaiselta vai ovatko muistot kullanneet? Vai hainko reilu 10v sitten vain niin erilaisiin paikkoihin? Vai johtuuko tämä siitä, että olen aikuisopiskelija - ja yleensä katsotaan, että heissä/meissä on jotain tosi pahasti vialla?)
Tai sitten olen liian nirso, epärealistinen, vaativa ja röyhkeä (veljeni oli tätä mieltä).
Ehkä pitäisi mennä vain töihin ja sitten siellä todistella pätevyyttä (veljeni oli tätä mieltä).
Mutta kun mä en taas sitten ole yhtään pätevä noissa vaatimuksissa "iloinen, reipas, täsmällinen, hymy ei hyydy". (Veljeni mukaan olen laiska)
Olen pikemminkin "hankala, kyseenalaistava, itsepäinen, joskus huolimaton ja hajamielinen, harvoin hymyilevä". (Veljeni allekirjoittaisi tämän. Voi tätä sisarusrakkautta!)
Ei kyllä hyvältä näytä. (MItähän se veikka tästä sanoisi? Joo, joo!)
Tosiaan, 10v itsekasvatusta siihen, että muuttuisin yhtäkkiä pirtsakaksi, näpsäkäksi, iloiseksi ja reippaaksi (eihän se voi olla NIIN vaikeaa, eihän?) ei ole tuottanut tulosta ja olen viimein luovuttamassa. Kun maaperä on heikko, se on.
Tottakai sitä parhaimmillaan voi onnistuakin olemaan hyvä työntekijä, mutta mitenkään luontevasti se ei tule. Ja työvuorot ovat enimmäkseen suunnattoman ahdistavia, jo edellisenä iltana ottaa töihinlähtö aivoon. Kuin olisi liian pienet kengät jalassa koko ajan.
Eihän näille nykyajan kolmekymppisille mikään kelpaa! Toista se oli ennenvanhaan!
Oho, kello juoksee ja lapsi heräsi. Nyt on ryhdyttävä hoitotoimiin!
Muoks. Pohdin vielä vähän tuota työhommaa. Tosiasiahan on se, että vaikka narisen, olen kuin olenkin koko ajan etsinyt sitä penteleen työharjoittelupaikkaa. Joten nirso en ole sen suhteen, etten yrittäisi kiskoa kaikista naruista.
Ja vielä se, että itse asiassa angstini ei niinkään kohdistu työnkuvaan tai työtovereihin kuin siihen, että kovin monissa tämänhetkisen alani työpaikoissa tunnutaan pitävän työvoimaa sinä ylimääräisenä kulueränä, jonka pitäisi olla nöyrästi kiitollinen saadessaan tulla joka päivä kapean leipänsä ääreen.
Ongelmani eivät yleensä ole alkaneet siitä, että olisin ollut inhottava asiakkaille vaan siitä, että olen avannut sanaisen arkkuni törmätessäni henkilöstöpoliittisiin linjauksiin, jotka ovat tuntuneet ns. kyykytykseltä. (Esimerkki: "Meillä olisi joululahjaksi tänä vuonna henkilökunnalle torttukahvit klo 14. Niin siis kaikille VAKITUISILLE, ei määrä- tai osa-aikaisille")
Tai sitten närvi on palanut siksi, että myyntiosasto on myynyt asiakkaalle kuun taivaalta. Ylibuukannut tai myynyt olematonta tuotetta. Virheitä sattuu toki jokaiselle. Harmi vain, että asiakkaan kanssa naamatuksin olevat saavat yleensä haukut, jos homma ei toimi. Kiitokset sitä vastoin menevät myyntipalvelulle. Ruohonjuuritasolle sanotaan "ensi vuonna pitäisi noita teholukuja vähän kiristää".
Tai esimies katsoo, että työ x pitää tehdä ajassa y. Jos ei onnistu, selityksiä ei katsota päteviksi. Tai pitäisi automaattisesti ymmärtää, miten joku asia on aina hoidettu. Kuitenkaan kysymällä ei saa vastausta siihen, millainen lopputulos on tavoitteena.
Ja MINÄ isossa persoonassani kyrsiinnyn, jos en minusta johtumattomista syistä pysty hoitamaan työtä asianmukaisesti. Siinä vaiheessa avaan leipäläpeni - ja saan kuulla olevani "luonteeltani" epäsopiva. Ei oikein jaksaisi sitä enää kuunnella. No jaa. Olenhan ihan hyviäkin paikkoja tavannut, mutta harmi kyllä niissä ne vähäisetkin ns. uranäkymät ovat olleet aika mahdottomia. Ja nyt ne kaikki työpaikat ovat tuhannen kilometrin päässä (kirjaimellisesti).
Ennenkuin nolaan itseni totaalisesti typerillä kommenteillani, pitää vielä lisätä, että koskaan en ole yhtä hupaisassa seurassa ns. opiskellut (= leikkinyt ja laulanut) kuin parikymppisenä ravintolakoulun esimiesluokalla. Ihan siitä huolimatta, että suurin osa oli kouluun ajautunut joidenkin muiden lahjojen kuin napakan oikeinkirjoitustaidon ansiosta.
zaterdag, januari 06, 2007
Kolmaskymmenestoinen postaus
Kolmaskymmen estoinen postaus.
Estoinen postaus.
Kolmaskymmenestoinen estoinen postaus.
Hmm.
Onkohan estoisen postauksen vastakohta sosiaaliporno?
Tänään olen nukkunut, nukkunut ja imuroinut. Kiukutellut hiljaa itsekseni. Jättänyt vastaamatta Ukon soittoihin ja säälinyt itseäni. Luonnollisesti siis KOSKA olen säälinyt itseäni, en ole vastannut puhelimeen, koska "eihän se kuitenkaan OIKEASTI haluaisi soittaa, kunhan vain velvollisuuden tunnosta". Myöhemmin lähetin pahoittelevan tekstiviestin.
Äitini ehkä huomasi eilen û-û-ûberahdistuneen olemukseni ja saapui tänne pelastavana enkelinä joskus kahden aikoihin iltapäivällä. Hän kaappasi Pikku-Ukon mukaansa ja painui ulos tästä asunnosta. Sillä aikaa sain itsekkäästi velloa elämäntuskassa ja laittaa paikkoja kuntoon (melkein yhtä hyvää terapiaa kuin keskustelupalstoilla fleimaaminen, tuloskin on rakentavampaa). Siunattu äiti pelasti hermot hermojen raunioilta. Ihan uudenveroiset ne eivät ole, mutta silti omat, rakkaat, vaikkakin hieman käytössä kulahtaneet.
Eilen roikuin jopa minuksi ihan helevetin kauan kaikenlaisilla keskustelupalstoilla, lähinnä lukemassa, jotta olisin saanut jotain muuta ajattelemisen aihetta kuin pelkän stressaamisen. Unta vauhdittaakseni avasin viimein pullon siideriä, joka melko kiitettävästi alkoikin unettaa.
Nyt pitäisi alkaa pakata, jotta meillä olisi jotain kampetta mukana reissussa. Ehkä pitäisi lähettää vielä toinen tekstari Ukolle. Nyt kun olen päässyt taas vaihteeksi irti kaikkein synkeimmistä fiiliksistä.
Joskus on vaikea tietää, mikä olisi suhteen kannalta rakentavaa: Se, että sanoo heti miltä tuntuu ja miksi. Vai se, että muumioituu itseensä tuntikausiksi ja sitten alkaa pikku hiljaa purkaa ajatuksia ulos.
Ekassa vaihtoehdossa on se riski, että sitä sanoo ihan mitä vaan sylki suuhun tuo. Ja sen sijaan, että päästäisiin ratkomaan juuri tämän olotilan aiheuttanutta syytä, päästään sellaiseen veemäisten kommenttien kierteeseen. Näistä ehkä selvitään anteeksipyynnöin, mutta se alkuperäinen pähkinä jää purematta.
Tokassa vaihtoehdossa on taas se hankaluus, että umpioitumista on melkoisen ahdistavaa seurata vierestä, jos on yhtään sitä tyyppiä, joka ottaa syytä niskoilleen ja tuntee huonoa omatuntoa sekä syyllisyyttä. Toisaalta se toisen osapuolen mahdollinen itsesyyttelykin tukee umpioitumista, koska itseensä käpertyneenä voi ainakin kelata, että tämäpä mukavaa kun paska olo on molemmilla. Eikä se toinen uskalla kysyä suoraan, että mikä on vikana, kun sillä on se syyllisyys.
Mulla tajutonta, taukoamatonta hatutusta kestää yleensä noin 2-6 tuntia. Sen jälkeen siihen alkaa kyllästyä.
Eilisen jälkeen tajusin, että osasyy isovanhempien vierailu -ahdistukseen on se, että tunnen vieläkin tosi isoa syyllisyyttä lapsen sairaudesta/vammaisuudesta. Sen takia kaikkinainen, vähäinenkin puuttuminen Pojan mahdolliseen hoitoon/terapiaan suistaa raiteilta heti. Jos mulla olisi oikeasti sellainen olo, että olen tehnyt parhaani, enkä enempää voi tehdä, voisin antaa kaikenmaailman kommenteille niille kuuluvan arvon "huihai".
Ja nyt, koska Poika ei ole kaikista hyvistä ajatuksista ja tahdoista huolimatta edistynyt mihinkään suuntaan, tunnen musertavaa epäonnistumista. Ja muistelen kaikki menneiden aikojen pahimmat kommentit läpi.
Kaiken tämän itseni piiskaamisen jälkeen tunnen itseni puhdistuneeksi. Kuin olisin käynyt ripillä. Masokistista nautintoa. Ehkä en halua tietää, mitä Freud tästä sanoisi.
Seuraavan kerran raapustan kenties vasta parin viikon päästä. Ellen metsästä jostain toimivaa (maksullista) nettiyhteyttä vuodattaakseni tarinoita lumen ja revontulten maasta.
Estoinen postaus.
Kolmaskymmenestoinen estoinen postaus.
Hmm.
Onkohan estoisen postauksen vastakohta sosiaaliporno?
Tänään olen nukkunut, nukkunut ja imuroinut. Kiukutellut hiljaa itsekseni. Jättänyt vastaamatta Ukon soittoihin ja säälinyt itseäni. Luonnollisesti siis KOSKA olen säälinyt itseäni, en ole vastannut puhelimeen, koska "eihän se kuitenkaan OIKEASTI haluaisi soittaa, kunhan vain velvollisuuden tunnosta". Myöhemmin lähetin pahoittelevan tekstiviestin.
Äitini ehkä huomasi eilen û-û-ûberahdistuneen olemukseni ja saapui tänne pelastavana enkelinä joskus kahden aikoihin iltapäivällä. Hän kaappasi Pikku-Ukon mukaansa ja painui ulos tästä asunnosta. Sillä aikaa sain itsekkäästi velloa elämäntuskassa ja laittaa paikkoja kuntoon (melkein yhtä hyvää terapiaa kuin keskustelupalstoilla fleimaaminen, tuloskin on rakentavampaa). Siunattu äiti pelasti hermot hermojen raunioilta. Ihan uudenveroiset ne eivät ole, mutta silti omat, rakkaat, vaikkakin hieman käytössä kulahtaneet.
Eilen roikuin jopa minuksi ihan helevetin kauan kaikenlaisilla keskustelupalstoilla, lähinnä lukemassa, jotta olisin saanut jotain muuta ajattelemisen aihetta kuin pelkän stressaamisen. Unta vauhdittaakseni avasin viimein pullon siideriä, joka melko kiitettävästi alkoikin unettaa.
Nyt pitäisi alkaa pakata, jotta meillä olisi jotain kampetta mukana reissussa. Ehkä pitäisi lähettää vielä toinen tekstari Ukolle. Nyt kun olen päässyt taas vaihteeksi irti kaikkein synkeimmistä fiiliksistä.
Joskus on vaikea tietää, mikä olisi suhteen kannalta rakentavaa: Se, että sanoo heti miltä tuntuu ja miksi. Vai se, että muumioituu itseensä tuntikausiksi ja sitten alkaa pikku hiljaa purkaa ajatuksia ulos.
Ekassa vaihtoehdossa on se riski, että sitä sanoo ihan mitä vaan sylki suuhun tuo. Ja sen sijaan, että päästäisiin ratkomaan juuri tämän olotilan aiheuttanutta syytä, päästään sellaiseen veemäisten kommenttien kierteeseen. Näistä ehkä selvitään anteeksipyynnöin, mutta se alkuperäinen pähkinä jää purematta.
Tokassa vaihtoehdossa on taas se hankaluus, että umpioitumista on melkoisen ahdistavaa seurata vierestä, jos on yhtään sitä tyyppiä, joka ottaa syytä niskoilleen ja tuntee huonoa omatuntoa sekä syyllisyyttä. Toisaalta se toisen osapuolen mahdollinen itsesyyttelykin tukee umpioitumista, koska itseensä käpertyneenä voi ainakin kelata, että tämäpä mukavaa kun paska olo on molemmilla. Eikä se toinen uskalla kysyä suoraan, että mikä on vikana, kun sillä on se syyllisyys.
Mulla tajutonta, taukoamatonta hatutusta kestää yleensä noin 2-6 tuntia. Sen jälkeen siihen alkaa kyllästyä.
Eilisen jälkeen tajusin, että osasyy isovanhempien vierailu -ahdistukseen on se, että tunnen vieläkin tosi isoa syyllisyyttä lapsen sairaudesta/vammaisuudesta. Sen takia kaikkinainen, vähäinenkin puuttuminen Pojan mahdolliseen hoitoon/terapiaan suistaa raiteilta heti. Jos mulla olisi oikeasti sellainen olo, että olen tehnyt parhaani, enkä enempää voi tehdä, voisin antaa kaikenmaailman kommenteille niille kuuluvan arvon "huihai".
Ja nyt, koska Poika ei ole kaikista hyvistä ajatuksista ja tahdoista huolimatta edistynyt mihinkään suuntaan, tunnen musertavaa epäonnistumista. Ja muistelen kaikki menneiden aikojen pahimmat kommentit läpi.
Kaiken tämän itseni piiskaamisen jälkeen tunnen itseni puhdistuneeksi. Kuin olisin käynyt ripillä. Masokistista nautintoa. Ehkä en halua tietää, mitä Freud tästä sanoisi.
Seuraavan kerran raapustan kenties vasta parin viikon päästä. Ellen metsästä jostain toimivaa (maksullista) nettiyhteyttä vuodattaakseni tarinoita lumen ja revontulten maasta.
vrijdag, januari 05, 2007
Kolmaskymmenesensimmäinen postaus
Varoitus! Seuraa ylisäälittävää ahdistusta, valitusta, vinkumista sekä ininää. Sillä ylihuomenna me lähdetään TOSI kivalle lomalle pohjoiseen! Ja se hitsaa hermoja aivan sairaasti! Ehkäpä juuri siksi aion nyt vuodattaa ulos ärsytystä ulos kunnes kyllästyn.
Meidän ihqu lomareissun tarkoituksena on silkka velvollisuuden suorittaminen: Pyrin tukemaan lapseni suhdetta isänsä puoleisiin isovanhempiin, jotta voisin myös hyötyä heistä. Ja kyllä rasittaa, vaikka kuinka yrittäisin kuinka ajatella näitä jo edellä mainittuja myönteisiä puolia. Kuten hoitoapua tilanteessa, jossa haluan lähteä rilluttelemaan pidemmälle reissulle, mutta en silti dumpata lastani tilapäishoitoon.
Siellä missä on paljon valoa (= lapsenhoitoapu), on myös varjoja, olen kuullut **väitettävän. Tämä pätee myös isovanhempiin.
Isovanhemmilla, vaikka kuinka mukavia voivat ollakin (tähän pitäisi tulla sellainen kilometrin mittainen kehupuhe), heillä on sellainen raikas ja kannustava tapa antaa sellaisia avuliaita, hyväntahtoisia opastuksia ja neuvoja. Niitä kuunnellessa ei aina tiedä, pitäisikö nauraa, itkeä vai vetää puhujaa sumeilematta turpaan.
Jossain, edes vähäisessä määrin sosiaalisena ihmisenä, tyydyn puheiden aikaan olemaan hiljaa ja korkeintaan äännähtelemään sen merkiksi, että olen ymmärtänyt itseni jonkinlaiseksi keskustelun osapuoleksi.
Tyypillisiä hermoja raastavia teemoja ovat:
- Sinä sitten olet valmis oman lapsesi hylkäämään miehen takia
- Sano minun sanoneen, että jos toista lasta haluat, niin näin paljon apua et tule koskaan saamaan ja kyllä se on terveenkin lapsen kanssa niin vaikeaa, niin vaikeaa - ja miehet ne ei koskaan lasta hoida, yksin saat kaiken tehdä
- Minä huomaan ettet sinä ole leikkinyt piilosta Pikku-Ukon kanssa, kyllä minä sen heti huomasin
- Sinun pitäisi tehdä xxx (= loputon lista), niin kyllä Pikku-Ukko edistyisi xxx, kyllä minä tiedän, sinä et vain USKO
- Ei saa luovuttaa, kyllä Pikku-Ukkoon pitää uskoa, kyllä se KOHTA PUHUU!
- Ei saa antaa Pikku-Ukolle niin paljon ravintoliuosta, täytyy tehdä kunnon ruokaa ja syöttää suun kautta
(Listan kirjoittaminen alkaa rassata. Tunnen verenpaineen nousevan.)
Isovanhempien mielestä minun pitäisi tietysti pyhittää koko elämäni Pikku-Ukon hoitamiseen ja treenaamiseen. Se tarkoittaa sitä, että toki päivällä voisin käyttää hoitajaa (ja olla vaikka töissä), mutta luontevasti illat ja yöt pitäisi olla aktiivisena hoitajana. Aina. Ja iankaikkisesti.
Yleensä tässä yhteydessä saan kuulla loputtoman tarinan siitä, miten Isovanhempi on itse vuosia hoitanut vauvaa ja äitiään, sitten sen jälkeen isäänsä. Tuskin silti hänenkään lapsensa vauva-aika on kahtatoista kuukautta pidempään kestänyt. Pikku-Ukko on käytännössä vaatinut lähes pikkuvauvan tasoista passaamista ympäri vuorokauden jo viiden vuoden ajan. Joten en oikein vain jaksaisi kuunnella näitä suuria marttyyritarinoita uhrautuvasta ja ikuisesti aktiivisesta ex-anopista. Ja valivalivalivali.
Mä EN haluaisi inistä KOKO AJAN, mutta peace, vähänkö olisi joskus KIVA saada kanssaihmisiltä ymmärrystä siihen, että JOSKUS SITÄ ON IHAN PERKELEEN VÄSYNYT, kun on yöllä herännyt 4-10 kertaa katsomaan, onko lapsella kaikki ok. Ja sitten kun on väsynyt, jotenkin kaikki tökkii. Siihen pitäisi keksiä joku ratkaisu, en vain tiedä mikä. Nyt ei oikein jaksa (mitään).
Ja se ymmärrys ei kuitenkaan ole sama juttu kuin KAUHISTELU, VOIVOTTELU tai SUURENTELU. Se kun tarkoittaa yleensä sitä, että henkisen tuen saamisen sijaan joudunkin tarjoamaan olkapäätä kauhistelijalle ja vakuuttamaan hänet siitä, että kaikesta ininästä huolimatta olen toimintakykyinen, vaikkakin toisinaan varsin ittuuntunut ihminen.
Ja isovanhempi-valitus teemaan takaisin:
Ratkiriemukkain detalji kaikessa on tietysti se, minun pitäisi pyhittää ns. kaikkein pyhimpäni ex-anopin pojan muistolle. Vaikka ihan sen takia, koska ei ex-anoppikaan enää välitä *sitä* harrastaa. Hip hei! (Mitähän Ukko siitä tykkäisi? Hei, kun tota toi mun lapsen isoäiti on kyllästynyt sänkypolkkaan, niin sä varmaan tajuat sen, että meidänkin pitäis niinku olla???)
En muuten varmasti jaksa ajatella nyt mitenkään rakentavasti, en halua edes yrittää.
Ja nyt kun pääsin skitsoamisen makuun, tyyli pidetään:
Yksi viime aikoina aivoon ottanut juttu on se, että tämän asunnon ainoana puhumaan oppineena vakituisena asukkaana saan jatkuvasti ohjastaa täällä enemmän tai vähemmän oleilevia henkilöitä erinäisten tavaroiden sijainnista. Näitä ihmisiä ovat molempien vanhempieni lisäksi Pikku-Ukon hoitaja sekä Isompi Ukko.
"Missä on mehua?"
"Jääkaapissa"
"Onko tämä mehu sitä kamalaa mehua?"
"Joo, on. Mutta siellä on se appelsiinimehu, ota sitä"
*Avaa oven, katsoo, ei näe mitään. Sulkee oven ja ottaa sitä yrjöttävää mehua (= siis minun omatekemääni)*
Myöhemmin kun menen kaapille, litra appelsiinimehua on suoraan nokan edessä. Mutta kun se ei auta, että sanoo "jääkaapissa", se on aivan liian epätarkka ilmaisu. Pitäisi osoittaa sormella.
Toinen epätarkka sijainti oli eräillä housuilla ("huoneessani vaateläjässä").
Äitini ei löydä koskaan saksia, vaikka hänelle sanoisi sen kaapin, jossa ne ovat.
Hän ei myöskään löydä Pikku-Ukon vaatteita, vaippoja, lääkkeitä eikä mitään muutakaan. Silloin, kun hän sattuu vaatteet löytämään, hän sekoittaa ja myttää hurmaavalla tavalla kaikki pinot, repii puolet vaatteista ulos ja jättää kaiken niille sijoilleen. Muuten hän on luonnollisesti ihana ja vallan korvaamaton.
Hoitajan jäljiltä lattiat ovat täynnä puklurättejä ja pissavaippoja. Kaikki astiat ovat tiskipöydällä, aina (eivät tiskikoneessa).
Hei, kuulostanko mä jotenkin ahdistuneelta, vai vain ahdistuneelta? (Huom: yleensä olen aika boheemi, eikä voisi vähempää kiinnostaa edes keskisuuri kaaos saati se, kuka mylläkän on aiheuttanut).
Mutta JUURI NYT tällä hetkellä haluaisin päivän, jolloin voisi sopivasti nukkua ja olla hereillä, tehdä järkeviä asioita tai olla tekemättä. MUTTA ei tarvitsisi organisoida YHTÄÄN mitään. Ei ainakaan vastata yhteenkään "hei, miksi tää stooma..." - alkuiseen kysymykseen (ne ovat liian vaikeita meikäläisellekin), eikä opastaa yhtä ainutta aikuista ihmistä minkäänlaisten tavaroiden metsästykseen.
Nyt muuten joku voisi aiheellisesti kysyä, että mitenkäs sitten olet ajatellut mahdollisia tulevia lapsiasi kestää, kun "nykyajan" lapset eivät vielä teini-iässäkään osaa ottaa itse lasia kaapista ja vettä hanasta. Niin, paitsi ne lapset, jotka on jätetty heitteille ja joista ei välitetä.
(Ai miten niin en kuulosta narisevalta, keski-ikäistyvältä, henkisesti ikuiselta vanhaltapiialta: Sukupolvet sen kun huononevat koko ajan, kaikki menee päin persettä, talvetkaan eivät ole enää talvia, musiikki on huonoa, leffat onnettomia ja muoti kamalaa. Toista se oli MINUN nuoruudessani!)
(Rolliong Stones: Mother's Little Helper)
Paitsi etteivät päiväni ole millään muotoa kiireiset, pahimmillaan lähinnä tokkuraiset.
Kylläpä tuli muuten puhdistunut olo. Ehkä laitan villasukat jalkaan, veden kiehumaan ja haudutan itselleni mukavan annoksen Rooibos-teetä. Hoidan mukulan yöpuulle ja nukun aamuun asti.
Tai vaihtoehtoisesti nautin kaikki bisset ja sidukat jääkaapista, valkkarin jämät, portviinin ja sauhuttelen askin röökiä. Menen rappukäytävään riehumaan ja soittelen läpi yön kaikille tuntemilleni ihmisille. Jos eivät vastaa, pistän tekstiviestit tai emailit laulamaan ns. tosiasioita. Huutelen parvekkeelta ohikulkijoille ja tähtään märillä räteillä (tai stumpeilla) ihmisten nuppeihin.
Vaihtoehtoja miettiessä laitan nyt sen veden kiehumaan.
---------------------------------------------------------------------------------
**
• Meiltä kysytään:
Ulkomaisten radioasemien propagandalähetyksissä väitetään, että sosialismilla on myös varjopuolensa. Ei kai tämä voi pitää paikkaansa?
• Me vastaamme:
Periaatteessa kyllä. Jo saksalainen runoilija J.W. von Goethe kirjoitti Götz von Berlichingenissään: ”Missä on paljon valoa, siellä syntyy myös varjoja.” lähde
Meidän ihqu lomareissun tarkoituksena on silkka velvollisuuden suorittaminen: Pyrin tukemaan lapseni suhdetta isänsä puoleisiin isovanhempiin, jotta voisin myös hyötyä heistä. Ja kyllä rasittaa, vaikka kuinka yrittäisin kuinka ajatella näitä jo edellä mainittuja myönteisiä puolia. Kuten hoitoapua tilanteessa, jossa haluan lähteä rilluttelemaan pidemmälle reissulle, mutta en silti dumpata lastani tilapäishoitoon.
Siellä missä on paljon valoa (= lapsenhoitoapu), on myös varjoja, olen kuullut **väitettävän. Tämä pätee myös isovanhempiin.
Isovanhemmilla, vaikka kuinka mukavia voivat ollakin (tähän pitäisi tulla sellainen kilometrin mittainen kehupuhe), heillä on sellainen raikas ja kannustava tapa antaa sellaisia avuliaita, hyväntahtoisia opastuksia ja neuvoja. Niitä kuunnellessa ei aina tiedä, pitäisikö nauraa, itkeä vai vetää puhujaa sumeilematta turpaan.
Jossain, edes vähäisessä määrin sosiaalisena ihmisenä, tyydyn puheiden aikaan olemaan hiljaa ja korkeintaan äännähtelemään sen merkiksi, että olen ymmärtänyt itseni jonkinlaiseksi keskustelun osapuoleksi.
Tyypillisiä hermoja raastavia teemoja ovat:
- Sinä sitten olet valmis oman lapsesi hylkäämään miehen takia
- Sano minun sanoneen, että jos toista lasta haluat, niin näin paljon apua et tule koskaan saamaan ja kyllä se on terveenkin lapsen kanssa niin vaikeaa, niin vaikeaa - ja miehet ne ei koskaan lasta hoida, yksin saat kaiken tehdä
- Minä huomaan ettet sinä ole leikkinyt piilosta Pikku-Ukon kanssa, kyllä minä sen heti huomasin
- Sinun pitäisi tehdä xxx (= loputon lista), niin kyllä Pikku-Ukko edistyisi xxx, kyllä minä tiedän, sinä et vain USKO
- Ei saa luovuttaa, kyllä Pikku-Ukkoon pitää uskoa, kyllä se KOHTA PUHUU!
- Ei saa antaa Pikku-Ukolle niin paljon ravintoliuosta, täytyy tehdä kunnon ruokaa ja syöttää suun kautta
(Listan kirjoittaminen alkaa rassata. Tunnen verenpaineen nousevan.)
Isovanhempien mielestä minun pitäisi tietysti pyhittää koko elämäni Pikku-Ukon hoitamiseen ja treenaamiseen. Se tarkoittaa sitä, että toki päivällä voisin käyttää hoitajaa (ja olla vaikka töissä), mutta luontevasti illat ja yöt pitäisi olla aktiivisena hoitajana. Aina. Ja iankaikkisesti.
Yleensä tässä yhteydessä saan kuulla loputtoman tarinan siitä, miten Isovanhempi on itse vuosia hoitanut vauvaa ja äitiään, sitten sen jälkeen isäänsä. Tuskin silti hänenkään lapsensa vauva-aika on kahtatoista kuukautta pidempään kestänyt. Pikku-Ukko on käytännössä vaatinut lähes pikkuvauvan tasoista passaamista ympäri vuorokauden jo viiden vuoden ajan. Joten en oikein vain jaksaisi kuunnella näitä suuria marttyyritarinoita uhrautuvasta ja ikuisesti aktiivisesta ex-anopista. Ja valivalivalivali.
Mä EN haluaisi inistä KOKO AJAN, mutta peace, vähänkö olisi joskus KIVA saada kanssaihmisiltä ymmärrystä siihen, että JOSKUS SITÄ ON IHAN PERKELEEN VÄSYNYT, kun on yöllä herännyt 4-10 kertaa katsomaan, onko lapsella kaikki ok. Ja sitten kun on väsynyt, jotenkin kaikki tökkii. Siihen pitäisi keksiä joku ratkaisu, en vain tiedä mikä. Nyt ei oikein jaksa (mitään).
Ja se ymmärrys ei kuitenkaan ole sama juttu kuin KAUHISTELU, VOIVOTTELU tai SUURENTELU. Se kun tarkoittaa yleensä sitä, että henkisen tuen saamisen sijaan joudunkin tarjoamaan olkapäätä kauhistelijalle ja vakuuttamaan hänet siitä, että kaikesta ininästä huolimatta olen toimintakykyinen, vaikkakin toisinaan varsin ittuuntunut ihminen.
Ja isovanhempi-valitus teemaan takaisin:
Ratkiriemukkain detalji kaikessa on tietysti se, minun pitäisi pyhittää ns. kaikkein pyhimpäni ex-anopin pojan muistolle. Vaikka ihan sen takia, koska ei ex-anoppikaan enää välitä *sitä* harrastaa. Hip hei! (Mitähän Ukko siitä tykkäisi? Hei, kun tota toi mun lapsen isoäiti on kyllästynyt sänkypolkkaan, niin sä varmaan tajuat sen, että meidänkin pitäis niinku olla???)
En muuten varmasti jaksa ajatella nyt mitenkään rakentavasti, en halua edes yrittää.
Ja nyt kun pääsin skitsoamisen makuun, tyyli pidetään:
Yksi viime aikoina aivoon ottanut juttu on se, että tämän asunnon ainoana puhumaan oppineena vakituisena asukkaana saan jatkuvasti ohjastaa täällä enemmän tai vähemmän oleilevia henkilöitä erinäisten tavaroiden sijainnista. Näitä ihmisiä ovat molempien vanhempieni lisäksi Pikku-Ukon hoitaja sekä Isompi Ukko.
"Missä on mehua?"
"Jääkaapissa"
"Onko tämä mehu sitä kamalaa mehua?"
"Joo, on. Mutta siellä on se appelsiinimehu, ota sitä"
*Avaa oven, katsoo, ei näe mitään. Sulkee oven ja ottaa sitä yrjöttävää mehua (= siis minun omatekemääni)*
Myöhemmin kun menen kaapille, litra appelsiinimehua on suoraan nokan edessä. Mutta kun se ei auta, että sanoo "jääkaapissa", se on aivan liian epätarkka ilmaisu. Pitäisi osoittaa sormella.
Toinen epätarkka sijainti oli eräillä housuilla ("huoneessani vaateläjässä").
Äitini ei löydä koskaan saksia, vaikka hänelle sanoisi sen kaapin, jossa ne ovat.
Hän ei myöskään löydä Pikku-Ukon vaatteita, vaippoja, lääkkeitä eikä mitään muutakaan. Silloin, kun hän sattuu vaatteet löytämään, hän sekoittaa ja myttää hurmaavalla tavalla kaikki pinot, repii puolet vaatteista ulos ja jättää kaiken niille sijoilleen. Muuten hän on luonnollisesti ihana ja vallan korvaamaton.
Hoitajan jäljiltä lattiat ovat täynnä puklurättejä ja pissavaippoja. Kaikki astiat ovat tiskipöydällä, aina (eivät tiskikoneessa).
Hei, kuulostanko mä jotenkin ahdistuneelta, vai vain ahdistuneelta? (Huom: yleensä olen aika boheemi, eikä voisi vähempää kiinnostaa edes keskisuuri kaaos saati se, kuka mylläkän on aiheuttanut).
Mutta JUURI NYT tällä hetkellä haluaisin päivän, jolloin voisi sopivasti nukkua ja olla hereillä, tehdä järkeviä asioita tai olla tekemättä. MUTTA ei tarvitsisi organisoida YHTÄÄN mitään. Ei ainakaan vastata yhteenkään "hei, miksi tää stooma..." - alkuiseen kysymykseen (ne ovat liian vaikeita meikäläisellekin), eikä opastaa yhtä ainutta aikuista ihmistä minkäänlaisten tavaroiden metsästykseen.
Nyt muuten joku voisi aiheellisesti kysyä, että mitenkäs sitten olet ajatellut mahdollisia tulevia lapsiasi kestää, kun "nykyajan" lapset eivät vielä teini-iässäkään osaa ottaa itse lasia kaapista ja vettä hanasta. Niin, paitsi ne lapset, jotka on jätetty heitteille ja joista ei välitetä.
(Ai miten niin en kuulosta narisevalta, keski-ikäistyvältä, henkisesti ikuiselta vanhaltapiialta: Sukupolvet sen kun huononevat koko ajan, kaikki menee päin persettä, talvetkaan eivät ole enää talvia, musiikki on huonoa, leffat onnettomia ja muoti kamalaa. Toista se oli MINUN nuoruudessani!)
Mother needs something today to calm her down
And though she's not really ill
There's a little yellow pill
She goes running for the shelter of a mother's little helper
And it helps her on her way, gets her through her busy day
(Rolliong Stones: Mother's Little Helper)
Paitsi etteivät päiväni ole millään muotoa kiireiset, pahimmillaan lähinnä tokkuraiset.
Kylläpä tuli muuten puhdistunut olo. Ehkä laitan villasukat jalkaan, veden kiehumaan ja haudutan itselleni mukavan annoksen Rooibos-teetä. Hoidan mukulan yöpuulle ja nukun aamuun asti.
Tai vaihtoehtoisesti nautin kaikki bisset ja sidukat jääkaapista, valkkarin jämät, portviinin ja sauhuttelen askin röökiä. Menen rappukäytävään riehumaan ja soittelen läpi yön kaikille tuntemilleni ihmisille. Jos eivät vastaa, pistän tekstiviestit tai emailit laulamaan ns. tosiasioita. Huutelen parvekkeelta ohikulkijoille ja tähtään märillä räteillä (tai stumpeilla) ihmisten nuppeihin.
Vaihtoehtoja miettiessä laitan nyt sen veden kiehumaan.
---------------------------------------------------------------------------------
**
• Meiltä kysytään:
Ulkomaisten radioasemien propagandalähetyksissä väitetään, että sosialismilla on myös varjopuolensa. Ei kai tämä voi pitää paikkaansa?
• Me vastaamme:
Periaatteessa kyllä. Jo saksalainen runoilija J.W. von Goethe kirjoitti Götz von Berlichingenissään: ”Missä on paljon valoa, siellä syntyy myös varjoja.” lähde
dinsdag, januari 02, 2007
Kolmaskymmenes postaus
Tylsä ja arvattava otsikko jaksaa ilahduttaa kirjoituskerrasta toiseen. Säästyy keksimisen vaiva, eikä naputtamisen aloittamisessa ole turhan isoa kynnystä. Voin vain avata laatikon ja kopsutella mitä milloinkin, kuta kulloinkin. Koska sisältönä on silkkaa haircutia, ei tarvitse edes yrittää tarjota viiltävää pohdintaa ajankohtaisista teemoista, eikä myöskään turhan analyyttistä kuvausta yhtään mistään.
(Yritin laittaa viimeisen kappaleen lopuksi jonkun hienon lauseen, jossa olisivat sanat "monikulttuurisuus", "mielenmaisema", "uusperhe", "omaishoitaja", "reflektoida", sekä "ja", mutta prosessi oli liian tuskallinen.)
Vaihtuva slogan paijaa narsistista minää. Se nyt on roikkunut tuossa jo muutaman ajan, mutta pakko kai se on tunnustaa, että idea oli varastettu Kauralta (lupaan lisätä linkin myöhemmin).
Muutama viikko sitten Ukko kuuntelutti ihan kipeän radioshow'n, jonka nyt haluan jakaa mahdollisimman monen kanssa. Mielipiteeni kyseisestä pätkästä on "AUTS!"
powered by ODEO
No niin, tuo ei nyt näy sellaisena kuin sen PITÄISI näkyä, mutta klikkaamalla avautuu kyllä ihan oikeaan osoitteeseen.
***********************
Eilisen jälkeen olen ollut lievästi sanottuna pää sekaisin. Uhoamisesta huolimatta en saanut unta ns. ihmisten aikoihin, vaan valvoin noin puoli viiteen asti aamulla. Olo ei kuitenkaan ollut niin virkeä, että olisin halunnut nousta ja ryhtyä mitenkään produktiiviseksi. Sen sijaan kärvistelin sängyssä ja uneksin nukahtamisesta.
Viiden aikoihin Pikku-Ukko alkoi kukkua, soida ja yskiä lähes vähän väliä, joten ravasin makuuhuoneen ja Pikkumiehen sängyn väliä kuin ravihevonen seuraavat pari tuntia. Yhdeksältä, kun hoitaja tuli taloon, tunsin itseni lähinnä murjotuksi ja yli ajetuksi. Stoomakin alkoi temppuilla ja vuosi ruokaa yli äyräiden, joten pistäydyimme päivystyksessä kiristyttämässä sitä (oli helppo ja nopea juttu).
Kun taas päästiin takaisin kotiin, kello oli reilusti yli puolenpäivän. Näin ne tunnit vain vierivät (hän oli oman elämänsä statisti).
Huomenna keskimmäinen kummilapseni, nuorin kummipoikani tulee käymään meillä. Ja illalla hänen äitinsä saapuu istumaan iltaa, pitkästä aikaa.
Viikonloppuna lähdetään pohjoiseen. Mä_en_jaksaisi_nyt. Ihan oikeasti.
Ja vielä päivän lopuksi Mauton seksiketju
(Yritin laittaa viimeisen kappaleen lopuksi jonkun hienon lauseen, jossa olisivat sanat "monikulttuurisuus", "mielenmaisema", "uusperhe", "omaishoitaja", "reflektoida", sekä "ja", mutta prosessi oli liian tuskallinen.)
Vaihtuva slogan paijaa narsistista minää. Se nyt on roikkunut tuossa jo muutaman ajan, mutta pakko kai se on tunnustaa, että idea oli varastettu Kauralta (lupaan lisätä linkin myöhemmin).
Muutama viikko sitten Ukko kuuntelutti ihan kipeän radioshow'n, jonka nyt haluan jakaa mahdollisimman monen kanssa. Mielipiteeni kyseisestä pätkästä on "AUTS!"
powered by ODEO
No niin, tuo ei nyt näy sellaisena kuin sen PITÄISI näkyä, mutta klikkaamalla avautuu kyllä ihan oikeaan osoitteeseen.
***********************
Eilisen jälkeen olen ollut lievästi sanottuna pää sekaisin. Uhoamisesta huolimatta en saanut unta ns. ihmisten aikoihin, vaan valvoin noin puoli viiteen asti aamulla. Olo ei kuitenkaan ollut niin virkeä, että olisin halunnut nousta ja ryhtyä mitenkään produktiiviseksi. Sen sijaan kärvistelin sängyssä ja uneksin nukahtamisesta.
Viiden aikoihin Pikku-Ukko alkoi kukkua, soida ja yskiä lähes vähän väliä, joten ravasin makuuhuoneen ja Pikkumiehen sängyn väliä kuin ravihevonen seuraavat pari tuntia. Yhdeksältä, kun hoitaja tuli taloon, tunsin itseni lähinnä murjotuksi ja yli ajetuksi. Stoomakin alkoi temppuilla ja vuosi ruokaa yli äyräiden, joten pistäydyimme päivystyksessä kiristyttämässä sitä (oli helppo ja nopea juttu).
Kun taas päästiin takaisin kotiin, kello oli reilusti yli puolenpäivän. Näin ne tunnit vain vierivät (hän oli oman elämänsä statisti).
Huomenna keskimmäinen kummilapseni, nuorin kummipoikani tulee käymään meillä. Ja illalla hänen äitinsä saapuu istumaan iltaa, pitkästä aikaa.
Viikonloppuna lähdetään pohjoiseen. Mä_en_jaksaisi_nyt. Ihan oikeasti.
Ja vielä päivän lopuksi Mauton seksiketju
Kahdeskymmenesyhdeksäs postaus
Käsittämättömän vetämätön olo koko päivän. Ajattelin kohta vaipua uneen, mutta lopullista urvahtamista kirjoitan muutaman rivin.
Oltiin eilen Ukon kanssa juhlistamassa vuoden vaihtumista yhden hänen kaveriperheensä luona. Mukavia ihmisiä. Mies hollantilainen, vaimo suomalainen ja pari lasta.
Jostain syystä olin kuitenkin vähän kireä koko illan. En tiedä, huomasiko sitä kukaan, toivon, että ei. Se nyt ei niin haittaa, jos Ukko huomaa. Kaipa tuo näkee mua hyvälläkin tuulella, edes joskus, joten saa vastapainoa. Voi sitten totuudenmukaisesti sanoa vaikka kavereilleen, että "on se joskus ihan mukavakin, eikä aina naama norsun piip -llä ".
Yöksi mentiin Ukon luokse, koska ajattelin jo aikaisemmin, että on kivempi herätä jostain muualta kuin kyläpaikasta. Aamulla tulin päästämään vapauteen lapsenhoitajina toimineet vanhempani. Asetuin sänkyyn Pikku-Ukon viereen ja nukuin. Ja nukuin. Ja nukuin.
Heräsin kahden aikoihin iltapäivällä ja huomasin nukkuneeni kolme tuntia sikeästi. Ihan pöhnäinen olo. Kuin takana olisi pitkä työviikko ja nyt olisi ensimmäinen vapaapäivä, joka menisi lähinnä palautuessa rasituksista. Tai kuin olisin ollut rankan puoleisella risteilyllä ja kaikesta kaljan juonnista toipuva elimistö vaatisi leponsa. Ja totuus on se, että olen viettänyt lähinnä suhteellisen laiskaa joululomaa KOTONA ja sitten yhtenä iltana käynyt juomassa muutaman kaljan leppoisassa seurassa.
Ehkä olen vanha, väsynyt ja raihnainen. Ehkä se on tämä talvi. Tai pimeys. Tai se, kun ei saa asioita aikaiseksi. Mutta kun vä-syt-tää...
Ja nyt nukkumaan. Jos se vaikka lakkaisi jossain vaiheessa, se väsytys.
Oltiin eilen Ukon kanssa juhlistamassa vuoden vaihtumista yhden hänen kaveriperheensä luona. Mukavia ihmisiä. Mies hollantilainen, vaimo suomalainen ja pari lasta.
Jostain syystä olin kuitenkin vähän kireä koko illan. En tiedä, huomasiko sitä kukaan, toivon, että ei. Se nyt ei niin haittaa, jos Ukko huomaa. Kaipa tuo näkee mua hyvälläkin tuulella, edes joskus, joten saa vastapainoa. Voi sitten totuudenmukaisesti sanoa vaikka kavereilleen, että "on se joskus ihan mukavakin, eikä aina naama norsun piip -llä ".
Yöksi mentiin Ukon luokse, koska ajattelin jo aikaisemmin, että on kivempi herätä jostain muualta kuin kyläpaikasta. Aamulla tulin päästämään vapauteen lapsenhoitajina toimineet vanhempani. Asetuin sänkyyn Pikku-Ukon viereen ja nukuin. Ja nukuin. Ja nukuin.
Heräsin kahden aikoihin iltapäivällä ja huomasin nukkuneeni kolme tuntia sikeästi. Ihan pöhnäinen olo. Kuin takana olisi pitkä työviikko ja nyt olisi ensimmäinen vapaapäivä, joka menisi lähinnä palautuessa rasituksista. Tai kuin olisin ollut rankan puoleisella risteilyllä ja kaikesta kaljan juonnista toipuva elimistö vaatisi leponsa. Ja totuus on se, että olen viettänyt lähinnä suhteellisen laiskaa joululomaa KOTONA ja sitten yhtenä iltana käynyt juomassa muutaman kaljan leppoisassa seurassa.
Ehkä olen vanha, väsynyt ja raihnainen. Ehkä se on tämä talvi. Tai pimeys. Tai se, kun ei saa asioita aikaiseksi. Mutta kun vä-syt-tää...
Ja nyt nukkumaan. Jos se vaikka lakkaisi jossain vaiheessa, se väsytys.
maandag, januari 01, 2007
Kahdeskymmeneskahdeksas postaus
Raapustetaanpa jotain uuden vuoden 2007 kunniaksi. Koska ajatukset eivät juurikaan päätä vaivaa, niin pitää varmaan meemiytyä, Katan malliin (vaihteeksi):
1. Mitä sellaista teit vuonna 2006, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?
Hankin luottokortin.
Rakastuin hollantilaiseen.
Kävin baijerilais-skottilaisissa häissä.
(Sitten kun se yksi lukee tän, se sanoo jotain "hyi yäk, yäk, yäk, miten sä voit kirjoittaa mitään noin niljakasta, sun kirjoitusten taso sen kun laskee koko ajan")
2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?
En luvannut mitään viime vuodelle, enkä ajatellut luvata mitään tällekään vuodelle. Paitsi valmistua koulusta, vaikka se ottaakin otsalohkoon (= koko opinahjo).
3. Synnyttikö kukaan läheisesi?
Pari kaveria synnytti. Tänä vuonna on sitten enemmän läheisempien kavereiden synnytyksiä tulossa, mukaan lukien kummityttäreni äiti ja veljeni tyttöystävä.
4. Kuoliko kukaan läheisesi?
Ei.
5. Missä maissa kävit?
Saksassa ja Italiassa. Tekisi mieli matkata enemmän ja useammin, mutta ne olosuhteet, ne olosuhteet...
6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2007, jota puuttui vuodesta 2006?
Haluaisin yksinkertaisesti tehdä enemmän asioita. Puolet vuodesta 2006 kului odottaessa.
7. Mitkä vuoden 2006 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?
Muistan sen kun tapasin Ukon. Varsinkin ensimmäiset pari viikkoa olivat suorastaan aivan ihmeellistä ja ihanaa aikaa.
8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?
2006 oli vuosi, jolloin en saavuttanut yhtään mitään. No, ehkä olen paremmin totuttautunut käyttämään kaupungin vammaispalveluita.
9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?
Se, että olen vain välillä niin väsynyt, etten jaksa (siis henkisesti) yhtään mitään.
10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?
Kärsin henkisesti lapseni sairauksista ja vammoista, mutta omia ei (onneksi) ole.
11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Emmä tiedä. Varmaan sellaiset omilla jaloillaan seisovat lattiatuulettimet. Niinq ihan pakolliset tällaisessa kerrostaloasunnossa niinq silleen kesällä ku on yli 30 astetta lämmintä. Niinq.
12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?
Nyt on vähän hiljaista ton vastauksen kanssa. Ehkä mulla oli vähän tylsä vuosi, kaikista ihanista asioista huolimatta? Sosiaaliset kontaktit kun ovat vähän rajoittuneita...
13. Kenen käytös masensi?
Osoitan sormella itseäni.
14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
Ruoka - vaatteet - matkustaminen - Pikku-Ukon lääkkeet/tms - turhuus. Ja vaatteet.
15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?
Olin oikein, oikein innoissani Ukon kohtaamisesta. Monta kertaa ja yhä uudelleen.
16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2006?
Yhden hyvin pienen pojan (1v8kk) ansiosta - ja hänen sanojaan lainatakseni: "Haa! Halleluja! Haa!"
17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:
a) onnellisempi vai surullisempi?
En osaa vastata, olenko onnellisempi vai surullisempi, mutta en ole niin ahdistunut, enkä tunne olevani yksinäinen. MUTTA elämässä on vastaavasti enemmän ihmisiä ja enemmän hankalia kysymyksiä nyt kuin vuosi sitten. Vuosi sitten omia ratkaisuja oli helpompi tehdä.
b) laihempi vai lihavampi?
Lihavampi, aika reilustikin.
c) rikkaampi vai köyhempi?
Köyhempi. Ero ei ole merkittävä, eikä viittaa HENKISEEN köyhtymiseen...
18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?
Käyttänyt enemmän aikaa itseeni.
19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?
Käyttänyt vähemmän aikaa stressaamiseen. Se lamaa.
20. Kuinka vietit joulua?
Pienen ja Ison Ukon kera kotona, murhattujen lintujen äärellä.
22. Rakastuitko vuonna 2006?
Toki.
23. Kuinka monta yhdenyön juttua?
Ei yhtään, vaan yksi juttu ja monta yötä.
24. Mikä oli suosikki tv-ohjelmasi?
South Park.
25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?
En mä muista, vihaanko mä yhtään ketään ylipäätäänkään. En kai?
26. Mikä oli paras lukemasi kirja?
Mä luen niin vähän romaaneja nykyään. Sofi Oksasen Stalinin lehmät on varmaan paras viime vuonna lukemani kirja. Jos rehellisiä ollaan, myös liki ainoa.
27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?
Emmävoi vastata tähän, liian pateettista.
28. Mitä halusit ja sait?
Vaikea! Toivoin löytäväni kivan ihmisen elämääni ja toiveeni toteutui.
Kuitenkin - ja onneksi - ihmiset ovat sen verran monimutkaisia kapistuksia, etten vielä voi sanoa tietäväni ja tuntevani tuota ihmeellistä ihmistä vielä niin läpikotaisin, että osaisin vastata, että
1) Sainko?
tai
2) Mitä sain?
29. Mitä halusit muttet saanut?
En saanut opiskelupaikkaa yliopistosta, vaikka kovasti olisin halunnut. Lapseni ei myöskään tullut yhtäkkiä terveeksi, eikä minusta tullut laihaa, kaunista, älykästä, intellektuellia ja henkevää.
30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?
Sanotaan vaikka että Nana. Rakkautta ja Anarkiaa -festareilta. (Sorppa, en jaksa linkittää).
31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?
Ukko lähti aamulla töihin, minä ajoin kotiin ja lähdin lentokentälle hakemaan Pikku-Ukkoa pohjoisesta. Suurin osa unohti syntymäpäiväni, mutta minä ikäväkseni en. Toisinpäin olisi ollut mukavampi.
32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?
Opintojen päättäminen eli valmistuminen.
33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2006?
Pukeutumiskoodi on nimeltään "Verhoile läski vartalosi niin, että vastaantulijat kiinnittävät mieluummin huomiota silmiä särkevän räikeisiin väriyhdistelmiin (lila-keltainen-vihreä) kuin ylikiloihisi"
34. Mikä piti sinut järjissäsi?
Pikku-Ukko.
36. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?
"Terrorismin vastainen sota". Tuli mieleen vanha Radio Jerevanin vitsi, jossa taistelu rauhasta on niin ankaraa, ettei siinä jää kiveä kiven päälle.
37. Ketä ikävöit?
Erityisen paljon Ukkoa silloin, kun hän on surullinen mutta ei tavoitettavissa.
Mutta vielä enemmän ikävöin omassa lapsessani sitä pientä ihmistä, jolla ei olisi epilepsiaa.
38. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?
Viime vuonna ehkä tapasin monta uutta ihmistä, mutta en tutustunut - siis OIKEASTI tutustunut - moneen, joten vastaus on niin ilmeinen, ettei sitä tarvinne kirjoittaa.
Luettavuuden parantamiseksi kävin editoimassa.
1. Mitä sellaista teit vuonna 2006, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?
Hankin luottokortin.
Rakastuin hollantilaiseen.
Kävin baijerilais-skottilaisissa häissä.
(Sitten kun se yksi lukee tän, se sanoo jotain "hyi yäk, yäk, yäk, miten sä voit kirjoittaa mitään noin niljakasta, sun kirjoitusten taso sen kun laskee koko ajan")
2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?
En luvannut mitään viime vuodelle, enkä ajatellut luvata mitään tällekään vuodelle. Paitsi valmistua koulusta, vaikka se ottaakin otsalohkoon (= koko opinahjo).
3. Synnyttikö kukaan läheisesi?
Pari kaveria synnytti. Tänä vuonna on sitten enemmän läheisempien kavereiden synnytyksiä tulossa, mukaan lukien kummityttäreni äiti ja veljeni tyttöystävä.
4. Kuoliko kukaan läheisesi?
Ei.
5. Missä maissa kävit?
Saksassa ja Italiassa. Tekisi mieli matkata enemmän ja useammin, mutta ne olosuhteet, ne olosuhteet...
6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2007, jota puuttui vuodesta 2006?
Haluaisin yksinkertaisesti tehdä enemmän asioita. Puolet vuodesta 2006 kului odottaessa.
7. Mitkä vuoden 2006 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?
Muistan sen kun tapasin Ukon. Varsinkin ensimmäiset pari viikkoa olivat suorastaan aivan ihmeellistä ja ihanaa aikaa.
8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?
2006 oli vuosi, jolloin en saavuttanut yhtään mitään. No, ehkä olen paremmin totuttautunut käyttämään kaupungin vammaispalveluita.
9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?
Se, että olen vain välillä niin väsynyt, etten jaksa (siis henkisesti) yhtään mitään.
10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?
Kärsin henkisesti lapseni sairauksista ja vammoista, mutta omia ei (onneksi) ole.
11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Emmä tiedä. Varmaan sellaiset omilla jaloillaan seisovat lattiatuulettimet. Niinq ihan pakolliset tällaisessa kerrostaloasunnossa niinq silleen kesällä ku on yli 30 astetta lämmintä. Niinq.
12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?
Nyt on vähän hiljaista ton vastauksen kanssa. Ehkä mulla oli vähän tylsä vuosi, kaikista ihanista asioista huolimatta? Sosiaaliset kontaktit kun ovat vähän rajoittuneita...
13. Kenen käytös masensi?
Osoitan sormella itseäni.
14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
Ruoka - vaatteet - matkustaminen - Pikku-Ukon lääkkeet/tms - turhuus. Ja vaatteet.
15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?
Olin oikein, oikein innoissani Ukon kohtaamisesta. Monta kertaa ja yhä uudelleen.
16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2006?
Yhden hyvin pienen pojan (1v8kk) ansiosta - ja hänen sanojaan lainatakseni: "Haa! Halleluja! Haa!"
17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:
a) onnellisempi vai surullisempi?
En osaa vastata, olenko onnellisempi vai surullisempi, mutta en ole niin ahdistunut, enkä tunne olevani yksinäinen. MUTTA elämässä on vastaavasti enemmän ihmisiä ja enemmän hankalia kysymyksiä nyt kuin vuosi sitten. Vuosi sitten omia ratkaisuja oli helpompi tehdä.
b) laihempi vai lihavampi?
Lihavampi, aika reilustikin.
c) rikkaampi vai köyhempi?
Köyhempi. Ero ei ole merkittävä, eikä viittaa HENKISEEN köyhtymiseen...
18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?
Käyttänyt enemmän aikaa itseeni.
19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?
Käyttänyt vähemmän aikaa stressaamiseen. Se lamaa.
20. Kuinka vietit joulua?
Pienen ja Ison Ukon kera kotona, murhattujen lintujen äärellä.
22. Rakastuitko vuonna 2006?
Toki.
23. Kuinka monta yhdenyön juttua?
Ei yhtään, vaan yksi juttu ja monta yötä.
24. Mikä oli suosikki tv-ohjelmasi?
South Park.
25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?
En mä muista, vihaanko mä yhtään ketään ylipäätäänkään. En kai?
26. Mikä oli paras lukemasi kirja?
Mä luen niin vähän romaaneja nykyään. Sofi Oksasen Stalinin lehmät on varmaan paras viime vuonna lukemani kirja. Jos rehellisiä ollaan, myös liki ainoa.
27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?
Emmävoi vastata tähän, liian pateettista.
28. Mitä halusit ja sait?
Vaikea! Toivoin löytäväni kivan ihmisen elämääni ja toiveeni toteutui.
Kuitenkin - ja onneksi - ihmiset ovat sen verran monimutkaisia kapistuksia, etten vielä voi sanoa tietäväni ja tuntevani tuota ihmeellistä ihmistä vielä niin läpikotaisin, että osaisin vastata, että
1) Sainko?
tai
2) Mitä sain?
29. Mitä halusit muttet saanut?
En saanut opiskelupaikkaa yliopistosta, vaikka kovasti olisin halunnut. Lapseni ei myöskään tullut yhtäkkiä terveeksi, eikä minusta tullut laihaa, kaunista, älykästä, intellektuellia ja henkevää.
30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?
Sanotaan vaikka että Nana. Rakkautta ja Anarkiaa -festareilta. (Sorppa, en jaksa linkittää).
31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?
Ukko lähti aamulla töihin, minä ajoin kotiin ja lähdin lentokentälle hakemaan Pikku-Ukkoa pohjoisesta. Suurin osa unohti syntymäpäiväni, mutta minä ikäväkseni en. Toisinpäin olisi ollut mukavampi.
32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?
Opintojen päättäminen eli valmistuminen.
33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2006?
Pukeutumiskoodi on nimeltään "Verhoile läski vartalosi niin, että vastaantulijat kiinnittävät mieluummin huomiota silmiä särkevän räikeisiin väriyhdistelmiin (lila-keltainen-vihreä) kuin ylikiloihisi"
34. Mikä piti sinut järjissäsi?
Pikku-Ukko.
36. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?
"Terrorismin vastainen sota". Tuli mieleen vanha Radio Jerevanin vitsi, jossa taistelu rauhasta on niin ankaraa, ettei siinä jää kiveä kiven päälle.
37. Ketä ikävöit?
Erityisen paljon Ukkoa silloin, kun hän on surullinen mutta ei tavoitettavissa.
Mutta vielä enemmän ikävöin omassa lapsessani sitä pientä ihmistä, jolla ei olisi epilepsiaa.
38. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?
Viime vuonna ehkä tapasin monta uutta ihmistä, mutta en tutustunut - siis OIKEASTI tutustunut - moneen, joten vastaus on niin ilmeinen, ettei sitä tarvinne kirjoittaa.
Luettavuuden parantamiseksi kävin editoimassa.
Abonneren op:
Posts (Atom)
